Kuolema ja kuolematon. Артур Шопенгауэр
uolema ja kuolematon
Esipuhe
Pessimismin suuri filosofi, Arthur Schopenhauer – hän, joka Hegelin teesiä "Kaikki todellinen on järjellistä" vastaan asetti antiteesinsä: "Maailma on jotakin, jonka ei pitäisi olla olemassa" – esitellään tällä pikku käännöksellä ensi kertaa suomeksi. Tämä tutkielma kuuluu jälkeenpäin toisessa painoksessa ilmestyneenä erillisenä lisäyksenä filosofin suureen Die Welt als Wille und Vorstellung-teokseen (toisen nidoksen 41. luku, varsinaiselta nimeltään "Kuolema ja tosiolemuksemme häviämättömyys") ja edustaa hyvin tekijänsä omituista maailmankatsomusta.
Siitä käy ilmi hänen tekemänsä jyrkkä ero niiden metafyysillisten maailmantekijäin välillä, joita hän nimittää "tahdoksi" ja "intellektiksi" eli "ymmärrykseksi" ja jotka hänen kielenkäytössään merkitsevät varsin toista kuin mitä ne jokapäiväisessä kokemuksessa tarkoittavat. "Tahto" on yksi ja sama kaikissa elävissä ja elottomissa olennoissa, ajaton, koska se ei kuulu ilmiömaailmaan eikä senvuoksi ole "ymmärryksen" havaintomuotojen, ajan ja paikallisuuden alainen; sen vuoksi myös "tahto" meidänkin tosiolemuksenamme jää kuoleman koskemattomaksi. Tätä tarkoittaa "tosiolemuksemme häviämättömyys". "Ymmärrys" sensijaan on vain väline, jonka "tahto" elollisissa olennoissa on itselleen luonut vaikuttimiansa palvelemaan; samoinkuin nykyään Bergson, opettaa siis Schopenhauer, että "ymmärryksellä" on puhtaasti käytöllinen tarkoitusperä – senvuoksi "ymmärrys" ja sen mukana tajunta, muisti j.n.e. häviää kuolemassa.
Mutta mikä tekee Schopenhauerin kohta satavuotiaan filosofian nykyaikaiselle lukijalle nautittavaksi, eivät ole nämä metafyysilliset spekulatiot, joiden uskomattomaan haurauteen loogilliselta kannalta katsoen kohta viittaamme, vaan nerokas persoonallisuus Arthur Schopenhauer, se aivan omalaatuinen sointisävy, mikä hänen elämäntunnollaan oli ja jota hän filosofiassaan taiteellisella nerokkuudella tulkitsi.
Useimmat metafyysilliset filosofit – Platon ja Spinoza ovat siitä kenties paraimmat esimerkit – ovat itse asiassa enemmän runoilijoita kuin ajattelijoita, heidän maailmoja syleilevät "järjestelmänsä" enemmän runollisen mielikuvituksen kuin tieteilevän tutkimuksen tuotteita, heidän varsinainen voimansa enemmän elämyskylläisessä taiteellisessa "näkemyksessä" kuin loogillisten perusteiden varaan nojautuvassa ajattelussa. Säännöllisesti tämänsuuntaiset filosofit viimekädessä vetoavatkin jonkinlaiseen – toisinaan suorastaan ylijärjellisenä esitettyyn – "intellektualiseen havaintoon" tai minkäniminen tuo korkein tietokyky kulloinkin lienee, jonka kautta filosofin sisäiselle silmälle paljastuu maailman tosiolemus. Näin Schopenhauerkin. On ihmisiä – väittää hän – muutamia kullakin vuosisadalla, joissa "ymmärrys" vapautuu "tahdon" orjuudesta, kohoaa maailman intohimottomaan tarkasteluun, muuttuu itseunhoisessa, puhtaassa kontemplatiossa "heleäksi maailmansilmäksi", joka kirkkaasti näkee ilmiömaailman haihtuvien muotojen ikuiset perikuvat. Nämä ihmiset ovat neroja – mutta oikeastaan Schopenhauer tunnustaa vain taiteellisen nerokkuuden.
Senmukaisesti on hänen omakin elämännäkemyksensä konkretinen, tunnekylläinen fantasiaelämys, juuri sen lajin elämyksiä, joista kaiketi suuret runoelmat kaikkien taiteiden alalla kumpuavat. Sellaisissa elämyksissä on ihmisen koko henkinen tarmo liikkeessä; määrättyjen merkityksellisten elämänkuvien lumoihin joutunut mielikuvitus työskentelee voimakkaasti; se on kuin ahjo, jonka paljetta puhaltaa ja hehkua ylläpitää näiden elämänkuvien tunneviri; jälkimäinen myös hallitsee mielikuvituksen työskentelyä, antamalla sen tuotteille taiteellisen, s.o. tunne-elämämme sopusointuvaatimuksia tyydyttävän eheyden.
Ylläolevaa valaisee silmäys joihinkin Schopenhauerin komeimmista sivuista; mitenkä hänen "näkemyksessään" itse oleminen on onnettomuutta, kaikki pysyvä tyydytys mahdoton, vain tuska positivista, mutta nautinto negativista, ainoastaan kärsimyksen lakkaamista – kaikki johtuen siitä, että maailman ja elämän olemuksena on "sokea", järjetön "tahto", pyyde, joka on loppumaton ja määrätön kuin sen ulkoinen ilmaus, ääretön aika ja paikallisuus – sitä kuvaa Schopenhauer ihmiselämään nähden seuraavaan tapaan:
Tiedottomuuden yöstä herää tahto elämään yksilönä, herää äärettömään maailmaan, lukemattomien muiden yksilöiden joukkoon, jotka kaikki pyrkivät, kärsivät, harhailevat, ja kuin läpi ahdistavan unelman kiiruhtaa se takaisin entiseen tiedottomuuteen. – Mutta siihen saakka ovat sen toiveet rajattomat, sen vaatimukset pohjattomat, ja jokainen toiveen tyydytys synnyttää uuden. Mikään maailmassa mahdollinen tyydytys ei riittäisi sen kaipausta sammuttamaan, antamaan äärellistä määrää sen himolle ja täyttämään sen sydämen pohjatonta kuilua. Ja minkälaisia tyydytyksiä saa ihminen osakseen? Että hän hellittämättömästi ponnistaen, taistellen päivittäistä hätää vastaan saa ylläpidetyksi tämän vaivaisen olemassaolon itsensä.
Elämä ei olemuksensa mukaisesti saata olla mitään muuta kuin petosta sekä suuressa että pienessä. Lupauksiaan se ei täytä; korkeintaan osoittaakseen, kuinka vähän toivottu oli toivomisen arvoista. Etäisyyden loihtuvoima näyttää meille paratiiseja, jotka häviävät harhanäkyjen lailla, kun niitä tavoitamme. Onni piilee senvuoksi aina tulevaisuudessa tai myös menneisyydessä, ja nykyisyys on verrattavissa pieneen himmeään pilveen, jota tuuli kiidättää yli aurinkoisen lakeuden; sen edessä ja takana on kaikki kirkasta; se yksin luo alati varjon…
On todellakin uskomatonta, kuinka mitättömänä ja merkityksettömänä, ulkokohtaisesti katsoen, ja kuinka tympeänä ja hengettömänä, itsekohtaisen tunnon kannalta katsoen, useimpien ihmisten elämä virtaa kehdosta hautaan. Se on valjua kaihoamista ja kiusaantumista, kuin unenomaista hoipertelua kautta neljän ikäkauden kuolemaa kohti, lattean jokapäiväisten ajatusten saattamana. He ovat kuin kellot, jotka vedetään vireeseen ja käyvät, tietämättä miksi; ja joka kerta kun ihminen siittyy ja syntyy, on ihmiselämän kello uudelleen vedetty vireeseen, nakuttaakseen uudelleen, mitättömin muunteluin, jo lukemattomia kertoja toistetut tahdit. Jokainen ihmisolento on vain uusi äärettömän luonnonhengen lyhyt unelma, haihtuva piirto lisää, jonka se leikiten vetäisee äärettömään lehteensä, avaruuteen ja aikaan. Se viivähtää vain tuokion, sitten se pyyhitään pois, antamaan toisille sijaa.
Ja kuitenkin – siinä ilmenee elämän arveluttava puoli – täyttää jokaisen näistä haihtuvista olemassaoloista koko elämäntahto kaikessa kiihkossaan, ja se on maksettava monilla syvillä tuskilla ja lopuksi kauan pelätyllä ja vihdoin tulevalla katkeralla kuolemalla. Ja näin kokonaisuutena katsoen on kunkin yksilön elämä murhenäytelmä, mutta sellaisena kuin se jokapäiväisessä mitättömyydessään ja vaivassaan koetaan, on se surkeata komediaa. Kuin tahtoisi sallimus olemassaolomme tuskaan lisätä vielä ivansa, sisältää elämämme täten murhenäytelmän ylevän surun, eikä meillä kuitenkaan ole traagillisten henkilöiden arvoa, vaan elämän-leveässä yksityiskohtaisuudessa pysymme aina naurettavina pilanäytelmän henkilöinä.
Tämänsuuntainen on se elämäntunto, jota Schopenhauer yhä uusin värikkäin muunteluin tulkitsee juhlallisen komeissa lauseissaan. Koko hänen ihmisensä on siinä mukana. Elämän ahdistava näytelmä on syvästi vanginnut hänen mielensä. Olemisen synkkä arvoitus askarruttaa kaikkia hänen nerokkaan personallisuutensa kykyjä. Mutta se sisäinen käymisprosessi, minkä kautta hänen syvällinen elämäntuntonsa kiteytyy valtaiseksi ajatusrakennukseksi, on niiden sielullisten lakien mukainen, jotka vallitsevat runoelmien, taidetuotteiden kehkeymistä. Määräävää tunnesävyä vastaan ei saa rikkoa, mielenliikutuksen pitää päästä kuvatussa tapahtumassa purkautumaan, nousemaan huippukohtaansa, riehumaan ja raukeamaan. Niinkuin siis Schopenhauer tunsi omassa onnettomassa rinnassaan määrättömien pyyteiden temmeltävän, niin uskoi hän ympärillään tajuavansa äärettömän maailmantahdon, joka taistelee sokeata traagillista taistelua kautta luomakunnan, kunnes se vihdoin saa vapahduksen korkeimmalle kehittyneissä ihmisissä – pyhimyksissä ja askeeteissa, jotka tajuten, että kaikissa olennoissa ilmenee sama periolemus kuin heissä itsessään, kieltävät itsekkään minänsä ja elämäntahtonsa ja niin pääsevät ikuiseen rauhaan.
Kauneinta täten tarjotussa Schopenhauer-katkelmassa on kenties se panteistinen mieliala, minkä avulla hän koettaa luoda sovittavaa valaistusta kuoleman katkeruuteen. Mitä merkitsee yksilön häviö, kun kokonaisuus säilyy, joka kuitenkin on ainoa todellinen?
Kuinka välinpitämätön Schopenhauer kehittäessään filosofiaansa, jonka on tyydyttäminen koko hänen olemustaan, on logiikan vaatimuksia kohtaan, siitä antaa seuraavakin tutkielma monta hyvää näytettä. Niinpä Schopenhauer moneen kertaan tehostaa kuilua, joka on tosiolevaisuuden ja ilmiömaailman välillä; täten esim. se, että tajuamme olemukseltaan yhtenäisen