Vapaudesta. Джон Стюарт Милль
Itsevaltiaat ruhtinaat ja muut, jotka ovat tottuneet rajattomaan tottelevaisuuteen, luottavat tavallisesti näin täydellisesti omaan mielipiteesensä kaikissa asioissa. Onnellisemmassa asemassa olevat ihmiset, jotka joskus kuulevat heidän mielipidettänsä vastustettavan ja ovat vähänkään tottuneet tulemaan oijaistuiksi, kuin he ovat väärässä, luottavat näin rajattomasti ainoastaan niihin mielipiteisiinsä, joita kannattavat kaikki, kuin heitä ympäröivät tahi joita he tavallisesti kuuntelevat. Sillä samassa määrässä kuin ihmiseltä puuttuu luottamusta omaan tavalliseen arvosteluunsa, hän tapaa sokeasti luottaa yleensä "maailman" erehtymättömyyteen. Ja "maailma" merkitsee kullakin ihmisellä sitä osaa siitä, jonka kanssa hän tulee tekemiseen, hänen puoluettansa, hänen lahkoansa, hänen kirkkoansa, hänen yhteiskuntaluokkaansa. Se ihminen on jo kutsuttava verraten vapaamieliseksi ja laveanäköiseksi, joka "maailmalla" tarkoittaa niin laajaa alaa, kuin hänen omaa maatansa tahi hänen omaa aikaansa. Eikä hänen luottamuksensa tähän kollektiiviseen auktoriteetiin horjahdu vähääkään hänen huomatessaan, että toiset ajat, maat, lahkot, kirkot, luokat ja puolueet ovat ajatelleet ja vieläkin ajattelevat ihan päinvastoin kuin hän. Hän panee oman "maailmansa" vastuusen siitä, että se on oikeassa muitten ihmisten erimielistä "maailmaa" vastaan; eikä se ensinkään huolestuta häntä, että paljas sattumus on ratkaissut, mikä näistä lukuisista "maailmoista" on hänen luottamuksensa saavuttanut, ja että samat syyt, jotka tekevät hänet kirkollismieliseksi Lontoossa, olisivat saaneet hänet Buddhan tahi Konfutsion oppilaaksi Pekingissä. Sitäpaitsi on itsestään niin selvää, ettei se todisteilla selvemmäksi tule, että aikakaudet ovat yhtä erehtyväisiä, kuin yksityiset ihmisetkin, sillä kukin aikakausi on kannattanut useita mielipiteitä, joita seuraavat ajat eivät ole pitäneet ainoastaan väärinä, vaan järjettöminä; ja on yhtä varmaa, että tuleva aika hylkää montakin nykyään yleistä mielipidettä, kuin että nykyaika on hyljännyt monta aikoinaan yleistä.
Vastaväite, joka luultavasti tehdään tätä todistetta vastaan, esiintyy kaiketi seuraavassa muodossa. Siinä että kieltää väärän opin levittämistä ei ole enempää erehtymättömyyden luulettelemista, kuin missään muussakaan esivallan toimenpiteessä, joka tapahtuu sen oman mielen mukaan ja sen omalla vastuulla. Arvostelukyky on ihmisille annettu jotta he sitä käyttäisivät. Onko nyt sen vuoksi, että sen käyttämisessä voi erehtyä, ihmisille sanottava, ettei heidän tule käyttää sitä ollenkaan? Estäessään sitä, mitä hän pitää turmiollisena, ei ihminen luulettele itseänsä erehtymättömäksi, vaan täyttää velvollisuuttansa toimia, vaikka hän onkin erehtyväinen, omantuntonsa vakaumuksen mukaan. Jos emme koskaan uskaltaisi toimia mielipiteittemme nojalla, koska ne mielipiteet saattavat olla vääriä, jättäisimme kaikki etumme valvomatta ja velvollisuutemme täyttämättä. Moite, joka soveltuu käytökseen ylimalkaan, ei siltä ole aina paikallaan kunkin yksityisen käytökseen nähden. Hallituksien ja yksityisten velvollisuus on muodostaa niin oikeita mielipiteitä kuin voivat, muodostaa niitä huolellisesti eikä koskaan tyrkyttää niitä muille, jolleivät he ole aivan varmoja olevansa oikeassa. Mutta kuin he ovat varmoja, sanovat sellaiset puhujat, niin se ei ole tunnollisuutta, vaan raukkamaisuutta, että empii toimimasta mielipiteensä mukaan ja sallii esteettömästi leviteltävän oppeja, joita rehellisesti pitää vaarallisina ihmiskunnan onnelle joko tässä tahi toisessa elämässä, sentähden muka että muut ihmiset vähemmin valistuneina aikoina ovat vainonneet mielipiteitä, joita nyt uskotaan oikeiksi. Pitäkäämme vaari, sanotaan, ettemme joudu samaan erehdykseen. Mutta hallitukset ja kansat ovat erehtyneet muissa asioissa, joissa ei hallitusvallan käyttämistä ole pidetty sopimattomana. Ne ovat määränneet vahingollisia veroja, käyneet vääriä sotia. Emmekö siis saa määrätä minkäänlaisia veroja, emmekä ensinkään alottaa sotia? Ihmisten ja hallitusten tulee toimia parhaan taitonsa mukaan. Ehdotonta varmuutta ei ole olemassa, mutta ihmiselämän tarkotuksiin riittävää vakuutta on. Me saamme ja meidän täytyy pitää mielipidettämme oikeana ohjeena omalle käytöksellemme; eikä siinä ole sen liiempaa luulottelemista, että me kiellämme pahoja ihmisiä mullistamasta yhteiskuntaa levittämällä oppeja, jotka meistä ovat vääriä ja vahingollisia.
Minä vastaan, että siinä todella luuletellaan paljon enemmän. On ääretön erotus siinä, että minä pidän jotakin oppia oikeana, koska sitä ei ole kumottu, vaikka sen kumoamiseen on ollut täysi tilaisuus, ja siinä että minä hyväksyn sen oikeaksi sentähden, ettei sen kieltämistä sallita. Täysi vapaus vastustaa meidän mielipidettämme ja hyljätä se on juuri ehto, joka meitä oikeuttaa pitämään sitä mielipidettä totena toimintaa varten; eikä millään muulla keinolla voi ihmisen kyvyillä päästä järkevään vakuuteen oikeassa olemisesta.
Katsellaanpa joko mielipiteitten historiaa tahi ihmiselämän tavallista menoa. Kenen ansiota se on, ellei toinen eikä toinen niistä ole huonompi, kuin no todella ovat. Ei ainakaan ihmisjärjen sisällisen voiman; sillä missä asiassa tahansa, joka ei ole aivan itsestään selvä, on yhdeksänkymmentä yhdeksän aivan kykenemätöntä sitä arvostelemaan yhtä vastaan, joka siihen pystyy; ja sadannenkin ihmisen kyky on ainoastaan suhteellinen. Sillä enemmistö kunkin menneen sukupolven eteviä miehiä kannatti monta mielipidettä, joitten nyt tunnetaan olevan erehdystä, ja teki tahi hyväksyi monta tekoa, joita ei nykyään enää kukaan pidä oikeina. Miksi siis yleensä ihmiskunnassa järkevät mielipiteet ja järkevä käytös on voitolla? Jos ne todella ovat voitolla – ja niiden täytyy olla, vaikka ihmisolot ovat ja ovat aina olleet jotenkin toivottomalla kannalla – niin siihen on syynä eräs ihmisjärjen ominaisuus, josta lähtee kaikki mitä ihmisessä joko järkeisenä tahi siveellisenä olentona on arvossa pidettävää, nimittäin että hänen erehdyksensä ovat korjattavissa. Hän kykenee oikaisemaan hairauksensa keskustelun ja kokemuksen kautta. Ei kokemuksen kautta yksinään. Keskustelua täytyy olla näyttämään, kuinka kokemus on selitettävä. Väärät luulot ja tavat väistyvät vähitellen faktojen ja todisteitten edestä. Mutta faktat ja todisteet, ennenkuin ne vaikuttavat mitään mieleen, ovat saatettavat sen eteen. Sangen harvat tapahtumat kykenevät kertomaan oman historiansa ilman selitystä sen tarkotuksen valaisemiseksi. Koska siis ihmisen arvostelun koko voima ja arvo on siinä yhdessä ominaisuudessa, että sitä saattaa oikaista, kuin se on väärässä, niin voi siihen luottaa ainoastaan kuin keinot sen oikaisemiseen ovat aina olleet käsillä. Jos jonkun ihmisen arvostelu ansaitsee luottamusta, niin kuinka se on sellaiseksi tullut? Siten että hän on pitänyt mielensä avoinna tarkasteluille hänen mielipiteitänsä ja käytöstänsä. Siten että hän on tavannut kuunnella kaikkea, mitä häntä vastaan voidaan sanoa, tavannut ottaa onkeensa sen, mitä siinä oli oikeutettua, ja paljastaa itselleen ja sopivassa tilassa muille virheen siinä, mikä oli virheellistä. Siten, että hän on tuntenut ainoan keinon, jolla ihminen voi päästä jotenkin likimainkaan tuntemaan jonkun asian kokonaisuudessaan, olevan kuunnella, mitä siitä voivat sanoa kunkin mieliset ihmiset, ja ottaa vaariin millä kaikilla tavoilla eri luonteiset ihmiset sitä voivat katsoa. Ei kukaan viisas mies ole hankkinut viisauttaan muulla kuin tällä tavalla. Ja ihmisen järjen luonto on sellainen, ettei hän millään muulla tavalla voi tulla viisaaksi. Alituinen tapa oikaista ja täydentää mielipidettänsä vertaamalla sitä muitten mielipiteisiin ei suinkaan synnytä epäilystä ja empimistä sen käytäntöön panossa, vaan on ainoa luja pohja oikealle luottamukselle siihen. Sillä tuntien kaikki, mitä ainakin julkisesti voidaan häntä vastaan sanoa, ja varustauduttuaan kaikkia hangoittelijoita vastaan, tietäen että hän on hakenut vastuksia ja vaikeuksia, eikä niitä välttänyt, ettei hän ole sysännyt syrjään mitään valoa, jota joltakin puolelta voidaan asiaan saada – hänellä on oikeus ajatella omaa päätelmäänsä paremmaksi kuin kenenkään muun ihmisen, tahi kenenkään joukon, joka ei ole läpikäynyt samaa koetusta.
Ei ole liiallista vaatia, että mitä ihmiskunnan viisaimmat, jotka ovat parhaiten oikeutetut luottamaan omaan arvosteluunsa, pitävät välttämättömänä vakautuakseen luottamassa arvosteluunsa, että saman koetuksen alaisena on tuo yleisöksi kutsuttu kirjava joukko harvoja viisaita ja useita typeriä. Suvaitsemattomin kirkko, roomalais-katolinen kirkko laskee pyhimykseksi-julistamistilaisuuteen saapuville "perkeleen asiamiehen" ja kuuntelee kärsiväisesti häntä. Siitä näkyy, ettei pyhimpiäkään ihmisiä voida laskea jälkimaailmaan kunnioitukseen, ennenkuin on tunnettu ja punnittu, mitä paholaisella on heistä sanomista. Jos ei Newtonin filosofiaa olisi sallittu epäillä,