Mennyt. Alkio Santeri
Mennyt
Vanha kyläkoulumestari sen ensin pani liikkeelle, sen jutun, että salvumies Laivurisen poika on teräväpäisin kaikista kylän pojista. Kun ukko Laivurinen sai tuon tietää, kysyi hän asiaa vielä varmuuden vuoksi itse koulumestarilta, ja tämä tunnusti todella niin sanoneensa. Siitä pitäen isä sitä jutteli kylässä, missä milloinkin oli työssä. Ja ihmiset rupesivat erityisen uteliaina tarkastelemaan Laivurisen Eeroa, onko pojassa mitään erinomaista teräväpäisyyttä. Kyllähän hänessä varmaan oli jotain toisenlaista kuin muissa paimenissa, sillä vähitellen tuli pysyväksi sananparreksi, että Eero on hyvin teräväpäinen poika.
Pidettiin aivan luonnollisena asiana – ja siitä puhuttiin melkein liiankin usein – , että jos vain isä Laivurisella olisi varoja, niin pitäisi panna poika kouluun ja tehdä siitä pappi. Mutta yhtä luonnollinen asia oli sekin, että poika jää perintöammattiinsa, sillä isällä ei ollut ensinkään varoja liikenemään sellaiseen.
Poika rupesi lähentelemään kahtakymmentä ja yhä selvemmin ymmärtämään, mitä ihmiset puhuivat hänestä. Hän ajatteli usein sitä. Ja mitä useammin ajatteli, sitä raskaammalta alkoi kirves tuntua, savi kävi ojanpohjassa yhä vaivalloisemmaksi nostaa: hän ajatteli, ajatteli yhä kiinteämmin mitä ihmiset puhuivat.
Hän oli muuten kyllä hyvin siivo poika, ja maksettiin hänelle hyviä renginpalkkoja. Mutta nyt hän rupesi kuvittelemaan, ettei Jumala ole häntä rengiksi luonut.
Ajatukset kirkonpöntöstä oli hän jo aikoja sitten jättänyt, mutta siellä oli nyt toinen, nimittäin kansakoulunopettajan kateederi; se istui ajatuksissa kuin painajainen.
Vihdoin se puhkesi ilmi. Hän uskoi sen kenelle hyvänsä, joka vain kuulla tahtoi, ja lisäsi aina: "Kun olisi vain rahaa, niin…"
Tästä ruvettiin puhumaan, ja Eeron lahjat näyttivät todella yhä enemmän erikoisilta, niin että miehet, hyvät kylänmiehet, rupesivat ajattelemaan sitä synniksi, jos tällaisten lahjain pitää kulua puiden hakkuussa ja ojankaivussa.
Siitä tuli vihdoin täysi tosi. Hyväntahtoiset isännät lupasivat mikä rahaa, mikä takausta. Eero valmistautui jonkun johdolla pääsytutkintoon. Hän meni Jyväskylään, pyrki seminaariin ja pääsi.
Sitten meni kaikki jo itsestään. Paljonlaisesti häneltä koulussa kului, sillä luonnostaan haluten olla eturivin miehenä katsoi hän ehdottomaksi pakoksi elää mukana. Rahaa ne maksoivat vaatteet, pikku tuutingit y.m. Rahan lähteet tahtoivat ehtyä, ja joskus oli tosi pulakin. Mutta niistä suoriutui väliin toisella, väliin toisella tavalla, niin että hän tavallisen ajan kuluttua jätti seminaarin selkänsä taakse tuoden sieltä paremmanpuoleiset arvosanat taskussaan.
Onni potkaisi häntä vieläkin. Hän sai samana suvena paikan N – n kansakoulussa. Palkkaa tosin ei ollut kuin 900 markkaa ja siihen lisäksi niitä näitä luonnossa. Mutta Eero otti sen kuitenkin vastaan, kun oli kerta hakenut, ja meni sinne. Olihan siinäkin palkkaa aluksi. Hän laski, että hyvässä kädessä hän maksaa siitäkin velkansa kuudessa, seitsemässä vuodessa. Sydän hehkui silloin onnesta ja ilosta. Kukapa, hän ajatteli, viisi vuotta takaperin, kun raakana työjusuna ojaa kaivoin tahi metsässä puita kaadoin, kukapa olisi ajatellut, että näin pian olen valmis opettaja ja jo ainakin kahdeksan vuoden kuluttua velaton mies!
Jumala oli suonut onnea Laivurisen Eeron matkaan, niin sanoi Eero itse ja niin sanoivat kotikyläläiset.
Sitten vielä: kun on elämänhalua hehkuva nuorimies, kun on melkein tuhanteen markkaan nouseva palkka, jos kaikki lasketaan, vapaa asunto ja lämpö, kun on palkankorotuksen toivo ja osallisuus leski- ja orpokassaan, – niin täytyypä sanoa, että hän on oikein aika kytöjuurakko, sellainen nuorimies nimittäin, – jollei siinä asemassa ollen ajattelisi, että miehen ei ole hyvä yksinänsä olla. Laivurinen ei ollut sellainen. Heti ensi vuotena paikan saatuaan hän nai erään köyhän, hiukan sivistystä saaneen tyttösen.
Mutta kohta jälestäpäin lisääntyi hänen perheensä toisellakin tavalla. Isä oli kuollut pari vuotta sitten. Äiti oli jäänyt tyhjäksi, köyhäksi ja turvattomaksi. Siihen tuli vielä raajarikkoinen sisar-raukka, joka kokonaan saattamatonna ja tajuttomana makasi sängynloukossa. Kotikunta kyllä oli parina vuotena antanut vaivaisapua. Mutta kun Eero pääsi seminaarista ja sai paikan, päätti vaivaishoitohallitus, että hän oikeastaan onkin velvollinen pitämään huolta puutteenalaisista omaisistaan. He kirjoittivat asiasta Eerolle. Tämä ensin pahastui ja kysyi, luulevatko he hänen täällä kultamaassa olevan. Mutta hän keskusteli asiasta vaimonsa kanssa, ja he tulivat siihen yksimieliseen päätökseen, että otetaan muori ja sisar tänne. Laitetaan joku sänky kyökin loukkoon, niin saavat siellä maata. Pannaan piika pois, niin silläkin säästetään … saattaahan se äitivanha vielä edes astioita pestä ja muussa pikkuaskareessa autella.
Sittemmin, kun tämä päätös oli tehty ja Eero vielä tarkemmin tuli asiaa ajatelleeksi, oli hänestä aivan luonnollista, ettei hän viitsisikään sanoa kotipitäjänsä vaivaishoitohallitukselle, ettei hän jaksa äitiänsä elättää. Vasta sitten hän huomasi näin ajattelevansa, kun päätös oli jo tehty. Se innosti häntä itseään ja vaimoa, tuntuipa sinä päivänä olo kumpaisestakin ikäänkuin varmemmalta: voitiinhan siten tosityössä näyttää, ettei tässä eläminen sentään ole niin kovin kymmenen kynnen nenässä. Niin ottivat he muorin ja sisaren luoksensa.
Laivurinen tuli muutenkin erittäin huomatuksi pitäjässänsä. Hänellä oli intoa muillekin asti. Kaikkien hyvien asiain harrastaja hän oli. Muun muassa raittiusseuran perustaja ja esimies, monien muiden seurain asiamies ja ainoa puhuja ja esitelmänpitäjä koko pitäjässä. Ennen Laivurista olivatkin olot siellä takaperoisella, korpikylän kannalla. Mutta Laivurinen puhalsi henkeä, viritti kuntalaisissa osanottoa ja intoa harrastuksiin.
Ihmiset ja erittäinkin edistyksen harrastajat sanoivat usein: "Ihan mättääseen menisivät täällä puuhat ja harrastukset ilman sinua". Paljon olikin totuttu häneen luottamaan ja aina vain kaikenmoisia satunnaisia johtotoimia hänen selkäänsä panemaan. Kyllä hän ne suorittikin innolla ja taitavasti. Pitäjäläiset joutuivat tunnustamaan, että heillä on aivan verraton kansakoulunopettaja.
Mutta eräänä kevätlukukautena rupesi häntä omituisesti väsyttämään. Ruumis osoitti arveluttavia riutumisen merkkejä, ja henki kadotti vähitellen pirteän elinvoimaisen luonteensa.
I
Pieni mies, suuri pää, terävät, surumieliset silmät, kulmikas otsa, iso nenä, poskilla harva parta sekä ylähuulessa samansukuiset viikset ja kasvot laihanpuoleiset, – sellainen oli kansakoulunopettaja Eero Laivurinen.
Punaiseksi maalattu, lisärakennuksella jatkettu, kahdelta taholta puutarhan ympäröimä talo, joka oli aivan kylän laidassa, pääty maantielle päin, siinä kansakoulutalo, jossa Eero Laivurinen oli opettajana ja isäntänä.
Kello 8:n ja 9:n välillä aamulla sekä 3:n ja 4:n välillä ehtoolla oli hänen jo toista kuukautta nähty tekevän säännöllisiä kävelymatkoja kylän läpi harjulle, missä viivyskeli aina pitemmän aikaa, kunnes palasi sieltä suoraan kotiin.
Harjulla kasvoi muutamia vaivaisia mäntyjä kivien lomissa. Ne olivat todella oikeita vaivaisia: joka jäsen väärä, vino, suhdaton, muodoton. Kaikkien juurilla ei ollut edes maata, sen kun olivat elukat tallanneet ja polkeneet sorkillaan. Sellaiset, joille näin oli käynyt, kamppailivatkin jo kuoleman kanssa, mutta se oli siivoa, hiljaista, valittamatonta kamppailua. Sen huomasi ainoastaan siitä, että neulaset keskikesällä alkoivat, ensin punertaa, sitten kellastua ja vihdoin järjestänsä tippuivat alas ja peittivät kuoresta paljaiksi kalutut juuret, ikäänkuin salataksensa asian todellisen laidan.
Tuolla kuivalla, näivettyneellä harjulla oli kuitenkin omituisuutensa, viehätyksensä. Se oli ainoa korkeampi paikka kylän luona, ja sieltä oli erinomainen näköala kirkonkylään saakka, sekä koko tienoon viljaville pelloille.
Oli heinäkuun alkupuoli. Laivurinen nähtiin taas tavallisella kävelyllään. Hän oli juuri puolitiessä, nousussa harjulle, kun hengästyneenä seisahtui ja aikoi levätä. Mutta kohta hän ikäänkuin säpsähtäen hylkäsi sen ajatuksen, lähtien entistä kiivaammin nousemaan puolijuoksua. Kiirehtiminen täytyi kuitenkin kohta lopettaa, ja sitten hän vitkalleen kävellen jatkoi matkaansa, kunnes saapui ylös. Siellä kääntyi hän tieltä polun tapaiselle, joka mutkitteli kivien ja kituliaiden mäntyjen sekä katajapensaiden välitse. Arvelematta, jopa erityisellä kiireelläkin hän kulki, kunnes saapui erääseen omituiseen soppeen, pensaikkoon,