Luvattu maa. Paul Bourget
Luvattu maa
I
UNELMIA
Kreivitär Louise Scilly oli sanonut tyttärelleen Henriettelle ja Francis Nayrac'ille, tuon sievän lapsukaisen sulhaselle: – "Menkää hiukkasen kävelemään elkääkä huoliko minusta, odotan teitä tässä. En tahdo, että vanhat kasvoni pilaisivat teiltä tämän kauniin aamun…" Ja hän oli istuutunut veistoksilla koristetulle marmoripenkille, jonka vieressä oli ruusupensas, tuommoinen, jonka hennot, miedosti tuoksuvat kukat pitkin talvea kaunistavat suloisen Sisilian pensas-aitoja. Oli marraskuun loppupuoli, ja taivaallisen läpikuultava ja hienosti mutta tuntuvasti lämmittävä valo ympäröi, kietoi ja hyväili Villa Tascan puutarhaa, tuota vieraanvaraisen ylimyksen oikun luomaa keidasta, hyvin tuttua kaikille niille, joita matkan sattumat tai heikontuneen terveyden huolet muutamaksi kuukaudeksi karkoittavat Palermoon. Nämä viimeksimainitut ne kreivittärenkin olivat tuoneet tänne. Lähdettyään Parisista kohta ensimäisten syyssumujen tultua, lopullisesti parantuakseen sangen ankaran keuhkokuumeen seurauksista, oli hänen täytynyt pysytellä huoneessaan kolme viikkoa, uuden taudinkohtauksen vangitsemana. Vasta viisi tai kuusi päivää sitten hän oli alkanut liikkua ulkona. Kasvojen kalpeus alkoi käydä vähemmän huomattavaksi. Tointumisen hämärä huumaus loi hiukan virkeyttä hänen laihtuneille poskilleen, väsyneille silmäluomilleen, kellastuneelle otsalleen. Hopealle hohtaviin hiuksiin sekoittuneet vaaleat juovat näyttivät entistään kultaisemmilta, ikäänkuin nuoruuden viehätyskin olisi ollut elpymässä taudin ja huolien ennen aikojansa uuvuttamassa viisikymmenvuotiaassa naisessa. Hänen kuumeesta kuihtuneet huulensa aukenivat hengittämään lämpiävää ilmaa, johon sekoittui ruusujen ja metsiköiksi istutettujen harvinaisten, hyvänhajuisten puiden tuoksua. Hänen siniset silmänsä, joiden sini oli liian kirkas, niinkuin on ihmisellä, jonka elinjuuret ovat järkähtyneet, sattuivat harhaellen milloin ihaniin sypressikuusiin, milloin jättiläismäisiin seetripuihin, milloin taas kiintyivät näitä ympäröiviin kasviryhmiin, joiden troopillinen luonne ilmaisi Afrikan läheisyyttä. Kalvakkaat aloet vääntelivät viidakkojen siimeksessä karvaisia tikarejansa. Taatelipalmut huojuttelivat verkalleen tummanvihreitä sulkiansa. Kaktuskasvit ojentelivat piikkisiä, lapiomaisia oksiaan, joista pilkisti sinipunervia hedelmänalkuja. Kuvapatsaat hohtivat valkeina vihannuuden lomasta, ja itse huvila suljettuine ikkunaluukkuineen näytti tässä aamupäivän rauhassa ja kirkkaudessa kätkevän sulavan vaaleaksi maalatun päätypuolensa taa autuuden unelman.
Tässä ympäristössä, jonka yksinäisyyttä elähytti ainoastaan lehtien kahina tai joutsenen lentoyritykset, kun se leikatuin siivin viisti pienen lammikon tyynenä päilyvää pintaa, äidin silmät palasivat lakkaamatta siihen laajan ja valoisan puutarhan osaan, missä hänen tyttärensä asteli sulhasensa rinnalla. Heidän hidas, epämääräinen ja hajamielinen käyskentelynsä – käyskentely, joka on ominaista onnelliselle pariskunnalle, jonka kaikki liikkeet ovat sopusoinnussa ja sulavat toisiinsa ikäänkuin jonkun itsetiedottoman sopimuksen pakosta – vei heidät milloin etemmäksi, milloin lähemmäksi. He milloin katosivat, milloin ilmestyivät uudelleen näkyviin käytävien käänteissä. He kulkivat, pysähtyivät, lähtivät jälleen liikkeelle. He katselivat toisiaan, puhelivat, vaikenivat, suloisen sinisen taivaan, päivänkirkkauden, puiden, vesien, kukkien ja varsinkin oman itsensä ihastuttamina, hurmaamina toinen toisensa lemmen, joka luo keväimen keskelle talvea ja joka, luonnon viehätyksen vahvistamana, täyttää sielun huumaavalla autuudella. Heidän olennostaan heijasti rajattoman onnen salaperäinen loiste. Heitä kannatti, kohotti tuo sisäinen ilonhenki, joka aina ilmaantuu kahden, toinen toistansa täydellisesti, vilpittömästi rakastavan liikkeissä. Ei ollut koskaan nuoren tytön vartalo näyttänyt notkeammalta, hymy hienommalta, kasvojen ilme henkevämmältä, hiusten kulta hienommalta ja kiiltävämmältä. Eikä koskaan säteilevämpi ajatus kirkastanut Francis'n tavallisesti suljettua ja miettiväistä kasvojenilmettä. Hänen katsellessaan nuorta tyttöä, josta kohta oli tuleva hänen vaimonsa, silmäterän synkkä liekki suli sanattomaan hyväilyyn. Kädenkin liike, kun se tarjoutui tytölle tueksi, osoitti miehen rakkauden suojelijahenkeä. Tyttö oli, vaikka kolmenkolmatta vuotias, niin nuori, niin hieno, niin hento, että häntä tuskin olisi luullut kahdeksaatoista vanhemmaksi. Sulhasen, jo kuudenneljättä vuotiaan, tummaverisillä ja uurtuneilla kasvoilla oli vuosien leima, mutta tällä hetkellä oli niiden muuten usein surunvoittoinen ilme lumoavan innostuksen kirkastama. Äidille, joka lämpimin katsein penkiltään seurasi nuorten liikkeitä, oli tämä näky ikäänkuin toteutunut unelma; nuoret puolestaan eivät koskaan, eivät onnensakaan hetkinä, unhottaneet tätä hellää katsojaa, sillä joka kerta, kun he sattuivat kulkemaan penkin ohi, Henrietten hyväilevä katse häntä hymyillen tervehti. Vaikka tytär ei olisi päätänsä kääntänytkään, ei äiti olisi sitä pahakseen pannut. Mutta lämmittävältä tuntui hänestä kuitenkin tieto, että tytär hänetkin onneensa sulki, yhtä lämmittävältä kuin etelän aurinko, jonka säteitten suutelulta kuihtunut ruumisparka hiukan voimia toivoi, muutamia elinvuosia vielä, ja hän ajatteli: – "Kuinka hän lastani rakastaa ja kuinka hän on siinä oikeassa! Ja tyttäreni, kuinka hän toteuttaa kaiken, mitä hänestä hänen lapsuudessansa toivoin! Jos hänen isänsä eläisi, miten ylpeä hän olisikaan heistä kummastakin! Sanoisi varmaan olevansa minuun tyytyväinen. Ja sen hän kerran sanookin, kenties kohtakin… Kunhan vain ei kuitenkaan aivan heti!"
Näitä ajatellessaan hänen mieleensä johtui toinen syksy viisitoista vuotta sitten, vuonna 1871, syksy, johon liittyi hänelle niin kauhea muisto. Hiljaisen ja vihreän puutarhan sijasta, jossa hänen lapsensa kävelivät, – hän mainitsi heitä aina lapsikseen antaessaan heille sydämessään yhteisen siunauksen – näki hän edessään sairaan huoneen. Silloinkin oli marraskuun aamu, mutta parisilaisen marraskuun, kylmän, kolkon ja pimeän. Siinä he olivat kumpikin, Henriette ja hän itse, polvistuneina sairaan vuoteen ääressä, jonka päänaluksella kuvastuivat kalpeat ja kärsimystä ilmaisevat kasvot, vasta kuolleen eversti Scilly'n kasvot. Kuukausimääriä kärsittyänsä hän oli vihdoinkin sortunut Metzin taistelussa saamiinsa haavoihin. Hän oli siinä osoittautunut kuuluisan Scilly'n kreivin, "Leipzigin sankarin", arvoiseksi jälkeläiseksi, tuon, joka oli ansainnut luutnantin arvon eräässä noista upseerirykmenteistä, joita Napoleon Venäjällä muodosti pyhän eskadroonan nimellä. Vaikka kaikki Scilly't, tästä ensimäisen keisarikunnan sankarista lähtien viimeiseen, nyt kysymyksessä olevaan osastonpäällikköön saakka, olivat palvelleet armeijassa, ja vaikka sotilaan vaimon tulee valmistautua näihin sydäntä särkeviin uhrauksiin, kreivitär oli levottomuudesta vähällä menettää järkensä sodanjulistusta lähinnä seuraavina päivinä. Sitten, yhdyttyänsä mieheensä Saksassa, hän oli tuonut hänet takaisin Parisiin, taistellakseen hänen hengestään sellaisella intohimolla, että hän muutamissa viikoissa vanheni ainakin kymmenen vuotta. Tämän kuolinvuoteen ääressä, missä lepäsi ainoa mies, jota hän oli koskaan rakastanut, palasi uskallus elämään vasta silloin, kun hän suuteli tytärtään, ainoata elossa olevaa viidestä lapsesta, kovin hentoa, kovin herkkätunteista pientä raukkaa, joka jo liiaksikin näytti ymmärtävän isättömän surkeata kohtaloa. Se kävi kyllin selville hänen kyynelistään, hänen huokauksistaan, kun hän epätoivoisesti puristausi äitiä vastaan huutaen: "Oi, jää luokseni, jää luokseni!" Leski oli vastannut Henrietten suudelmiin, vannoen itselleen, vannoen isän muiston nimessä todellakin jäävänsä lapsen luo, olevansa pienokaiselle isänkin sijassa, ja niinmuodoin oli elämä heti jälleen jatkunut, vuosia kestävä, yksinäinen, surunvoittoinen ja sittenkin suloinen elämä: – yksinäinen, sillä kreivittären ja hänen miehensä koko suvun välit olivat rikkoutuneet, syistä, jotka johtuivat vainajan isän omituisesta luonteesta, mutta joita hän uskollisesti tahtoi kunniassa pitää, niinkuin kreivikin oli sen tehnyt, ja toiselta puolen oli hänen seurapiirinsä supistunut sangen pieneksi, hänen lähimpiin tuttaviinsa, hän kun luopui synkästä surupuvustaan vasta sangen myöhään; – surunvoittoinen, sillä hän tahtoi säilyttää kaikki entisessä kunnossaan, ja heidän pieni, Invaliidien puistokadun varrella oleva asuntonsa, jonka hänen miehensä aikanaan oli vuokrannut, koska se oli lähellä Saint-Dominique'n katua ja sotakoulua, alkoi näyttää hiukan kuluneelta ja nuutuneelta, niinkuin on laita esineiden, joita kätemme koskettelevat hartaudella ja kaipauksella, niitä vain hyväilläkseen eikä käyttääkseen; – suloinen, sillä pieni tyttö, joka, aina mustiin puettuna hänkin, kilttien lapsien hiljaisin askelin juoksenteli edestakaisin pyhäinjäännöksien arvoon kohonneiden huonekalujen keskellä, ei tehnyt ainoatakaan liikettä, ei lausunut ainoatakaan sanaa, joka ei olisi ilmaissut mitä vienointa luonteen hienoutta. Rouva Scilly iloitsi tästä, tuntien tuota huolensekaista hellyyttä, joka on äitien haikealle onnelle ominaista. He tietävät niiden olevan luettuja, noiden päiväin, jolloin he saavat lapsensa luonansa pitää, omanansa