Alfred Kihlman I (of 2). Aspelin-Haapkylä Eliel
Alfredin kirje yleensä (i det hela taget) oli häntä ilahduttanut, "sillä sydämessäni ei ole rakkaampaa toivoa kuin että tulisit ja jäisit siksi, miksi kirjoitat tahtovasi tulla totiseksi, eläväksi kristityksi". Mutta toiselta puolen on kirje myöskin saanut hänet levottomaksi ja etenkin se, että Alfred jonkunlaisella ylpeydellä sanoo: Olen pietisti. Sentähden hän jatkaa: "En voi muuta toivottaa kuin että Jumala pelastakoon Sinut siitä! Sillä semmoisena kuin pietismi tähän saakka harvoin poikkeuksin on esiintynyt parhaimmissakin edustajissaan, sisältää se lahkolaishenkeä, ihmisorjuutta, luostarimieltä, kaiken maailmallisen ilon hylkäämistä, joka vain soveltuu orjuuden hengelle, ylvästelyä siitä, että voidaan kieltäytyä yhdentekevistäkin seikoista, sekä kuvittelua, että siten kieltäytyen ollaan Jumalalle mieluisempia kuin muut; halua ulkonaisestikin, vaatteiden kautta y.m. herättää huomiota – toivoa saavuttaa marttiiranimi ja tulla vainotuksi, ja siinä toivossa rikotaan esivallan selvimpiä asetuksia – uhkarohkeutta tuskin itse synninunesta heränneenä asettua tuomioistuimelle ja säälimättä tuomita toisin ajattelevat kadotukseen, uskoa kokevansa ja tietävänsä mitä ei kukaan muu ole kokenut eikä tiedä ja täydellisyydessä olla Paavalin vertainen, joka voi toivoa, että kaikki olisivat niinkuin minä. Että pietismillä suuremmassa tai vähemmässä määrässä on nämä viat, sen tulet aikoinaan huomaamaan, vaikka nykyään et voisikaan sitä myöntää, ja että siinä siis ei esiinny kristinuskon pyhä, korkea ja lempeä henki, siitä rukoilen ja toivon, että Jumala Jeesuksen itsensä kautta, joka on tosi valo, vähitellen on sinua valaiseva. – Ensimäinen toivomukseni on, ja minä toivon että suot sille jotakin huomiota, on se, että hartauskirjana luet ainoastaan raamattua – niin että sinä ensin siitä opit tuntemaan Jumalasi ja vapahtajasi ja mitä hän vaatii ja vastaiseksi jätät sikseen kaikki muut uskonnolliset kirjat, joihin on enemmän tai vähemmän sekotettu ihmismielipiteitä, ja 2: ksi neuvon ja käsken minä, että olet itse toimeenpanematta uskonnollisia seuroja taikka semmoisissa käymättä toisten luona – hartauteen on tilaisuutta kirkossa, kaikki muut seurat ovat tarpeettomina ja useimmiten vahingollisina kielletyt. Tällä en kuitenkaan tarkota, niinkuin ymmärrät, uskonnollista keskustelua jonkun hurskaan ystävän kanssa. – Muutoin, koska jokainen uskonnollisessa suhteessa seisoo ja kaatuu oman isäntänsä edessä, tulee Sinun luonnollisesti siinä seurata omaa vakaumustasi – mutta älä vain rupea ihmisorjaksi! ei apollolaiseksi, ei keefakselaiseksi, ei paavalilaiseksi, ei helanderilaiseksi taikka appelbergiläiseksi! – vaan Kristuksen opetuslapseksi ja ystäväksi." – Äiti kirjoittaa lyhyesti, että Alfred on tarpeettomasti antautunut pietistien seuraan, sillä ilmankin voi peljätä ja rakastaa Jumalaa. – Jos sydämesi on tullut paremmaksi, tuottaa se meille suurta iloa, mutta että Sinä nyt olet pietisti – se ei ole oikein. Sitä paitsi hän Alfredin vastauksesta päättäen oli sanonut tämän "menettäneen järkensä", mutta sitä ei näy säilyneistä kirjeistä.
Alfred puolestaan vastaa (14/11) yhdellä kertaa molemmille, isälle ja äidille, alkaen "Jeesuksen nimeen" ja toivoen, etteivät paheksuisi, vaikka hän jollakin tavoin ankarasti puhuisi heistä itsestäänkin. Isä oli erehtynyt olettaessaan, että hän ylpeillen oli tunnustanut olevansa pietisti. Eihän se nimitys tuottanut muuta kuin vihaa ja pilkkaa. "Sitä paitsi tunsin ennestään Isän mielipiteen siitä, enkä siis voinut toivoa mitään kannatusta Isän puolelta." Hän oli vain tarkottanut, että tahtoi olla tosi, elävä kristitty. Edelleen isä väärin syytti pietistejä lahkolaisuudesta, sillä olihan heidän oppinsa yhtäpitävä raamatun kanssa. Mitä tulee maailmallisen ilon hylkäämiseen, niin oli poika sitä mieltä, että juuri niin tuli oikean kristityn tehdäkin. Maailmallisella ilolla tarkotettiin kai näytäntöjä ja tanssiaisia; jos semmoisissa tiloissa alkaisi puhua Jumalasta, niin joutuisi naurunalaiseksi niinkuin hullu, ja se, jos mikään, todistaa, etteivät ne ole kristillisiä. Assembleeoissa maailma näyttäytyy mitä viehättävimpänä, ihminen mieltyy pian suruttomaan elämään, omatunto vaipuu uneen, ja synninunesta ei helposti herää. Vetäytyä pois semmoisista viettelyksistä ei hänen mielestään ollut orjamaista, vaan päinvastoin oli orjamaista palvella maailmaa. – Mitä äidin lausuntoon tulee, oli se tehnyt häneen tuskallisen vaikutuksen, mutta hän oli lohduttanut itseään ajattelemalla, että äiti ei todella ollut tarkottanut mitä sanonut oli; "Vaikka kirjeeni paikoittain on jotenkin pietistinen, toivon sentään, ettei Teissä asu vihaa minua kohtaan." —
Kuukauden päästä Alfred palasi kotia joululomalle, ja silloin arvatenkin keskusteltiin enemmän näistä asioista. Ettei kuitenkaan täydellistä sovintoa pojan ja vanhempien välillä syntynyt, näkyy selvästi myöhemmistä kirjeistä. Totta on, että niissä ei väittelyä uudistettu, mutta kireänlainen väli ilmenee kuitenkin. Alfred julkilausuu kyllä rakkautensa vanhempiaan kohtaan ja käyttää tavallisen nöyrää kieltä, joskin siellä täällä joku lause, niinkuin nuorelta kirjoittajalta saattaa odottaa, on huonosti valittu; sitä vastoin on isän kirjeissä – äidin kirjeitä ei ole säilynyt, eikä hän näy enää kirjoittaneenkaan niin usein kuin ensi lukukautena – jotain soimaavaa, joka viittaa pysyvään tyytymättömyyteen, vaikka samalla on tunnustettava, että hän osottaa suurta malttavaisuuttakin ja varoo sanoja, jotka olisivat voineet johtaa syvempään välirikkoon. – Näin oli siis Kihlmaninkin perhe ja koti yksi niitä lukuisia samanlaisia, joissa herännäisyys sai aikaan eripuraisuutta toisiaan rakastavien sydämien kesken. Säännöllisesti se oli yksi tai useampi perheen nuoremmista, joka vanhempien mielipahaksi joutui voimakkaan uskonnollisen liikkeen valtaan ja siten aiheutti epäsovun. Ymmärrettävästi nuoretkin siitä kärsivät, mutta palava vakaumus, että kyseessä oli kaikkein tähdellisin ja korkein, sai heidät pysymään lujina, ja sanomattakin käsittää, että itsenäisen aseman puolustaminen hengellisissä asioissa ei voinut olla syvästi vaikuttamatta luonteenkehitykseen yleensäkin. Mitä Alfred Kihlmaniin tulee, näkee kirjeistä, että hän monessa kohden vielä oli lapsi, mutta myöskin, että hän merkillisen lyhyessä ajassa miehistyi. Siihen ei ainakaan ollut vähin syy se, että hän heräyksen jälkeen eristettynä vanhemmistaan oli niin sanoakseni pakotettu itse vastaamaan puolestaan.
* * * * *
Kevätlukukautena 1841 oli kirjeenvaihto hyvin laimea. Äiti oli jo kotona sanonut, että hänellä ei ollut mitään kirjoitettavaa, sillä tiesihän poika kuinka kodissa elettiin, ja toukokuun lopulla Alfred huomauttaa isän viimeksi kirjoittaneen helmikuun keskivaiheilla. Toiselta puolen olivat Alfredin kirjeet hurskaudessaan niin naiveja taikka, sanoisinko, kömpelöitä, että vanhemmat kai katsoivat parhaimmaksi olla niihin vastaamatta. Siten hän neuvoo heitä (viitaten äidin sanoihin, ettei ollut mitään kirjoitettavaa) kirjoittamaan Jeesuksen rakkaudesta ja heidän omasta hengellisestä tilastaan, "sillä minun on sydämestäni tähdellistä tietää, ovatko rakkaat vanhempani hyvällä vai huonolla tiellä", ja toisessa kirjeessä hän varottaa heitä antamasta rikkauden estää heitä kääntymästä – "ajatelkaa näitä sanoja: rikkaitten on vaikea päästä taivaan valtakuntaan". – Että Alfred itse pian ymmärsi, ettei hänen asiansa ollut opettaa ja johtaa vanhempiansa, varsinkaan ei näin nuhtelevasti, sen huomaa myöhemmistä kirjeistä. Kumminkin ovat nämä piirteet kuvaavia aikakaudelle: kun herännyt vaati muitakin muuttamaan elämäänsä, niin noudatti hän hehkuvan vakaumuksensa pakotusta. Niin saattoi lapsikin katsoa velvollisuudekseen nuhdella vanhempiaan; mutta toiselta puolen tämä saa käsittämään, että perhesopu niin helposti häiriintyi herännäisyyden vaikutuksesta. – Isän vastaus kirjeisiin, joista viimeinen päättyy kysymykseen: "Tuleeko minun tulevana lukukautena asua rouva Hjeltillä, vai mihin olette aikoneet lähettää minut?" oli jotenkin ankara. Alottaen: "Meidän poikamme Alfred!" kirjoittaja näet huomauttaa, että "ei ole kylläksi että lapsi kirjoittaa rakkaat vanhemmat, vaan on rakkaus osottautuva koko kirjeessä", s.o. ilmenevä teoissa eikä sanoissa. Asunnosta puhuttaessa ovat sanat sitä kovemmat: "Meidän tahtomme, toivomme ja käskymme on, että asut yksin, ja tämä toivomus on niin vakava – että ei Helanderin sinua hallitsevien sanojen ja katseiden eikä sinun 'aavistuksesi' taikka jonkun rouvan toimenpiteiden tule kumota ja tyhjäksi tehdä sitä rakastavassa pojassa." Muuten oli heistä yhdentekevä, asuiko hän entisessä vai toisessa siistissä paikassa – "luultavasti olet ymmärtämättömällä innollasi pahottanut ja väsyttänyt isäntäväkeäsi". Pojan on senvuoksi pyytäminen heiltä anteeksi ja vanhempien puolesta kiittäminen heitä heidän häntä