Kalevala / Калевала. Элиас Лённрот

      tietä mielitehtoisien,

      nuorisossa nousevassa,

      kansassa kasuavassa:

      noita saamia sanoja,

      virsiä virittämiä

      vyöltä vanhan Väinämöisen,

      alta ahjon Ilmarisen,

      päästä kalvan Kaukomielen,

      Joukahaisen jousen tiestä,

      Pohjan peltojen periltä,

      Kalevalan kankahilta.

      Niit' ennen isoni lauloi

      kirvesvartta vuollessansa;

      niitä äitini opetti

      väätessänsä värttinätä,

      minun lasna lattialla

      eessä polven pyöriessä,

      maitopartana pahaisna,

      piimäsuuna pikkaraisna.

      Sampo ei puuttunut sanoja

      eikä Louhi luottehia:

      vanheni sanoihin sampo,

      katoi Louhi luottehisin,

      virsihin Vipunen kuoli,

      Lemminkäinen leikkilöihin.

      Viel' on muitaki sanoja,

      ongelmoita oppimia:

      tieohesta tempomia,

      kanervoista katkomia,

      risukoista riipomia,

      vesoista vetelemiä,

      päästä heinän hieromia,

      raitiolta ratkomia,

      paimenessa käyessäni,

      lasna karjanlaitumilla,

      metisillä mättähillä,

      kultaisilla kunnahilla,

      mustan Muurikin jälessä,

      Kimmon kirjavan keralla.

      Vilu mulle virttä virkkoi,

      sae saatteli runoja.

      Virttä toista tuulet toivat,

      meren aaltoset ajoivat.

      Linnut liitteli sanoja,

      puien latvat lausehia.

      Ne minä kerälle käärin,

      sovittelin sommelolle.

      Kerän pistin kelkkahani,

      sommelon rekoseheni;

      ve'in kelkalla kotihin,

      rekosella riihen luoksi;

      panin aitan parven päähän

      vaskisehen vakkasehen.

      Viikon on virteni vilussa,

      kauan kaihossa sijaisnut.

      Veänkö vilusta virret,

      lapan laulut pakkasesta,

      tuon tupahan vakkaseni,

      rasian rahin nenähän,

      alle kuulun kurkihirren,

      alle kaunihin katoksen,

      aukaisen sanaisen arkun,

      virsilippahan viritän,

      kerittelen pään kerältä,

      suorin solmun sommelolta?

      Niin laulan hyvänki virren,

      kaunihinki kalkuttelen

      ruoalta rukihiselta,

      oluelta ohraiselta.

      Kun ei tuotane olutta,

      tarittane taarivettä,

      laulan suulta laihemmalta,

      vetoselta vierettelen

      tämän iltamme iloksi,

      päivän kuulun kunniaksi,

      vaiko huomenen huviksi,

      uuen aamun alkeheksi.

      Noin kuulin saneltavaksi,

      tiesin virttä tehtäväksi:

      yksin meillä yöt tulevat,

      yksin päivät valkeavat;

      yksin syntyi Väinämöinen,

      ilmestyi ikirunoja

      kapehesta kantajasta,

      Ilmattaresta emosta.

      Olipa impi, ilman tyttö,

      kave luonnotar korea.

      Piti viikoista pyhyyttä,

      iän kaiken impeyttä

      ilman pitkillä pihoilla,

      tasaisilla tanterilla.

      Ikävystyi aikojansa,

      ouostui elämätänsä,

      aina yksin ollessansa,

      impenä eläessänsä

      ilman pitkillä pihoilla,

      avaroilla autioilla.

      Jop' on astuiksen alemma,

      laskeusi lainehille,

      meren selvälle selälle,

      ulapalle aukealle.

      Tuli suuri tuulen puuska,

      iästä vihainen ilma;

      meren kuohuille kohotti,

      lainehille laikahutti.

      Tuuli neittä tuuitteli,

      aalto impeä ajeli

      ympäri selän sinisen,

      lakkipäien lainehien:

      tuuli tuuli kohtuiseksi,

      meri paksuksi panevi.

      Kantoi kohtua kovoa,

      vatsantäyttä vaikeata

      vuotta seitsemän satoa,

      yheksän yrön ikeä;

      eikä synny syntyminen,

      luovu luomatoin sikiö.

      Vieri impi veen emona.

      Uipi iät, uipi lännet,

      uipi luotehet, etelät,

      uipi kaikki ilman rannat

      tuskissa tulisen synnyn,

      vatsanvaivoissa kovissa;

      eikä synny syntyminen,

      luovu luomatoin sikiö.

      Itkeä hyryttelevi;

      sanan virkkoi, noin nimesi:

      "Voi poloinen, päiviäni,

      lapsi kurja, kulkuani!

      Jo olen joutunut johonki:

      iäkseni ilman alle,

      tuulen tuuiteltavaksi,

      aaltojen ajeltavaksi

      näillä väljillä vesillä,

      lake'illa lainehilla!

      "Parempi olisi ollut

      ilman impenä eleä,

      kuin on nyt tätä nykyä

      vierähellä veen emona:

      vilu tääll' on ollakseni,

      vaiva värjätelläkseni,

      aalloissa asuakseni,

      veessä vierielläkseni.

      "Oi Ukko, ylijumala,

      ilman kaiken kannattaja!

      Tule tänne tarvittaissa,

      käy tänne kutsuttaessa!

      Päästä piika pintehestä,

      vaimo vatsanvääntehestä!

      Käy pian, välehen jou'u,

      välehemmin