Näyttelijättären tarina. Anttila Selma
Juonalan kanssa. He olivat siihen niin tottuneet, että tuvassa olo tuntui tukalalta. Jonkunmoinen kainous ja arkailu kahlehti heitä sisällä.
Juonala soitteli sateisina päivinä ja leikillään kehoitteli:
– Pyörähtäisitte tuossa perhostanssia, minä sen kitkuttaisin, – ja sitten hän soitti pää kallellaan ja vakava hartaus kasvoillaan.
Nuoret vilkaisivat toisiinsa ja punastuivat eikä kumpikaan liikahtanut. Viulu houkutteli, lauloi kuin vallaton leivonen korkealla poutaisella taivaalla. Se siellä painui alas ja nousi, liiti eteenpäin ja mutkitteli ja polvitteli, lauloi ja riemuitsi, uhkaili, nauroi kujertaen ja laverteli lemmestä ja onnesta. Sen liverrys pyöri pyrynä ja pidentyi huutoon, se tuikahti sydämeen kuin valonsäde lämmittäen ja sytyttäen.
Nuorukainen ja tyttö katselivat taas toisiinsa hymyillen ja punastellen. Tuomaan käsi ojentui Katrin kättä tavoittamaan. Katri ei liikahtanut. Tuomas näytti askeleet, ja he alkoivat pyöriä käsi kädessä, heittivät irti, pyörähtivät, tarttuivat uudestaan käsistä, erosivat ja etsivät jälleen toisensa. Se oli kuin perhosten leikkiä auringonpaisteessa.
Hetki eli täynnä onnea. Soittajan lempeä sielu oli sen loihtinut surun ja ilon sävelillä. Hän oli niin usein koetellut tätä voimaansa, että se oli mennyt hänelle veriin ja hallitsi häntä itseään. Hänen oli pakko yhä uudestaan koetella tätä voimaansa ja sen orjuudessa vaikeroiden valitella oman elämänsä surua ja oman tahtonsa taittumista. Olihan hän sen vuoksi oman vaimonsa jättänyt yksin erämaahan elämään ja kuolemaan ja sitä tuskaansa hän aina soitti ja itki kaipaustaan perhospolkan liverryksissä.
Niissä eli hänen rakkautensa uudestaan, ja nähdessään oman lapsensa kasvavan ja kehittyvän hän tunsi taaskin saaneensa sellaisen hetken, jota hän sielussansa janosi taivaan esimakuna. Niin hän sävelillään siunasi lapsensa onnea.
– Minä olen aivan pyörryksissä, – sanoi Tuomas pyyhkien hikeä otsaltaan, ja yhdeksäntoistavuotiaan silmät loistivat elämänhalun kiihkeydestä.
Katri juoksi tuiskuna ulos ja piiloutui puuvajaan. Hän itki, itki ensi kertaa katkerasti. Miksi? Ei hän sitä kysynyt. Oli vain niin suloista, katkeraa ja – äkkiä lapselle selvisi, että nyt täytyi päästä pois, pois kauas maailmaan! Maailman täytyi olla jossakin, kaukana, lähellä, missä tahansa, mutta pois hän tahtoo täältä. Hän unohtui vajaan itsepäisesti tuijottaen eteensä, kuin olisi elämän salaisuus ollut kätkettynä niihin puunkäiveröihin, jotka maassa viruivat.
Tuomas oli sipaissut valkoisen lakkinsa naulasta, heittänyt sen ohimoilleen ja viheltänyt Juonalan polkkaa hirveän väärin.
– Ei se ole sillä tavalla, – valitti Juonala vilkaisten kärsivänä poikaan. Hän oli heti ymmärtänyt, ettei Tuomas oppisi soittamaan, ja iloitsi siitä, sillä olihan se viulu sellainen tuskankapine, ja poika tuossa oli valoisa ja onnellinen. – Ei suinkaan se nuori herra niin välitäkään tästä soittelemisesta, – päätti hän. – Olen taas aikonut lähteä tallustelemaan. Vakkalassa on häät. Tuleehan pastorikin sinne ja kai Tuomas herrakin…
Tuomas kävi levottomaksi. Siinäkö se nyt oli ystävyys ja ymmärrys? Hän kun oli juuri varmasti luullut osoittaneensa heille, kuinka hän oli inhimillinen ja ymmärtäväinen, oli itsekin saanut uusia vaikutteita ja periaatteita, asetellut kirjojensa ja omat ajatuksensa tasapainoon ja alkoi koota tunne-elämää ja ajatuselämää varastoon. Nyt talonpoikaissoittaja tuossa väittää, ettei tule soittajaa. Se on samaa kuin: – Mene matkaasi, emme sinua enää tarvitse! – Voiko hän jäädä tänne yksin Katrin kanssa? – Tuomas naurahti, sovinnaisuus tunkeutui tännekin korven kolkkaan.
– Vai häihin Juonalan tekee mieli, entä koska takaisin?
– En tiedä, ei ole täällä kiireitä.
– Minä olisin opettanut Katria, tytöllä on erinomaisen hyvä pää.
– Mitä siitä meikäläisen opista, – sanoi Juonala lysähtäen kokoon ja kääntäen pois kasvonsa.
– Olette hyvin itsekäs mies! – huudahti nuorukainen, nähdessään Juonalan harhailevan katseen. – Minä olen kuitenkin päättänyt opettaa Katria ja minä teen sen! – sanoi hän laskien kätensä Juonalan olalle.
– Mitäs, mitäs sitä … tapaili Juonala ja laittoi viulua nahkakoteloon ja valmisteli lähtöä.
Tuomas pakkasi kirjansa ja muut varusteensa ja meni sitten pihalle Katria tapaamaan.
– Hyvästi, Katri, vähäksi aikaa. Isäsi lähtee häihin ja minä lähden kotia, mutta lukuja me jatkamme. Pidä kirjat täällä ja käy pappilassa vaikka joka päivä.
– Uskallanko minä?
– Ei sinua siellä kukaan saa loukata, sen minä lupaan, – sanoi Tuomas. – Sinulla on sellainen pää, että opit vuodessa sen, minkä muut kymmenessä.
– Onko? – huudahti Katri loistavin silmin ja löi kätensä yhteen, mutta vaikeni samalla ja sanoi katkerasti: – Ne luulevat minua vähämieliseksi.
– Juuri senvuoksi me näytämme niille kurssia!
Juonala ja Tuomas lähtivät.
Katri seurasi heitä ensimäiselle harjulle ja jäi katselemaan, kunnes he peittyivät metsään. Sitten hän palasi kotiin, sulki ovensa ja eli yksinäisyydessä menneet kesäiset viikot. Kaikki ne tulivat päivä päivältä ja kertoivat, etteivät milloinkaan enää palaa. Ne olivat kuitenkin olleet ja ne olivat vieläkin eikä kukaan eikä mikään voisi niitä häneltä riistää. Oi, hän oli rikas, niin rikas, ettei kukaan koko kylässä, ei sillä tavalla! Mutta rikkaudentunto hävisi pian, ja kumea yksinäisyys tuli tuntuvammaksi kuin koskaan ennen, sen huikaisevan valoisuuden jälkeen, jonka Tuomaan seura hänelle oli suonut. Katri turvautui Atalaansa, luki ja leikki sitä, mutta sekin kyllästytti, kaiho vei voimat, ja hänen täytyi käydä vuoteeseen. Nyt saisi tulla se, jota hän oli itselleen toivottanut – kuolema! Hän ihmetteli, ettei se tullut, vaikkei hän syönyt juuri mitään, Silloin hänelle tuli hätä, minne mennä, mihin turvautua.
Katri seurasi Tuomaan kehoitusta, meni pappilaan.
Kohtalo oli kuitenkin määrännyt asiat käymään toisin kuin nuoret olivat suunnitelleet.
Kirkkoherra Salmela oli äkkiä kuollut, ja Tuomaan oli täytynyt matkustaa pois paikkakunnalta.
Hän oli jättänyt Katrille kirjeen. Se oli Katrin ensimmäinen kirje ja siksi salaperäinen ja pelottava avata. Siinä ne olivat sanat hänelle.
Hyvä Katri!
Kun saat kirjeeni, olen täältä kaukana. Sinä tiedät kyllä, mitä on olla orpona ja turvattomana. Onhan isäsi hyvä, mutta mitään tukea ei hänestä sinulle ole.
En vielä oikein käsitä, että isä on kuollut. Kohtalo on kova, ja elämäni kehittyy tämän johdosta toisensuuntaiseksi kuin oli ajateltu.
Neuvon sinua luottamaan maisteri Harjuun. Älä arkaile, minä olen puhunut asiasi hänen kanssaan selväksi.
Tulevaisuudessa tapaamme toisemme aivan uusissa oloissa. Pysy pyrinnöissäsi uskollisena.
Katri luki ja luki, mietti eikä selvinnyt. – "Pysyä pyrinnöissäni uskollisena"? Missä pyrinnöissäni?
Harjun maisterin puheilleko? Jos hänkin kysyy pyrinnöistä, enkä minä tiedä mitään? "Minä olen puhunut asiasi hänen kanssaan selväksi."
Katri ei päättänyt mennä eikä olla menemättäkään. Hän vain nousi kävelemään syvissä mietteissä ja löysi itsensä Harjun pääkäytävän eteisestä.
Ovi narahti, ja joku kysyi sivuhuoneesta: – Kuka siellä?
Katri astui epäröiden huoneen poikki ääntä kohti.
– Katriko? Päivää, lapsi, ja tervetultuasi! Minä tiedän asian. No, miten me nyt aloittaisimme? Minä tahdon opettaa