Niitä näitä runouden alalta. Erik Johan Blom

          Armas juoksi aamu-rusko,

          Kulta-siivillä kohosi,

          Ilon tuoja itse päivä,

          Lensi leimuten perässä.

          Valo nousi, varjot haihtui,

          Syttyi kasvot kaiken luonnon,

          Posket metsien punastui;

          Vedet välkkyi, maa mehusi,

          Kaikui kantele Jumalan

          Syntyessä Suomen immen,

          Ilmi-tullessa ihanan.

          Tuuli lasta tuuditteli

          Kedon nurmi-kätkyessä,

          Liekussa lavean luonnon.

          Käki kukkui kätkyellä

          Humisevan hongan päässä,

          Laulu-rastas raikueli,

          Viihdytteli vii'akosta.

          Lähde lempensä lirisi,

          Pisaroitsi taivas-pinta

          Armahan asettumaksi,

          Suosinnaksi Suomen neidon. —

          Siitäpä sydämen lempi,

          Itku-pohjainen ilonsa.

          Kului kuuta, vieri vuotta.

          Heitti herttainen ikänsä,

          Jaksoipa jaloillehensa

          Neito neuvoille omille.

          Silmäeli seutujansa,

          Ilmojansa ihmetteli:

          Astui alhot, kulki kummut,

          Maita, teitä matkusteli

          Vesinensä, vuorinensa,

          Väärinensä, suorinensa

          Luonnon notkelmat lopeti.

          Näki näitä, kuuli noita,

          Keksi käydessä kutakin

          Äänetöntä, ääntävätä,

          Jalan, siivin joutuvata:

          Kaikki tiehensä tilautui

          Mitä Suomen merkillistä,

          Suuren niememme suloista.

          Sieltä neito neuvoksensa

          Oivalsi opin aloja,

          Sydämellensä satoja,

          Tuhansia tunnollensa;

          Sieltä eljet ehkehimmät

          Povellensa puhkesivat,

          Sieltä kirkkahin kipene

          Sätenöitsi sieluhunsa.

          Avarat on luonnon annit

          Luetella suuren lahjat:

          Kevät ehti, ääret hohti,

          Metsä soitti, maa vihersi;

          Sydämeen jo Harto syttyi,

          Laukesipa laulamahan,

          Saaden leivolta sanansa,

          Mieli-johdon joutsenelta. —

          Kohta kerkesi kesäkin:

          Illat hehkui, ilma kiehui,

          Vipasi vesien kalvot

          Luonnon suonet läikkyeli;

          Jopa heltyi hennon mieli,

          Harrastui halu sulohon,

          Kehensihe korkehille. —

          Syksy joutui synkiöiksi

          Kalvasti olennon kasvot

          Tuoden viljalta veroa,

          Hedelmiä helmassansa;

          Tuosta tointui mielellensä

          Surun tyytyvä suvanto,

          Tuostaki totisen arvon

          Elämänsä ehdotteli. —

          Tuli talvi; maa ja taivo

          Kirkas säihkyen kimelsi

          Väkäisessä valkiassa:

          Siitä Raittius sikisi

          Povehensa puhdas toimi,

          Epä-turha tuntohonsa. —

          Näin ne neuvoi neitoselle

          Luonnon kerrat kilpaellen

          Mointa muutakin enemmän.

          Kaikki aikansa odotti.

          Joutui, joski verkkaisehen:

          Siitä maltti mielellensä

          Arvelu heti asettui.

          Kosket kuohui, virrat vuoti,

          Sul'ut särki, salvat sorti

          Juosten juovassa samassa;

          Tulipa urhoksi tuosta,

          Pysyväksi pyrkehissä

          Kerran keksityn uralla. —

          Mehiläinen mettä lensi,

          Keräeli kennoihinsa

          Tarvetta soman talonsa:

          Siitä siivoksi opastui,

          Uta'utui uutteraksi.

          Vuoret lahjoi lause-säilyn

          Sekä pinnan sielullensa.

          Kaikki kalttansa opetti:

          Kuusen kalve kaitsevuuden

          Hoitavuuden hongan varjo,

          Mettinen ujon menonsa,

          Käytöksensä kyhkyläinen. —

          Saipa sieltä, toipa täältä,

          Mikä miksiki osoitti;

          Kaikki katsoi, tuiki tutki,

          Tajunsa yhä teroitti

          Perustellen pienimmänki

          Mutkan muodoissa olennon. —

          Ehevin toki eränsä

          Yksi näiden yhdistymä

          Rikkaus on rinnassansa,

          Povessansa parhas aarre:

          Vaka henkensä vapaus. —

          Siten Impi nyt sivistyi,

          Sukeutui suloinen neito.

          Näin hän astuvi eteemme,

          Siirtähikse silmihimme,

          Puhdas-sieluinen sorea,

          Kaunis-vartinen korea,

          Emon suuren elkehinen,

          Luojan lemmitty ihana. —

          Suosi, suosi, Suomen poika,

          Tätä raitista rakasta,

          Kultoasi kunnioita!

          Ei ole mointa morsianta,

          Neitoa tämän-neroista

          Suotuna suloisempata,

          Paitse, pulskea, Sinulle!

          Siin' on onnea ololta,

          Rikkautta,