Sota ja rauha II. Tolstoy Leo
kapaloita, sillä aikaa kuin pappi voiteli hanhensulalla pojan uurteisia punakoita kämmen- ja jalkapohjia.
Iso-isä, joka oli kummina, kantoi miehenalkua lommoisen läkkipeltisen kastemaljan ympäri vapisevin käsin, peläten pudottavansa, sekä antoi lapsen sitten äitikummille, ruhtinatar Marialle. Ruhtinas Andrei istui toisessa huoneessa odotellen juhlallisuuden päättymistä. Hän oli ihan jähmettynyt pelosta etteivät vaan hukuttaisi piskuista kastemaljaan. Kun hoitajatar toi hänelle lapsen, loi hän siihen iloisen silmäyksen ja nyökäytti hyväksyvästi päätään, kun hoitajatar ilmoitti, että kastemaljaan heitetty vahasta ja kastettavan hiuksista kierretty pallero ei ollut uponnut, vaan jäänyt kellumaan pinnalle.
X
Vanhan kreivin ponnistukset olivat saaneet Rostovin osallisuuden Dolohovin ja Besuhovin väliseen kaksintaisteluun enemmittä seurauksitta unohtumaan, ja Rostof, sen sijaan että olisi menettänyt upseerinarvonsa, kuten oli odottanut, määrättiin Moskovan kenraalikuvernöörin adjutantiksi. Tämän johdosta ei hän voinut mennä maalle muun perheen keralla, vaan jäi uuteen toimeensa koko kesäksi Moskovaan. Dolohof parani ja Rostovin ystävyys häneen lujittui hänen parantumisensa aikana. Dolohof sairasti äitinsä luona, joka rakasti häntä intohimoisesti ja hellästi. Maria Ivanovna vanhus, rakastaen Rostoviakin, koska tämä oli Fedjan ystävä, puheli usein pojastaan.
– Niin, kreivi, hän on liian jalo ja puhdassieluinen, – hän puheli, – elääkseen nykyisenä, turmeltuneena aikanamme. Jaloutta ei kukaan rakasta, se on jokaisen silmätikkuna. No, sanokaahan, kreivi, onko tämä Besuhovilta oikein, onko tämä kunniallisesti tehty? Mutta jaloluontoinen Fedja rakasti häntä eikä nytkään koskaan puhu hänestä mitään pahaa. Tekiväthän he yksin tuumin nuo vallattomuudet Pietarin poliisille ja muut tepposet? Mutta miten olikaan, Besuhovin ei käynyt kuinkaan, vaan sälytettiin kaikki Fedjan niskoille! Ja mitä hän kärsikään! Antoivathan he tosin pojalleni arvon takaisin, mutta miksikäs eivät olisi antaneet? Arvelen, että sellaisia urhoja ja isänmaan poikia kuin hän ei siellä monta ollut. Ja entäs sitten tämä kaksintaistelu! Onko näillä ihmisillä säälin- ja kunniantunnetta? Vaikka tietävät hänen olevan ainoan pojan, haastavat kaksintaisteluun ja noin vaan oijeti ampuvat! Hyvä, että Jumala armahti meitä. Ja miksi kaikki tapahtui? No, kelläpäs ei meidän aikanamme olisi oikkuja? Entäs, jos hän on niin mustasukkainen. Ymmärrän, vaan miksi ei voinut ennen ilmaista, kestihän sitä jo vuoden verran. Ja tämä sitten: haastoi kaksintaisteluun, arvellen, ettei Fedja tappele, kun on hänelle velassa. Mikä halpamaisuus! Mikä ilkeys! Tiedän, että te, armas kreiviseni, ymmärsitte Fedjan, siksi rakastan teitä sydämestäni. Harvat häntä ymmärtävät. Hän on sellainen suuri, taivaallinen sielu!
Usein puhui Dolohof itse parantumisensa aikana Rostoville sanoja, joita ei mitenkään olisi häneltä saattanut odottaa.
– Minua pidetään ilkeänä ihmisenä, sen tiedän, – hän puheli, – ja olkoon menneeksi. En ole tietääkseni muista kuin niistä, joita rakastan, mutta ketä rakastan, rakastan niin että annan vaikka henkeni hänen tähtensä. Mutta muut kaikki järjestään muserran, jos tielleni asettuvat. Minulla on jumaloittu, kullankallis äiti, pari kolme ystävää, sinä niitten joukossa, mutta muista, välitän heistä vain sikäli, mikäli he ovat minulle hyödyksi tahi vahingoksi. Ja melkein kaikki ovat vahingoksi, – eritoten naiset. Niin, armas ystäväni, – jatkoi hän, – miehiä olen tavannut rakastavia, jaloja, yleviä; mutta muita naisia, paitsi ostettavissa olevia luontokappaleita – olkootpa sitten kreivittäriä tahi kyökkipiikoja, saman tekevä, – en ole vielä tavannut. En ole vielä tavannut sitä taivaallista puhtautta, uhrautuvaa uskollisuutta, jota naisesta etsin. Jos löytäisin sellaisen naisen, antaisin henkeni hänen tähtensä. Mutta nämä!.. – Hän teki halveksivan eleen. – Ja uskotko minua, jos vielä pidän elämää jonkin arvosena, niin pidän vain siksi, että toivon vielä tapaavani sellaisen taivaallisen olennon, joka herättäisi minussa uuden ihmisen, puhdistaisi ja kohottaisi minut. Mutta sinä et tätä käsitä.
– Ei, käsitän hyvinkin, – vastasi Rostof, joka oli tykkänään uuden ystävänsä vallassa.
Syksyllä palasi Rostovin perhe Moskovaan. Talven tullen palasi Denisovkin ja jäi Rostovien luo. Tämä 1806 vuoden talven alkupuoli, jonka Nikolai Rostof vietti Moskovassa, oli onnellisimpia ja hauskimpia hänelle ja koko perheelle. Nikolai houkutteli mukanaan vanhempain kotiin paljon nuorta väkeä. Vera oli kaksikymmenvuotias, kaunis neito; Sonja – kuudentoista ikäinen tyttö juuri puhjenneen kukan koko ihanuudessa. Natasha oli taiteiässä, milloin lapsellisen naurettava, milloin neitseellisen hurmaava.
Rostovien talon täytti siihen aikaan jonkinlainen rakkauden tuoksu, kuten on laita talossa, missä on armaita, nuoria tyttöjä. Jokainen nuori mies, joka tuli Rostovien taloon ja katseli näitä nuoria, herkkätunteisia, jotakin (arvattavasti onneaan) hymyileviä neitosten kasvoja, tätä vilkasta hyörinää sekä kuunteli tätä harkitsematonta, vaan kaikkia hyväilevää ja hivelevää, kaikkeen valmista, toivon täyttämää nuorten naisten leperrystä, kuunteli näitä laulun tahi soiton sekavia ääniä, tunsi samaa lempeen syttymisen ja onnenodotuksen tunnetta kuin nuoret rostovilaisetkin.
Nuorten miesten joukossa, jotka olivat löytäneet tiensä Rostovien luo, oli etupäässä – Dolohof, joka miellytti kaikkia talon asukkaita, paitsi Natashaa. Dolohovin takia oli Natasha miltei riidassa veljensä kanssa. Hän pysyi lujana väitteessään, että Dolohof oli häijy ihminen, että kaksintaistelussa hänen ja Besuhovin välillä Pierre oli ollut oikeassa, vaan Dolohof väärässä ja että tämä oli vastenmielinen ja luonnoton.
– Muuta en saa päähäni, – huusi Natasha itsepäisesti, – hän on ilkeä ja tunteeton. Ka, rakastanpa Denisoviasi, vaikka hänkin on mellastelija ja muuta, kuitenkin häntä rakastan, tottapa siis jotain ymmärrän. En osaa sinulle oikein sanoa… Dolohovissa on kaikki niin määriteltyä, mutta en siitä pidä. Denisovia…
– No, Denisof on aivan toista, – vastasi Nikolai, ilmaisten äänenpainollaan että Dolohoviin verraten oli Denisovkin aivan vähäpätöinen, – pitää ymmärtää, millainen sielu on tällä Dolohovilla, pitää nähdä hänet äitinsä seurassa, ah, millainen sydän!
– No sitäpä en nyt tiedä, mutta hänen seurassaan tuntuu ikävältä. Ja tiedätkös, että hän on rakastunut Sonjaan?
– Mitä hullutuksia…
– Ihan varmaan, saatpa nähdä.
Natashan ennustus kävi toteen. Dolohof, joka ei pitänyt naisten seurasta, alkoi yhä useammin käydä talossa ja pian huomattiin, (vaikkei kukaan siitä puhunut), että hän kävi Sonjan takia. Ja Sonja, joskaan ei tohtinut siitä milloinkaan puhua, tiesi sen myöskin ja joka kerta Dolohovin tullessa karahti punaiseksi kuin purppura.
Dolohof söi usein päivällistä Rostovien luona ja kävi kaikissa iltamissa, joihin tiesi Rostovilaistenkin menevän. Myöskin oli hänellä tapana käydä nuorten tanssiaisissa Jogelin luona, joissa Rostovilaisetkin aina kävivät. Hän oli erityisen huomaavainen Sonjaa kohtaan ja katseli tätä sellaisin silmin, ettei ainoastaan Sonja voinut tuota katsetta punehtumatta sietää, vaan punehtuivatpa vanhan kreivittären ja Natashankin posket tuosta samaisesta katseesta.
Selvästi huomasi, että tummanverevä, siro Sonja, joka rakasti tulisesti Nikolaita, oli tehnyt voimakkaaseen, kummalliseen Dolohoviin vastustamattoman syvän vaikutuksen.
Rostof huomasi jotakin uutta Dolohovin ja Sonjan välillä; mutta hän ei ottanut vaivakseen selvitellä, millaisia nämä uudet suhteet olivat. "Molemmat ovat he johonkuhun rakastuneet", – arveli hän Sonjasta ja Natashasta. Mutta hän ei ollut entisellään, eikä suhteensa Sonjaan ja Dolohoviin yhtä vapaa, ja siksi alkoi hän olla harvemmin kotona.
Syksyllä vuonna 1806 alettiin taas puhua sodasta Napoleonia vastaan vielä suuremmalla kiihkeydellä kuin edellisenä vuonna. Otettiin kymmenen rekryyttiä ja sitä paitsi yhdeksän nostokasta tuhannelta. Kaikkialla julistettiin Bonaparten puoluelaiset pannakiroukseen ja Moskovassa ei muusta juteltukaan kuin alkavasta sodasta. Rostovien perheessä näistä valmistuksista ei suuria välitetty, sillä kaikkien huomio oli keskittynyt