Oja-Pappalan joulu. Alkio Santeri
/p>
Oja-Pappalan joulu Tapain-kuvia Etelä-Pohjanmaalta 1870-luvulta
I
Se oli hirveätä pyykkiä se, kun Oja-Pappalan akat jouluksi tuvan lattiata pesivät. Tätä ennen oli se tehty Mikkeliksi ja silloin oli siitä saatu niin tarpeeksensa, ettei haviteltukaan sitä uudistamaan ennen kuin jouluksi. Tällä välin oli siihen ehtinyt takertua yhtä ja toista, jota saattoi sanoa liaksi. Vaan kylläpä se nyt saikin selkäänsä, lika! Ensin aamupäivällä pesimellä hangattiin pöydät, penkit ja kaapit, sekä vedettiin niistä esiin ja kelpaamattomana lattiaan heitettiin kaikellaista pikkutavaraa, sekoitusta ruuan tähteistä, joita pitkin vuotta oli kertynyt ja säiliöistä varissut. Littu mokoma (nuorempi piika) uskalsi nenänsä vetää sikkaraan kun tähteet muka nenään tulivat. Mutta Hetu, joka oli vanhempi ihminen, sanoi, ettei sitä ihminen saa olla niin turhan fiini.
Muut puhdistelemiset olivat vain pikkuasioita lattianpesun rinnalla. Se kysyi voimia, oikein jättiläisponnistuksia. Talon kankeimmat luutakynät oli säästetty tätä varten. Nyt niihin lyötiin paksut varret ja varustauduttiin ikään kuin karhuntappoon.
Mutta ei uskallettu luottaa yksinään luutakynäin ja veden puhdistavaan vaikutukseen, vaan saavillinen karkeata hiekkaa hankittiin avuksi. Lattia hiekoitettiin ja kasteltiin ylt'yleensä. Akat riisuivat alusvaatteille, siunasivat itsensä ja pesu alkoi. Eikä siihen monta vetämää tarvittu, ennenkuin hiki kuumana virtasi pitkin jokaisen kasvoja ja selkää, niin emännän kuin piikainkin. Puhdasta jälkeä teki luutain voimakas kulku. Joulun tulo ja puhtauden hauska toivo lisäsivät naisten intoa ja voimaa ponnistamaan. Ei joudettu paljon puhella eikä kieltä piestä, mutta sitä enemmin ajateltiin sitä, että paljon se siivonteko maksaa … ei viitsisi joka päivä lattioita pestä!
Mies-raukat! Jos olisivat tienneet – metsässä kun olivat – edes aavistaa sitä vihuria, mikä kotona akkain puolelta kohtaa, kun lumisin jaloin, aivan jokapäiväisiä ajatellen, tupaan menevät. Mutta eiväthän he sitä olleet mieleensä panneet, vaikka joka kerta, kun tuvan lattia oli pesty, olivat samaa saaneet kärsiä. Ja todenteolla olisi akkoja oikein hämmästyttänyt jos miehet kerrankin olisivat muistaneet itseänsä lumesta siistiä, kun pestyyn tupaan tulevat. Harmiksi olisi melkein käynyt, jos ei sellaisen saunan päälle olisi edes saanut miehille antaa aika ripitystä ja luetella syntirekisteriä, jossa mustimpina mörköinä tupakansylki, piipunperät, lumiset jalat y.m. Se oli aina hupaista ja hauskaa riitaa. Miehet sanoivat, että akat ne oikeastaan ovatkin, jotka lattian likaavat; riideltiin kahden puolen ja naurettiin.
Tämä akkoja nytkin kiihotti ja puhdasta koetettiin saada miesten kotiintuloksi.
Jo näkyi puu melkein kaikkialla lattiassa ja viruttelemaan ruvettiin.
Huoahdettiin keveämmästi ja alettiin jutella.
"Laiskuutta, laiskuutta, pelkkää laiskuutta, kun ette nyt tuon vertaa viitsisi… Hupaistahan se olisi itsellennekin. Vaikka mitähän ne tämän aikaiset muusta välittävät kuin kylän juoksusta", pauhasi emäntä piioille puoli tosissaan, kun eivät luvanneet "juhlaristiä" tehdä.
"Laiskuutta", matki Littu, "ei se mitään laiskuutta ole, mutta kuka nyt viitsii tähän aikaan enää niin turhanaikaisia… Mukulat sellaisia."
"Ei se olekaan mikään mukulain tehtävä!" puolusti emäntä, "se saakin olla vain hyvin kynsistä ja järjestä taattu, joka siihen pystyy. Tuskin vain Lissulta tulis mitään… Hessa tuota nyt saattais, on ehkä nähnyt."
"Johan niitä nyt on nähty!" Littu väänsi huultansa halveksien. "Vieläpä Lalu, jota ei nyt nähnytkään olisi!"
"Ei, kuule, Liisa, eivät ne tämän aikaiset ole mitään, joita sinä olet nähnyt … lapset niitä tähän aikaan tekevätkin, mutta ei ne ole liioin mitään. Siihen aikaan, kun me kaikin (emäntä tarkoitti veljiään ja siskojaan) olimme vielä kotona mukulana, oltiin aina jouluna kestissä Käpylän sedän kotona. Olisit nähnyt … siellä sitä vasta oli juhlaa! Kahisevia ruis-olkia oli aina lattialle levitettynä … ja juhlaristi, olisit sen nähnyt! katosta lattiaan melkein ulettui … ja niin monenvärisistä oljista kun se oli! Ei sellaista ristiä kyennyt siihenkään aikaan puoletkaan tekemään, kuin sedän emäntävainaja. – Jumalani! kun kaikki ovat jo vainajia; kaikki muut todessa, minä yksin valheessa. Hän oli hupainen ihminen. En minäkään ole yhtään niin hupaista joulua viettänyt sitten, kun siellä kestissä kulkemasta lakattiin ja aika-ihmisiksi tultiin."
"Kumma ettei olkia enää pidetä lattiassa", rupesi Tiina ihmettelemään. "Minäkin muistan vielä, kun Riittalan torpassa tapasi joulusin vielä olla, kun ei muualla missään enää niitä näkynyt."
"Mutta kyllä kait se oli sikamaista, kun olkia pidettiin lattiassa jouluna!" nauroi Littu.
"Älä luule. Sepä vasta olikin sopivaa; minäkin olisin vielä joskus leikin vuoksi pannut, mutta ei isäntä ole antanut lupaa. Tule Littu vielä vähäsen hinkkaamaan tuosta, minä heitän vettä."
Littu meni ja pyhkieli luudalla, niin että risut lentelivät.
"Se langalla kulkukin", jatkoi Hessa pakinaa toisessa loukossa, lattiaa vedellä virutellen, "sekin on niin hävinnyt, että ainoastaan pikkupojat enää sitä varten kyliä kiertävät."
"Niin se on, ei nyt jouluna tiedetäkään kuin viinasta. – Eiköhän se nyt jo riitä, Littu, näyttääpä olevan jo valkonen. Ota nyt ja pyyhi vesi tuonne muurin viereen, kyllä se sieltä pääsee valumaan, kun tein sinne reiän."
Lattian lopullista huuhtomista jatkettiin nyt niin innolla että pakina joulusta keskeytyi. Mutta emäntä otti juhlaristin uudelleen puheeksi. Kehui, että hän oli sen useinkin tehnyt itse ja toisinaan piiat. Mutta ei nyt ollut itsellänsä aikaa ja ettei hän olisi muita pyytänyt nytkään, jos vain olisi ollut aikaa, mutta kun ei ollut. Hänen mielestään ei joulu muuten joululta tuntunutkaan, jos ei edes jotain näkyväistä merkkiä ollut, esimerkiksi sellaista kuin juhlaristi.
Turhaan eivät nämät puheet menneetkään: piiat vihdoinkin todella lupasivat ryhtyä juhlaristin tekoon, kuitenkin enemmän halusta tehdä emännälle mieliksi, kuin uskoen itse sen juhlistavaan voimaan.
Ehtoolla sitä ruvettiin tekemään, kun suuri kantovalkea paloi takassa ja teki mieliin kodikkaan vaikutuksen. Suoria ruisolkia leikeltiin sieviksi puikoiksi ja niitä värjäeltiin aneliiniväreillä. Puikkojen läpi pujoteltiin lanka ja muodosteltiin kaiken näköisiä särmiöitä, suurempia ja pienempiä, jotka jollain tavalla järjestettyinä ripustettiin kattoon. Kratu- ja maalipapereista valmistettiin ristin hetaleihin kukkasia.
Ei tämä hetaleinen koriste mikään risti ollut, pikemmin sitä olisi saattanut ruunuksikin sanoa. Eikä sitä yhdessä illassa valmiiksi saatu, sillä siinä olikin liiemman työtä kuin Littu oli luullut ja Hessa olisi viitsinyt tehdä. Mutta sellaista työtä sopi vielä aattoehtoolla jatkaa.
Tehtäviä oli muutenkin aattopäivälle kasautunut kaikellaisia, niin että päivä täytyi jo tavattoman aikaisin alottaa.
Jo puoli kahden ajoissa renki Jussi ja poika Jaska ylisängystä alas hiipivät, aikoen muilta salaa lähteä heinään. Mutta ei auttanut, hereillään oli emäntäkin. "Aikuisiapa pojat nyt ovatkin", hän virkkoi. "Entä äiti on kuullut", äännähti Jaska. Tuntui oikein harmilliselta ja varhaisen lähdön into haihtui, kun ei salaisesti päässytkään lähtemään.
Vaikka tämän kautta syntyikin hienoa melua, niin isäntää ei se olisi ollut kuitenkaan tarpeeksi hereille saamaan. Mutta asiat vaativat, että hänetkin piti saada pystöön. "Nouse kaupunkiin!" sanoi emäntä ja tuuppasi kylkeen.
Monien venyttelemisten perästä isäntä vihdoin kämpäsi lattialle, kun oli pojilta saanut varman vakuutuksen, että kello jo kolmattaan kävi. Ei ollut ukko ensinkään joulutuulella. Kovin tuntui rasittavalta yösydännä, niin hirmuisen varhain, matkaan lähteä. Oli kauhean kylmäkin, oikein tahtoi jäätyä silmistä juokseva vesi tallissa käydessä, miten sitte kaupunkimatkalla! Tuvassa oli herttaisen lämmin ja makaajat kuorsasivat niin makealla nuotilla, kiusalla kuorsasivat. Isännän pisti vihaksi. Kun olisikin saanut käydä vain heinässä, kuten toisetkin, niin olisi se ollut jotain… Eihän siellä viivykään kuin 3 tuntia korkeintaan. Penkille loikomaan näkyivät pojat vetäytyneen, kun liian varhaista oli omastakin mielestä.
Jo toivoi isäntä, että olisi vielä edes yksi päivä jälellä joulun tuloon, niin sopisi kaupunkiin menoa lykätä. Mutta eihän se nyt käynyt päisin. Joulu tuli, eikä ollut viinanmärkää