Leonarda: Näytelmä neljässä tapauksessa. Bjørnstjerne Bjørnson
p>
Leonarda: Näytelmä neljässä tapauksessa
ENSIMÄINEN TAPAUS
Suuri huone, jonka peräovet ovat avoimina. Vasemmalla puolella pöytä; vanhan-aikaiset huonokalut; oikealla puolella pulpetti, jonka vieressä rouva Falk seisoo.
Ensimäinen kohtaus.
ROUVA FALK (sonnustetussa ratsaspuvussa).
Asia on hukassa.
PEDERSEN.
Mutta, rouva —
ROUVA FALK. Hukassa joka hiukka. En minä myy hoki palaneita tiiliä. Paljonko tämä tekee? Kaksi täyttä uunillista, se on 24,000 tiiltä. Nykyisen hinnan mukaan 576 kruunua. Mikä teitä vaivaa, mies? Tahdotteko, että erotan teidät?
PEDERSEN.
Rouva, tämä on ensi kerta —
ROUVA FALK. Ei, eipä olekaan, – niin, on muka kyllä ensi kerta, kun tiilet ovat hoki poltetut, mutta laskunne ovat useasti olleet virheelliset, niin että olette saanut minut lähettämään väärän fakturan. – Mikä teitä vaivaakaan?
PEDERSEN.
Rouva, hyvä rouva!
HANNUS (tulee).
Hevonen on valmis, rouva, – ja kenraali tulee pitkin lehtokujaa.
ROUVA FALK.
Hyvä. – (Hannus menee.) – Oletteko ruvennut ryyppäämään, Pedersen?
PEDERSEN.
En, rouva.
ROUVA FALK. Ei olisikaan se teidän tapaanne. Mutta mikä siis teidän on? Te näytättekin aivan muuttuneelta. – Pedersen! Nyt minä tiedän sen! Minä näin teidän eilen tulevan toiselta puolen jokea – metsätalosta. Oletteko rakastunut?
PEDERSEN (kääntyy peräänpäin).
ROUVA FALK. Vai niin. Eikä hyvällä onnella? (Menee ja laskee kätensä hänen olallensa ja seisoo poispäin kääntyneenä niinkuin hänkin.) Onko hän antanut lupauksensa teille?
PEDERSEN.
On.
ROUVA FALK. Mutta eihän se ole mikään hyvä tyttö! Hän ei ole teille uskollinen. (Kumartuu alemmaksi hänen kasvojansa kohden.) Ja kuitenkin rakastatte häntä? (Poistuu hänestä.) Olette siis heikko mies, Pedersen. Sitä on meidän mahdoton kauemmin rakastaa, joka on meidät pettänyt. (Panee toisen ratsashansikkaan käteensä.) Siitä voi hirveästi kärsiä jonkun ajan; mutta rakastaa – ! ei!
PEDERSEN (poispäin kääntyneenä).
Kyllä sen on helppo sanoa, joka ei ole koettanut.
ROUVA FALK.
Koettanut?.. Sitä ette tiedä. – Tulkaa luokseni illalla kello 7.
PEDERSEN.
Kyllä, hyvä rouva.
ROUVA FALK.
Niin keskustelen kanssanne. Menemme tuokioksi ulos kävelemään.
PEDERSEN.
Kiitoksia, rouva.
ROUVA FALK. Luulen taitavani auttaa teitä tästä, Pedersen. Ja kun noin on laita, – älkää enää ajatelko tiiliä, eikä sitä, mitä teille sanoin. Suokaa anteeksi!
(Kurottaa kättään hänelle.)
PEDERSEN.
Hyvä rouva! (tarttuu siihen.)
Toinen kohtaus.
KENRAALI (ovessa).
Hyvää huomenta! (Pedersen menee ylöspäin.) Saakeli soikoon, Pedersen!
Näytätte kuin olisitte suin siirapissa. (Pedersen menee. Rouvalle.)
Oletteko sielunpaimenena näin varhain aamulla – ja näin kauniina päivänä? Sepä oivaa. – No, oletteko saanut kirjettä Ogootilta?
ROUVA FALK (hattuansa kiinni sitoessaan).
En, en tiedä, mikä tytön on. Nyt on jo pian kaksi viikkoa —
KENRAALI. Hän huvittelee. Minä muistan, kun minä huvittelin, en kirjottanut koskaan.
ROUVA FALK (katsoo häneen).
Olette kyllä huvitellut eilen illallakin?
KENRAALI. Voi, saatatteko nähdä sen? – Minä luulin, että kylvettyäni ja ratsastettuani —
ROUVA FALK.
Ei, eipä se siten lähde! —
KENRAALI. Sen tiedätte hyvin, rouvani, että, kun en täällä saa olla, olen klubissa.
ROUVA FALK.
Mutta onko mahdotonta käydä klubissa ilman —
(Keskeytyy halveksimisen odotuksella.)
KENRAALI. Tiesi hänet, hitto vie, kuinka se tapahtuu. Mutta minun eteeni pannaan aina yksi lasi liiaksi.
ROUVA FALK.
Yksikö? Sanokaa kolme!
KENRAALI.
Mielelläni. Tiedättehän, etten koskaan ole ollut luja luvunlaskussa.
ROUVA FALK.
Saatte siis nyt mennä yksin ratsastamaan.
KENRAALI.
Mutta, rouva – !
ROUVA FALK. Niin, en minä tule tänään ratsastamaan semmoisen miehen kanssa, joka eilen oli juopuneena. (Ottaa hatun jälleen päästänsä.) Hannus! (Hän kuuluu vastaavan.) Vie hevoseni sisään!
KENRAALI. Rouva, te ette rankaise ainoasti minua, vaan itseännekin, kun ette saa nähdä luontoa päivänä tämmöisenä, – ja luontoakin, joka ei saa nähdä teitä! —
ROUVA FALK.
Eiköhän mikään enää saa teitä totiseksi?
KENRAALI. Saa kyllä. – Sinä päivänä, jona teiltä jotakin puuttuu, tulen minä totiseksi.
ROUVA FALK. Te käytte siis täällä odottamassa minun onnettomuuttani? Saatte odottaa, toivon ma. (Menee pulpetin viereen.)
KENRAALI. Niin minäkin toivon! Sillä siten saan minä kuitenkin käydä täällä niin kauan.
ROUVA FALK.
Siksi kuin käsky tulee Amerikasta.
KENRAALI.
Tietysti – kunnes Shermanin käsky tulee.
ROUVA FALK.
Niin, ettekö jo ole saanut?
KENRAALI.
En.
ROUVA FALK. Tämä näyttää epäiltävältä. Kauanko siitä on, kuin sain teidät kirjottamaan?
KENRAALI.
Niin, joka sen muistaisi!
ROUVA FALK.
Minun johtuu mieleeni jotain… Totta kai kirjotitte – ?
KENRAALI.
Tietysti kirjotin… Minä teen aina, mitä te käskette.
ROUVA FALK. Te kouritte suurta huovinpartaanne, – ja silloin on aina jotain koirankuria mielessänne…
KENRAALI.
Kuinka saatatte luulla – ?
ROUVA FALK.
Te ette ole kirjottanut! Miksi ei tuo ennen johtunut mieleeni?
KENRAALI.
Minä olen kirjottanut monesti; minä vakuutan – !
ROUVA FALK.
Mutta ei Shermanille? Ette ole uudestaan tarjoutunut palvelukseen?
KENRAALI.
Muistatteko noita venäläisiä pikkusikareita, joita usein olen kehunut?
Nyt olen saanut niitä. Otin muutamia mukaani näytteeksi: saanko luvan – (Tarjoo.)
ROUVA FALK.
Ettekö häpee minua?
KENRAALI.
Minä