Sota ja rauha II. Tolstoy Leo
tuonko mustalaistyttöjä mukanaan? – kysyi Nikolai nauraen. – No, no!..
Samassa tuli huoneeseen kuulumattomin askelin, asioihin perehtyneen, huolestuneen ja kristillisen nöyrän näköisenä, kuten aina, Anna Mihailovna. Huolimatta siitä, että Anna Mihailovna joka päivä tapasi kreivin yönutussa, kreivi kuitenkin joutui hämilleen ja pyysi anteeksi pukunsa puutteellisuutta.
– Ei mitään, kallis kreivi, – sanoi hän, nöyrästi sulkien silmänsä. – Minä kyllä pistäydyn Besuhovilla, – hän sanoi. – Pierre on saapunut ja nyt saamme kaikkea, kreivi, hänen kasvihuoneistaan. Minun tarvitsisi myös hänet tavata. Hän on minulle lähettänyt kirjeen Borikselta. Jumalan kiitos, Borja on nyt esikunnassa.
Kreivi ilostui siitä, että Anna Mihailovna otti toimittaakseen osan hänen tehtävistään ja käski valjastaa pienet vaunut.
– Sanokaa Besuhoville että hän tulisi. Minä hänet merkitsen listaan. Mitä, onko hänellä vaimo mukanaan? – hän kysyi.
Anna Mihailovna kohotti silmänsä, ja hänen kasvoilleen kuvastui syvä, säälivä suru.
– Oi, ystäväni, Pierre on sangen onneton, – sanoi hän. – Jos on totta, mitä olemme kuulleet, on se kauheata. Ja voimmeko sellaista ajatellakaan, silloin kun niin iloitsimme hänen onnestaan! Ja sellainen suuri taivaallinen sielu, tuo nuori Besuhof! Niin minä sydämestäni säälin häntä ja koetanpa puolestani häntä lohduttaa.
– Mitä tämä oikein merkitsee? – kysyivät molemmat Rostovit, vanha ja nuori.
Anna Mihailovna huokasi syvään.
– Kerrotaan, että Dolohof, Maria Ivanovnan poika, – sanoi hän salaperäisesti kuiskaten, – on saattanut Helenan häpeällisiin selkkauksiin. Besuhof toi hänet jälleen seurapiiriin, kutsui luokseen taloonsa Pietariin ja kas… Rouva matkusti tänne Moskovaan, ja tuo huimapää hänen jälissään, – sanoi Anna Mihailovna, tahtoen osoittaa myötätuntoisuuttaan Pierreen, mutta tahtomattaan ilmaantuvilla äänen- ja hymyn väreilyillä hän osoittikin myötätuntoisuuttaan huimapäälle, joksi kutsui Dolohovia. Sanotaan, että Pierre itse on surusta menehtyä.
– No, sanokaa kumminkin, että tulisi klubiin, – kaikki haihtuu. Niistä tulee aika kemut.
Seuraavana päivänä, maaliskuun 3: ntena, kello 2: den vaiheilla jälkeen puolipäivän, 250 englantilaisen klubin jäsentä ja 50 vierasta odotti päivällisille kallista vierasta ja Itävallan sotaretken sankaria, ruhtinas Bagrationia. Ensi päivinä tiedon saavuttua Austerlitzin tappelusta joutui Moskova ymmälle. Siihen aikaan olivat venäläiset niin tottuneet voittoihin, että kun tuli tieto tappiosta, muutamat yksinkertaiset eivät uskoneet, toiset etsivät selvityksiä tuollaiselle kummalliselle tapaukselle joistakin tavattomista syistä. Englantilaisessa klubissa, jonne tavallisesti kokoontui Moskovan kerma ja henkilöt, joilla oli oikeita tietoja ja vaikutusvaltaa, ei joulukuussa, jolloin alkoi saapua turmanviestejä, puhuttu mitään sodasta ja viimeisestä tappelusta, aivan kuin kaikki yhteisestä suostumuksesta olisivat päättäneet odottaa. Henkilöt, joilla oli ollut tapana määrätä keskustelun suunta ja juoksu, eivät enää tulleet klubiin, vaan kokoontuivat toistensa luo, ja sellaisia olivat kreivi Rostoptshin, ruhtinas Juri Vladimirovitsh Dolgoruki, Valujef, kreivi Markof, ruhtinas Vjasemski. Kun he näin muodostelivat ystäväpiirejä, niin jäivät ne moskovalaiset, jotka tavallisesti puhuivat muitten mielipiteiden mukaan (niihin kuului myös Ilja Andreitsh Rostof), lyhyeksi ajaksi ilman määrättyä kantaa sotatapahtumiin nähden ja ilman opastajia. Moskovalaiset tuumivat, että jokin oli hullusti, ja että näitä huonoja viestejä oli vaikea tutkistella, ja siksipä oli parempi vaieta. Mutta jonkun ajan kuluttua, aivan kuten valamiehet astuvat ulos neuvotteluhuoneesta, niin ilmestyivät mahtavatkin, klubin äänitorvet, ja kaikki alkoivat puhua selvästi ja määrätysti. Oli keksitty syitä tuolle uskomattomalle, ennen kuulumattomalle ja mahdottomalle tapahtumalle, että venäläiset olivat hävinneet, kaikki kävi selväksi, ja Moskovan joka sopessa alettiin puhua yhtä ja samaa. Syyt olivat seuraavat: itävaltalaisten petollisuus, sotajoukon huono muonitus, puolalaisen Pshebyshefskyn ja ranskalaisen Langeronin petos, Kutusovin kykenemättömyys ja (niin hiljaisuudessa puhuttiin) hallitsijan nuoruus ja kokemattomuus, hän kun luotti kehnoihin ja mitättömiin henkilöihin. Mutta venäläiset sotajoukot olivat olleet verrattomia ja tehneet urouden ihmeitä, sen sanoivat kaikki. Sotilaat, upseerit ja kenraalit olivat sankareita. Mutta sankarien sankari oli ruhtinas Bagration, joka oli hankkinut kunniansa Schöngrabenin taistelussa ja peräytymisellään Austerlitzista, mistä hän yksin hyvässä järjestyksessä pelasti osastonsa ja koko päivän vastusti kaksi kertaa voimakkaampaa vihollista. Siihen, että Bagrationista Moskovassa tehtiin sankari, vaikutti osaltaan myös se seikka, ettei hänellä ollut mitään suhteita Moskovassa, vaan oli siellä vieras. Hänen olennossaan kuvastui sopiva määrä taistelevaa, yksinkertaista, koukutonta ja juonetonta venäläistä sotilasta, johon vielä yhdistyi Italian retken ja Suvorovin nimen muistot. Sitä paitsi tuli Kutusovin halveksuminen ja moittiminen selvemmin julki, kun Bagrationille valmistettiin erityisiä kunnianosoituksia.
"Ellei olisi ollut Bagrationia, il faudrait l'inventer"1 – sanoi pilkkakirves Shinshin, ivallisesti mukaillen Voltairen sanoja. Kutusovista ei puhunut kukaan ja muutamat kuiskaten sättivät häntä, kutsuen hovihepakoksi ja vanhaksi ilveilijäksi.
Moskovassa kerrottiin ruhtinas Dolgorukovin sanoja: "liimaa, liimaa, niin takerrut itsekin", lohduttauduttiin tappiossa entisiä voittoja muistelemalla ja kerrottiin myös Rostoptshinin sanoja, että ranskalaisia oli innostettava taisteluun pöyhkeillä lauseparsilla, että saksalaisille piti loogillisesti näyttää ja vakuuttaa, että on vaarallisempi paeta kuin mennä eteenpäin; mutta venäläisiä täytyi vain hillitä ja kehottaa: hiljempaa! Joka taholla kertoeltiin yhä uusia ja uusia juttuja venäläisten upseerien ja sotilaiden erinomaisista urotöistä Austerlitzin luona. Mikä oli pelastanut lipun, mikä surmannut viisi ranskalaista, mikä taas yksinään syöttänyt viittä tykkiä. Puhuttiin myös niille, jotka eivät Bergiä tunteneet, että tämä, haavoittuneena oikeaan käteensä, tempasi miekan vasempaan ja ryntäsi eteenpäin. Bolkonskista ei puhuttu mitään, ja vain hänen läheiset tuttavansa säälivät, että hän aikaisin kaatui ja jätti suremaan raskaan vaimon ja eriskummaisen isän.
III
Maaliskuun 3: ntena päivänä kuului englantilaisen klubin kaikissa suojissa keskustelevien äänten sorinaa. Kuten mehiläiset keväisin, hääräsivät klubin jäsenet ja vieraat edes takaisin, istuivat, seisoivat, kokoontuivat, hajaantuivat, kuka puettuna virkapukuun, kuka hännystakkiin, vieläpä jokuset puuteroiduin hiuksin ja kauhtanat yllä. Puuteroituja, livreepukuisia palvelijoita, jaloissa pitkät sukat ja solkikengät, seisoi joka ovella, tarkastellen tutkivasti vieraiden ja klubin jäsenten liikkeitä, tarjotakseen heille palvelustaan. Suurin osa saapuvilla olevista oli vanhoja, kunnianarvoisia miehiä, joilla oli leveät itseluottamusta ilmaisevat kasvot, paksut sormet, jyrkät liikkeet ja kova ääni. Tällaiset vieraat ja jäsenet istuivat tavallisissa paikoissaan ja kokoontuivat vanhoihin, tuttuihin piireihin. Vähemmistönä tässä tilaisuudessa olivat satunnaiset vieraat – etupäässä nuoriso, jonka joukossa olivat Denisof, Rostof ja Dolohof. Viimemainittu oli taas Semenovin kaartin upseeri. Nuorison, erittäinkin nuorten sotilasten, kasvoilla kuvastui tuollaista halveksuvaa kunnioitusta vanhuksia kohtaan, joka ikäänkuin sanoo vanhalle sukupolvelle: teitä kunnioittamaan ja arvossa pitämään olemme valmiit, mutta muistakaa, että tulevaisuus sittenkin riippuu meistä.
Nesvitski oli myös juhlassa klubin vanhana jäsenenä. Pierre, joka vaimonsa käskystä oli antanut tukkansa kasvaa ja lakannut käyttämästä silmälaseja, käveli salista saliin muodikkaasti puettuna, mutta suruisen ja alakuloisen näköisenä. Häntä ympäröi, kuten ainakin, piiri henkilöitä, jotka jumaloiden kumarsivat hänelle, ja heitä hän kohteli hallitsemaan tottuneen tavoin, hajamielisen halveksuvasti.
Ikänsä puolesta olisi Pierren pitänyt seurustella nuorten kanssa, mutta rikkautensa ja tuttavuussuhteittensa takia oli hän vanhojen, kunniassa pidettyjen piirien jäsen ja siksipä hän kävi piiristä toiseen. Tärkeimpäin piirien vanhimmat muodostivat niiden keskuksen, ja kuunnellakseen
Olisi hän täytynyt hankkia.