Vapaudesta. Джон Стюарт Милль
jolloin se suosiollisissa olosuhteissa pelastuneena vainolta varttuu siksi, että kykenee kestämään kaikki seuraavat kukistamisyritykset.
Sanotaan, ettemme me nyt enää tapa uusien oppien esittäjiä: me emme ole niinkuin esi-isämme, jotka löivät profetat kuoliaaksi, me pystytämme heille muistomerkkiä. Tosin emme enää kuoleta eriuskoisia. Ja se rangaistuksen määrä, minkä nykyaikainen tunto luultavasti suvaitsisi vahingollisimpiakin oppeja vastaan, ei ole riittävä hävittämään niitä. Mutta älkäämme imarrelko itseämme olevamme vielä vapaat lain kautta harjoitetun vainon häpeätahrasta. Rangaistuksia opista tahi ainakin sen julkilausumisesta on vielä laissa; eikä niiden voimaanpano ole tänäkään aikana niin kokonaan esimerkkiä vailla, ettei olisi ensinkään uskomista, niiden vielä kerran pääsevän täyteen voimaan. V. 1857 Cornwallin kreivikunnan kesäkäräjissä tuomittiin eräs miesparka,4 kaikessa elämässään moitteettomaksi mainittu, kahdenkymmenenviiden kuukauden vankeuteen siitä että oli lausunut ja kirjoittanut eräälle portille joitakin loukkaavia sanoja kristinopista. Kuukauden kuluessa siitä Old Baileyssä kaksi henkilöä5 eri tiloissa hyljättiin jurymiehen toimesta, ja toista tuomari ja yksi neuvonantaja vielä törkeästi soimasivat, sentähden että he rehellisesti ilmoittivat, ettei heillä ollut uskonnollista mielipidettä; ja kolmannelta, eräältä muukalaiselta,6 samasta syystä kiellettiin oikeus muutamaa varasta vastaan. Tämä hyvityksen kielto tapahtui sen lainmääräyksen nojassa, ettei saa todistaa oikeuden edessä kukaan, joka ei tunnusta uskoa jumalaan (joku jumala riittää) ja tulevaiseen elämään, joka on sama kuin julistaa sellaiset henkilöt henkipatoiksi, suljetuiksi tuomioistuinten suojeluksesta: jotta ei ainoastaan heitä itseänsä saa rankaisematta ryövätä ja ahdistaa, jollei ole läsnä muita kuin he itse tahi toisia samanmielisiä henkilöitä; vaan myöskin ketä tahansa muita saa ryövätä ja ahdistaa, jos asian toteennäyttö on heidän todistuksensa varassa. Tämä perustuu siihen otaksumiseen, että semmoisen ihmisen vala, joka ei usko tulevaan elämään, on arvoton – joka otaksuminen osottaa sen kannattajien sangen vähän tuntevan historiaa (sillä se on historiallisesti totta, että suuri osa uskottomia on ollut sangen rehellisiä ja kunniallisia ihmisiä); eikä siinä pysy kukaan, jolla on vähintäkään tietoa siitä, kuinka monen niin kuntonsa kuin luonnonlahjainsa tähden maailmassa sangen korkeassa arvossa olevan ihmisen, ovat ainakin heidän likeisimpänsä tunteneet olevan uskottoman. Tuo määräys syöpi sitäpaitsi itsensä ja kumoaa oman perustuksensa. Vaikka se väittää, että ateistit välttämättömästi ovat valehtelijoita, sallii se todistaa kaikkien ateistien, jotka tahtovat valehdella, ja hylkää ainoastaan ne, jotka ennen uhoittelevat kirotun uskon julkisesta tunnustamisesta lähtevää panettelua kuin vakuuttavat valetta. Määräys, joka täten todistaa itsensä järjettömäksi omaan tunnustettuun tarkotukseensa nähden, voi pysyä voimassa ainoastaan vihan merkkinä, vainon jäännöksenä, vieläpä vainon, jolla on se omituisuus, että sen alaiseksi joutuu selvästi osotettuansa, ettei sitä ansaitsisi. Tämä määräys, ja se oppi, joka siinä on, loukkaa tuskin vähemmin uskovaisia, kuin uskottomiakaan. Sillä jos se, joka ei usko tulevaiseen elämään, välttämättömästi valehtelee, siitä seuraa että niitä, jotka uskovat, estää valehtelemasta (jos heitä mikään estää) helvetin pelko. Emme tahdo tehdä tämän määräyksen keksijöille emmekä kannattajille niin väärin, että olettaisimme heidän käsityksensä kristillisestä kunnosta lähteneen heidän tajunnastaan.
Nämät tosin ovat vainon rääsyjä ja sirpaleita vaan, ja niitä saattaa ajatella pikemmin kuin haluksi vainota vain esimerkiksi tuota englantilaisten mielissä yleistä heikkoutta, että he kummallisen mieluisasti säilyttävät huonoja periaatteita, kuin eivät enää itse ole kyllin huonoja haluamaan niitä todella voimaan pantavaksi. Mutta pahaksi onneksi ei yleisen mielipiteen tilassa ole mitään takeita siitä, että laillisen vainon pahimpien muotojen väliaikainen lakkauttaminen, joka on kestänyt noin miespolven ajan, on edelleen jatkuva. Tänä aikana asiain vanha vakava meno rikkoutuu yhtä usein yritysten kautta eloon herättää menneitä pahoja, kuin saada toimeen uusia hyviä hankkeita. Mitä nykyaikana pöyhkeillen kutsutaan uskonnon uudestisyntymiseksi, on varmaan ahtaissa ja sivistymättömissä mielissä ainakin yhtä suuresti ulkokultaisuuden uudestasyntymistä. Ja missä niin tehokasta ja pysyvää uskonnollisen suvaitsemattomuuden sytykettä on kansan tunteissa, kuin on kaikkina aikoma säilynyt tämän maan keskiluokassa, siellä tarvitsee ainoastaan hiukkasen yllyttää vainoomaan niitä, joita aina on pidetty sopivina vainon esineinä.7 Sillä tämä se juuri on, nim. ihmisten ajatukset ja tunteet niistä, jotka hylkäävät ne uskonkappaleet, joita he pitävät tärkeinä, kuin tekee, ettei meidän maa ole henkisen vapauden paikka. Pitkät ajat on jo ollut laillisten rangaistusten pääepäkohtana, että ne vahvistavat yhteiskunnallista häpeätahraa. Tämä häpeätahra se on, joka on todella vaikuttava, ja niin vaikuttava on se, että tunnustaminen mielipiteitä, jotka ovat yhteiskunnan kirouksen alaisia, on vähemmän tavallinen Englannissa, kuin monessa muussa maassa on julkilausuminen sellaista, mikä on vaarassa tulla laillisen rangaistuksen alaiseksi. Kaikkiin ihmisiin nähden, paitsi niihin, joita rahaseikat tekevät rippumattomiksi muitten ihmisten hyvästä tahdosta, yleinen mielipide tässä asiassa on yhtä vaikuttava kuin laki; ihmisiä saa yhtähyvin vangita, kuin sulkea tilaisuudesta ansaitsemaan leipänsä. Joilla jo on varma leipä ja jotka eivät pyri vallanpitäjäin, yhdistysten tahi yleisön suosioon, heillä ei ole muuta pelkäämistä julkilausumastaan mitä ajatuksia tahansa, kuin että heistä ajatellaan ja puhutaan pahaa, eikä luulisi tarvittavan kovin suurta sankarillisuutta kestämään tätä. Ei ole ensinkään syytä vedota ad misericordiam (sääliin) sellaisten ihmisten puolesta. Mutta vaikkemme nyt enää kohtele niitä, jotka ajattelevat toisin kuin me, niin pahoin kuin ennen oli tapamme tehdä, niin teemme itsellemme vahinkoa kenties enemmän kuin koskaan ennen kohtelullamme heitä. Sokrates tapettiin, mutta Sokrateksen filosofia nousi kuin aurinko taivaalle ja levittää valoaan koko henkisen maailman yli. Kristityitä heitettiin leijonain eteen, mutta kristillinen kirkko kasvoi suureksi ja tuuheaksi puuksi, kohoten vanhempain ja heikompain kasvien yli ja peittäen ne varjollansa. Meidän puhtaasti yhteiskunnallinen suvaitsemattomuutemme ei tapa ketään, ei peräti hävitä mitään oppia, vaan saattaa ihmiset pukemaan ne valepukuun tahi luopumaan niitä tehokkaasti levittämästä. Meillä harhaopit eivät huomattavasti voita eivätkä menetä alaa vuosikymmenessä tahi miehenijässä; ne eivät koskaan leimahda ilmi laajalta, vaan kytövät yhä ajattelijain ja oppineitten ahtaissa piireissä, joista ovat peräisinkin, koskaan valaisematta ihmiskunnan yleisiä asioita todellisella tahi valhevalollaan. Ja siten pysyy voimassa asiain tila, joka muutamien mielestä on hyvinkin tyydyttävä, koska se ilman noita ikäviä sakottamisia ja vangitsemisia säilyttää kaikki vallitsevat mielipiteet näennäisesti häiritsemättä, samalla kuin ei se kokonaan tuomitse toisinajattelevia, joilla on ajattelemisen vikaa, järkeään käyttämästä. Sopiva ohjelma säilyttämiseen rauhaa hengen maailmassa ja antamiseen kaikkein asiain mennä melkein samaa menoa kuin ennenkin. Mutta tämän tapaisen henkisen rauhan hinnaksi uhrataan ihmishengen koko siveellinen ponsi. Asiain tila, jossa suuri osa toimeliaimpia ja tutkivimpia henkiä näkee viisaimmaksi kätkeä vakaumustensa yleiset ohjeet ja perusteet omaan rintaansa ja koettaa yleisön puoleen kääntyessään kykynsä mukaan sovittaa johtopäätöksensä perustermiin, jotka he mielessään ovat hyljänneet, ei voi synnyttää niitä suoria, pelottomia luonteita ja loogillisia, vakavia henkiä, jotka ennen kaunistivat ajatuksen maailmaa. Se ihmislaji, jota siinä voi tavata, on joko paljaita tavanmukaisuuden tavottelijoita tahi totuuden teeskentelijöitä, joiden todisteet kaikissa suurissa asioissa ovat sovitetut kuulijain mukaan eivätkä ole ne samat, joista he itse ovat vakaumuksensa saaneet. Ne, jotka pelastuvat kummastakin näistä, tekevät sen supistamalla ajatuksensa ja harrastuksensa asioihin, joista voi puhua joutumatta periaatteitten vaaralliselle alalle s.o. pieniin käytännöllisiin asioihin, jotka selkeäisivät itsestänsä, kuin vaan ihmisten henki vahvistuisi ja laajenisi, ja jotka eivät koskaan todella selviä ilman sitä. Mutta se, joka vahvistaisi ja laajentaisi ihmishengen, vapaa ja rohkea mietiskely korkeimpia asioita, jätetään sikseen.
Конец ознакомительного
Thomas Pooley, Bodminin käräjät 31 p. heinäk. 1857. Seuraavassa joulukuussa hallitus hänet vapautti.
George Jacob Holyoake, 17 p. elok. 1857. Edward Truelove, heinäk. 1857.
Paroni de Gleichen. Polisioikeus Marlborough streetissä, 4 p. elok. 1857.
Tärkeän varotuksen saapi siitä ankarasta vainoomahimojen kiihkosta, joka yhdessä meidän kansallisluonteemme huonoimpain puolten kanssa näyttäytyi Sepoykapinassa. Fanatikkojen ja ulkokullattujen raivoa saarnastuolissa ei kannata mainitakaan; mutta evankelisen puolueen päämiehet ovat julistaneet perusohjeekseen hindulaisten ja muhamedilaisten hallituksessa, ettei valtion varoilla ole kannatettava yhtään koulua, jossa ei raamattua opeteta; ja välttämättömänä seurauksena siitä on, ettei mitään valtionvirkaa ole annettava muille kuin todellisille kristityille tahi sellaisiksi ilmoittautuneille. Erään alavaltiosihteerin kerrotaan 12 p. marrask. 1857 vaalimiehilleen pitämässään puheessa lausuneen: "Englannin hallituksen suvaitseminen heidän uskontoansa (100 miljonan Englannin alamaisen uskontoa), taikauskoa, jota he kutsuvat uskonnoksi, on hidastuttanut brittiläisen nimen valtaa, ja ehkäissyt kristinuskon onnellista varttumista… Suvaitsevaisuus oli tämän maan uskonnollisten vapauksien vankka nurkkakivi, mutta ei saa antaa väärin käyttää tuota kallista sanaa. Hänen ymmärtääksensä se tarkoitti täydellistä vapautta kaikille, vapaata jumalanpalvelusta