Juoppohullu. Alkio Santeri
Juoppohullu
I
– Ota ryyppy!
Vanhus katsahti ympärilleen. Ei ketään! Hän pani sikarintumpin uudestaan suuhunsa. Vetäsi. Katsoi silmät harallaan, hieman arkana oveen.
– Ryyppy! ota… sinulla on, kaapissa.
Vanha mies käännähti levottomasti penkillä, mutta suu oli mennyt nauruun. Puhuiko todellakin joku?
Mitä?
– Ryyppy sinun pitää saada… se on niin saakelin hyvää… Suussakin on outo maku, aivan kuin vasikan… tphyi! Vihellä! Kaapissa on… kamarissa.
Hän nousi. Huuli värisi – levottomuudestako vai sisäisestä nauramistarpeesta, ryypynolemisen tiedosta?
Tuo kuiskaaja? Kyllä hän sen tuntee. Vanha tuttu, omat ajatukset. Ne puhuivat joskus kuin sivullinen, milloin kiusaten, härnäten, pilkaten, milloin kiihottaen, selittäen tai tuomiten. Aina tilapäämielialojen mukaan.
Vanha Siimon Kirsi käveli yli suuren tuvanlattian takan luo, ottaakseen tulitikkuja muurinotsikolta ja sytyttääkseen sammuneen sikaarin. Yhtäkkiä pysähtyi puoli lattiassa. Hänen korvaansa kuului miehen huuto, kamala hätähuuto. Siinä oli sanojakin, mutta niitä ei eroittanut. Ainoastaan ääni!
Siimon Kirsi seisoi keskilattialla suu kauhusta auki valahtaneena, otsa rypyssä, koko olemus pelkkänä korvana.
Hän oli iso mies, yli kolmen kyynärän, hartiat jykevästi kyömyssä, kasvot punakat, parta äsken ajeltu, tukka harmaa.
Huuto oli muuttunut kirkunaksi. Hän seisoi ja kuulteli yhä. Sitten se lakkasi. Kuultelija huoahti helpotuksesta, astui. Lattia melkein notkahteli.
Joku tulee eteisessä. Kirsi tuntee jalankäynnistä renki-Joosen. Tyytymättömyyden väre käy yli kasvojen. Niillä kuvastaa säännöllisen alkoholinautinnon pysyvä punerrus ja punertava raukeus. Oli juuri aikonut pistäytyä omaan kamariinsa, mutta se renkilurkki tutkii ja arvaa.
– Veisaa! kuiskaa joku.
Siimon Kirsi tottelee kohta, alkaa hymistä matalalla äänellä:
"I-i-loit-se sie-lu-un Her-rras-ssa ja o-ole tu-r-vas' hy-yväs'!"
Joku nauroi. Siimon Kirsi käänsi päätään, mutta huomasi samalla että se olikin hän itse.
Renki viipyi eteisessä niin että Kirsi ehti kamariin. Ovessa hänet yllätti hätivä kiire ja aivan kuin pelkurin tunne. Taas juuri siinä kuiski ja hätyytti:
– Näkee se… renkinulikka, ja nauraa… ja kertoo maailmalle että sulla on viinaa ja sinä poltatat sitä… se katsoo selkääsi nyt… nyt ja arvaa että sinä menet ryyppäämään…
Mutta kamarin ovi on jo kiinni ja renki kuuluu vasta tulevan tupaan. Rauhottuen tuumii Kirsi, että onko se jo mennyt päähän, vai? Polvet ovat hieman väsähtäneet. Mikä niissä? Ryyppää.
– Nähköön! Lempoako sinä siitä!
Todellakin. Hän röyhisti komeata rintaansa. Mitä? Kuuluiko se huuto taas? Ei. Astuu uudestaan tupaan ja jatkaa:
"Hä-än a-a-vun a-an-taa-a va-ai-vo-ois-saa", – Kirsi kävelee pöytäpenkille. Tuvassa vallitsee sunnuntairauha. Missä lienevätkin kaikki?
Joose on heittäytynyt pitkälleen penkille. Vanhan isännän veisuunhyrinä on hänelle jo kertonut, että sillä taas on. Tarkalla vainullaan hän haistaa, kun tämä astuu tupaan, hajun, joka lemahtelee penkille asti. Renki suoristautuu kismittelemään ja huokaa sanoiksi:
– Kun sais viinaa.
– Mitä sinä sillä? kysyy vanha Kirsi nuhtelevana ja otsa rypyssä.
– Tekee mieli.
– Piru sellaisen mieliteon antaa.
– Antaneeko hänen piru vai Jumala, mutta mieleni mun tekee.
– Rukoile Jumalaa että ottais himon pois.
– Ottaiskohan? Joose nauraa takinhihaansa.
– Ottaa. Joka Jumalalta pyytää apua, pääsee pahoista himoista ja viettelyksistä, selittää Kirsi. Samalla hänelle vilahtaa mieleen, mahtaako Joose huomata että hän on maistanut.
– Ei se mitään huomaa… sellainen tohlo, kuiskaa joku.
Kirsi ilostuu.
– Jumalaa pelkääväisen ihmisen ei tee ollenkaan mieli viinaa, hän tolkussaan selittää.
Joosea naurattaa. Hänen tekee mieli kirota ja sanoa. Mutta kun on sydäntalvi ja tässä on hyvä ruoka ja hyvät hevoset, ei viitsi suututtaa äijää, kun se nyt pitää isännyyttä. Nuori isäntä… mikä tauti sitäkin vaivannee? Onko se juomisesta, vai? Sanovat että se jo näkee viinapiruja.
– Jumalaapelkääväinen ihminen nauttii kaikki jumalanlahjat kiitoksella.
Ja vähän ajan kuluttua:
– Nyt se on kaikki niin kallistakin että…
Se joku kuiski:
– Anna rengille ryyppy… kyllä se hintansa haukkuu… paremmin tykkää sinusta ja talosta… otat itse samalla julkisesti, Jumalalle kiitokseksi.
Lattiapalkit rusahtelevat. Siimon Kirsi astelee kamariin tuodakseen pullon. Juuri kun hän avaa kamarin oven, kuuluu taas se äskeinen huuto, mutta lakkaa kohta. Hän ei pysähdy sitä enää kuulemaan. Korva alkaa siihen tottua.
– Kyllä se siitä paranee… pitäis saada vain vähän parempaa… konjakkia.
– Ky-yllä, kyllä se siitä… pitää vain hankkia apteekista konjakkia.
Saat samalla itsekin suunmuutteeksi, kuiskaa se joku.
Siimon Kirsin rajupiirteinen suu menee hymyyn. Hän ottaa kaapista taskupullon ja hulauttaa. Etsii käsiinsä pikarin ja alkaa astua takaisin tupaan.
– Vihellä! Sano: piru, ja hymyile, renki tulee hyvälle tuulelle…
– Kylläpä se nyt taas. Siimon Kirsi melkein tuskaantuu. – Enhän minä ole monta ryyppyä ottanutkaan?
– Et, lemposoi, et ole. Raitis kuin pukki. Kun et vain räpytä silmiäs, niin renkikään ei tiedä yhtään. Vihellät vain, olet iloinen ja sanot: pirusekänä!
Joose kääntää päätään penkiltä makuultaan, kun kuulee lattian takanaan rusahtelevan. Vanha Kirsi pitää kädessään pikaria ja kaataa pullosta. Huulet viheltävät ja silmät veristävät.
– Pirusekänä, katso! Ei vapise vanhan käsi. Eikö ole luja? No ota ryyppy, poika!
Joose nousee vikkelästi.
– Oikeinko te viinaa?
– Mitä muuta, kieltolakia pitää noudattaa.
Joose ryyppäsi. Kehui että se oli hyvää, äkälteli, ryöki ja väänsi suuta.
Kirsi avasi jo suunsa alkaakseen hyräillä kun vei pullon takaisin. Mutta silloin kuului taasen vihlovan läpileikkaavana toisesta päästä rakennusta miehen hätähuuto. Molemmat jäivät suu ammollaan ja pelästyneen näköisinä kuultelemaan. Vanhuksen käsi vapisi nyt. Hän ei ollut enää varma että voisi pitää kamariin saakka pullon ja pikarin käsissään. Siksi pisti ne taskuihinsa.
Hänen polvensa horjuivat ja silmissä kuvastui syvä levottomuus.
– Onko isäntä vielä kipeä? kysyi Joose.
– On, kipeä on.
– Sano, että poikasi on keuhkokuumeessa, kuiskattiin.
– Keuhkokuumetta, mitä lie.
– Vai keuhkokuumetta.
Pihalta kuului heleä lapsen nauru.
Vanhan Kirsin silmissä ilme kirkastui. Kävellessään pihaan päin antavalle ikkunalle lientyivät äskeisen tuskan pusertamat karkeat piirteet. Miehen ääni oli lakannut kuulumasta, mutta sen sijaan täytti pihan ja tunki tupaan lapsen iloinen kirkuna.
Ukko istui penkille ikkunan eteen ja punakka naama loisti nauttivasta riemusta. Pihassa leikki hänen poikansa poika, pieni, 3-vuotias Iiska, lumisilla äitinsä kanssa.
– Eipä nyt kuulu mitään, kuuli Siimon kuiskauksen, vavahti, väänteleikse levottomasti…