Kaupungin lapsi. Anttila Selma
oman talon arkkitehti, sanoi Olli ja nosti neliskulmaiseksi hiotun pilarin, jonka yläpää oli veistetty kaareviksi lehdiksi. Saima kahlasi polvia myöten höylänlastuissa, jotka kahisevina tarttuivat kiinni kaikkialle, kiemuroivat jaloissa valkoisina ja kelluvina.
– Kuinka täällä on hauskaa! huudahti Saima vetäen nenäänsä puiden pihkaista hajua.
Aapo ja Maunu olivat äitinsä näköisiä, lyhyitä, jäntteriä poikia ja
Ollin rinnalla nuoria.
– Katsokaa, tässä on valmiita pilareita ja akkunapuitteita, sanoi
Olli.
– Pilareja? Saima taas katsoi Olliin kysyvästi.
– Niin, kylläkin pilareja. Minä en tahdo ovia enkä monia soppia.
Pirtti pitää olla kuin metsä, avara ja korkea.
– Se olisi ihanaa, kuin metsä, avara ja korkea! Mutta mitä sanovat
Aapo ja Maunu?
– Me? Pojat pysäyttivät härkähöylän ja katsoivat hymyillen toisiaan, kädet yhä höylän sarvissa.
– Vaikk' ois mökki kuin varpusen häkki, niin ei ois' väliä mitään, sanoi Aapo.
– Mutta kulta se olla pitää, lisäsi Saima.
Pojat taas katsoivat toisiinsa ja alkoivat höylätä. Olli mittaili siloisia puita ja veti kynällä ja viivaimella merkkejä, piirteli numeroita ja sahasi.
– Katsokaahan tuota akkunapuitetta, mitä pidätte siitä? kysyi Olli.
– Ei minun pääni taida siinä kattoon ottaa? Saima asettui alalaudalle seisomaan ja Olli piteli puitetta.
– Saatte vielä kädetkin nostaa, eikä sittenkään satu, sanoi Olli.
Emäntä huuteli heitä illalliselle.
Oli jo myöhä. Vanhat harjuvaarit olivat synkistyneet ja niiden juurella murjotti mustana tumma kuusikko.
Illallisen jälkeen Saima yritti istua hetken kuistilla, mutta väsymys kietoi hänet pehmeisiin pauloihinsa ja hiljaisena kuin kiltti, uupunut lapsi hän ojensi kätensä emännälle ja Ollille.
– Hyvää yötä!
– Hyvää yötä!
Hän nukkui ensimmäisen yönsä Kulanpään kartanossa unia näkemättä.
III
Seuraava päivä oli hehkuvan kuuma. Kun Saima yritti istua kuistilla, huumasi päätä, suu kuivui ja lattia poltti paljasta jalkaa. Oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla lehden puusta putoavan.
– Missä ihmiset ovat? kysyi Saima emännältä, joka yksin hääräsi tuvassa.
– Heinässä. Olli ja Maunu ovat koko yön ajaneet heinää poikki, ja nythän on kohta keskipäivä ja liiaksikin kuuma, kuivaa korret rutosti, mutta täytyyhän ne korjata, kun kerran poutaa on, puhui emäntä touhutessaan nisuleipiä ja kahvia suureen pesukoppaan.
– Minä autan äitiä! huudahti Saima. Minua oikein hävettää, kun makasin näin kauan ja äiti on yksin saanut puuhata.
– Vai, eihän Saima nyt meikäläisten töihin, kun on tullut kesälomalle, sanoi emäntä.
– Äiti kulta, älkää sanoko koskaan niin, tahtoisin, voi, pyydän, että äiti pitäisi minua oikein omana tyttärenään, opettaisi ja käskisi. Olen perin outo, saamaton, typerä näissä töissä, mutta tahtoisin oppia, koteutua! Saima puheli näin seuraten emäntää, kantaen kuppeja, kannuja, maljoja ja pannua alas portaita pienille kärryille, joilla kestitystä kyyditettiin heinävainiolle.
Emännän kasvot loistivat ilosta ja tyytyväisyydestä. Tällainen sydämellinen puhe ja luonnollinen välittömyys vallotti jäykkään käytökseen tottuneen hyväluontoisen ihmisen. Ja sekin, että emäntä kaipasi tytärtä, nuorta naista, joka ymmärtäisi uusia tapoja, osaisi sellaista, mitä ei emäntä itse osannut, auttoi Saimaa hänen suosioonsa. Mutta sittenkin hän epäili.
– Saima taitaa sentään olla liian hieno näihin meikäläisiin oloihin.
Eihän sitä —
– Millä voin teille vakuuttaa, etten ole liian hieno? Olen neuvoton, äiti, aivan aseeton sellaista syytöstä vastaan. En voi muuta kuin pyytää teitä uskomaan, että tahdon elää kuin te elätte, että tämä on minusta ihanaa tosielämää ja että pidän teistä, äiti, kuin Vanhasta Viisaasta, yhtä paljon!
– Kyllähän Saima ihmiset voittaa, eilen illallakin piti sellaisen riemun, että koko talo oli naurussa suin kuin kihlajaisissa.
– Te nauratte, vaan ette luota minuun. Mutta minä tahdon, että luotatte!
– Totta kai sitä luotetaankin. Voi, voi, sellainen äly kun Saimalla on! Riittäisi jo vähempikin.
– Te uskotte, että voisin hyödyttää, voisin tehdä, mitä äitikin tekee!
Saima pyöräytti emäntää pihalla ja unohti sillä hetkellä itsekin, että koko hänen intonsa oli ollut alkuaan oikkua, miellyttämisen tavottelua ja jotakin, mistä hän ei itsekään ollut selvillä, jotakin uutta, huumausta – taikaa!
Olkoon mitä on, se vie mukaansa ja viehättää, ja minä seuraan kuin mehiläinen kukan houkuttelua ja elän, elän! hyräili Saima itsekseen vetäen keveitä kärryjä pitkin jyrisevää maantietä.
Ruohossa sirisivät heinäsirkat, perhoset etsivät toisiansa, kärrynpyörissä ratisi hiekka ja Saima kuuli omat askeleensa ja sydämensä lyönnit. Metsästä tuli hieno kulon haju, mutta heinän huumaavat tuoksut upottivat sen itseensä ja herättivät Saimassa rohkeita lemmenkuvia.
Mistä, miten ne syntyivät? kysyi hän samassa itseltään, mutta silloin ne haihtuivat.
– Äiti, ovatko Olli ja Maunu olleet koko yönkin heinässä? kysyi hän, kun oli päästy heinäväen lähelle.
– Onhan ne. Mitä se nyt sitte nuorille ihmisille?
– Ei sen vuoksi. Nyt minä laitan liinan nurmelle ja kaikki kupit näin ja pannun tuohon. Tästä tulee juhlallista. Tuo suuri leipävasu tuohon syrjälle, siitä minä haen tarjottimella aina uutta ja tarjoilen. Joko käsketään?
– Käsketään.
He huitoivat liinalla ja väki tuli aamupäiväkahville.
Saima katseli heitä, kun he lähenivät heinäsaroilta, eri haaroilta, ja samassa hän siirtyi lapsuutensa aikaisimpiin vuosiin, jolloin oli isänsä puodissa katsellut heitä ovenraosta ja kadulle tähystänyt akkunasta ja pihalla tuijottanut heidän hevosiaan, kärryjään ja muita tamineitaan pienen puistikon säleaidan rakosista.
Nyt he tulivat yhä lähemmäksi. Tunsiko hän heitä? Ei aivan; ennen, niin silloin, lapsuuden aikoina, he olivat olleet suurempia, muhkeampia, oudompia ja melkein äkäisiä siellä pihalla. Ja säleaita oli välttämätön.
Nyt ei ollut säleaitaa. Eihän sitä olisi voinut käyttääkään. Nuo tulijat tuolla olivat täällä kuin isännät kotonaan: ystävällisiä, omaisia, aivan kuin kasvavat puut metsässä. Mutta he tähystivät, katsoivat hiukan sivulta ja vilkaisivat ohimennen toisiinsa kuin kysyen: mitä ihmisiä tuo lienee?
Ja Saima kysyi itseltään, leipää tarjoillessaan, mitä hän oikeastaan heiltä tahtoi, isänsä vanhoilta ostajilta.
Samassa eräs vanha mies rykäisi, nosti lanteille valahtaneita mekkohousujaan ja sanoi leipää poskeensa painaen: – Kyllähän minä tunsin teidän isänne ja tunnen teidätkin ukon näöstä.
Saima kuuli äänen vieressään ja katsoi samassa haljuihin silmiin tuuheiden kulmakarvojen varjossa.
– Tunsitteko, kävittekö meidän kaupassa?
– Kävin kyllä, kerta kuussa vähintäin, ei mistään saanut niin hyvää mahorkkaa