Muistelmia kuolleesta talosta. Dostoyevsky Fyodor

      Muistelmia kuolleesta talosta

      Johdanto.

      Siperjan kaukaisilla seuduilla, erämaiden, vuorien jaläpipääsemättömien metsien keskellä tavataan joskus pieniä kaupunkeja, joiden asukasluku nousee tuhanteen, korkeintaan kahteen tuhanteenhenkeen, rakennukset ovat puisia ja ulkomuoto mitättömän näköinen.Nämä kaupungit ovat varustetut kahdella kirkolla – toinenkaupungissa, toinen hautausmaalla – ja vivahtavat enemmän Moskovanympärillä oleviin kyliin kuin kaupunkeihin. Niissä on kuitenkin sangenriittävästi tuomareja, oikeuden jäseniä ja kaikkia muita alempiavirkamiehiä. Siperjassa palveleminen tuntuukin yleensä, kylmyydestähuolimatta, erittäin lämpimältä. Ihmiset ovat yksinkertaisia, ilmanmitään vapaamielisyyttä; järjestys on vanha, luja, vuosisatojenvahvistama. Virkamiehet, jotka totta puhuen vastaavat Siperjassaaatelistoa, ovat joko alkuasukkaita, oikeita siperjalaisia taiVenäjältä, enimmiten pääkaupungeista tulleita, joita runsaatpalkkamäärät, kaksinkertaiset kyytirahat ja suuren suurettulevaisuuden toiveet ovat sinne houkutelleet. Ne heistä, jotkaosaavat ratkaista elämän arvoituksen, jäävät melkein aina Siperjaanpysyväisesti asumaan, eivätkä he siinä tapauksessa tarvitsekaankauppojansa katua. Toiset taas, jotka ovat kevytmielisiä eivätkä osaaratkaista elämän arvoitusta, vaikeroivat aina: miksi olemme tännetulleet? Kärsimättöminä odottavat he laillisen virka-aikansa, kolmenvuoden loppua ja palaavat sitten jälleen kotiseuduilleen moittien sekäivaten Siperjaa. He eivät ole oikeassa: sillä, ei ainoastaanvirallisessa, vaan myöskin muissa suhteissa voipi Siperjassa asuaonnellisena. Ilmanala on oivallinen; maassa on paljon rikkaita javieraanvaraisia kauppiaita; paljon on varakkaita muukalaisiakin.Neitoset kukoistavat kuin ruusut ja ovat tavattoman siveellisiä.Metsän riistaa lentelee kaduilla. Sampanjaa juodaan luonnottomanpaljon, kalanmäti on ihmeellisen hyvää. Viljasta saadaan paikoittainviidestoistakin jyvä… Yleensä on maa tuottavaa. Pitää vaan osatakäyttää sitä hyödyksensä ja Siperjassa osataankin siitä hyötyä.

      Eräässä semmoisessa iloisessa pikkukaupungissa, jonka muisto pysyyhaihtumattomana mielessäni, kohtasin minä Aleksanteri PetrowitshGoräntshikowin, maanpakolaisen, joka oli syntynyt Venäjälläaatelismieheksi ja tilanomistajaksi, vaan joka sittemmin vaimonsamurhaamisesta oli tuomittu toisen luokan pakkotyöhön, ja eleli nytlainmääräämän kymmenvuotisen vankeusaikansa päätyttyä hiljaisena jarauhallisena siirtolaisena K: n kaupungissa. Hän kuului oikeastaanlähellä olevaan volostiin, vaan piti asuntoa kaupungissa, jossa hänhankki itselleen elatusta lasten opetuksella. Siperjan kaupungeissatavataan usein opettajina maanpakolaisia; heitä ei halveksita. Heopettavat etenkin ranskankieltä, joka on suuresti tarpeellinenelämässä ja josta heitä paitsi Siperjan kaukaisissa seuduissa ei olisimitään käsitystä. Ensi kerran tapasin minä Aleksanteri Petrowitshinerään vanhan, palveluksesta eronneen, vieraanvaraisen virkamiehen IwanIwanitsh Gwosdikowin talossa, jossa oli viisi eri-ikäistä toivorikastatytärtä. Aleksanteri Petrowitsh opetti heitä neljä tuntia viikossa30: sta kopeikasta tunnilta. Hänen ulkomuotonsa veti huomionipuoleensa. Hän oli tavattoman kalpea ja laiha mies, ijältään vielänuorenlainen, noin kolmenkymmenenviiden vanha, pieni kasvuinen jakivuloisen näköinen. Pukunsa oli aina sangen puhdas, eurooppalainen.Jos joku puhutteli häntä, katsoi hän aina puhuttelijaa silmiin jakuunteli tarkkaan jokaista hänen sanaansa, ikäänkuin hänelle olisiannettu paljon mietittävää tai tahdottaisiin päästä jonkun salaisuudenperille. Hänen vastauksensa oli aina selvä ja lyhyt, vaan kuitenkinsiihen määrin punnittu, että puhuttelija äkkiä tunsi jonkunlaistaepämukavuutta ja vihdoin itsekin mielellään lopetti keskustelun. Minäkysäsin hänestä Iwan Iwanitshilta ja sain tietää, että Gorantshikowvietti nuhteetonta ja siveellistä elämää ja että muussa tapauksessaIwan Iwanitsh ei olisikaan pyytänyt häntä tyttäriensä opettajaksi; että hän oli jörömäinen, karttoi ihmisiä, oli sangen oppinut, lukipaljon, vaan puhui hyvin vähän ja että hänen kanssaan oli yleensäsangen vaikea keskustella. Muutamat vakuuttivat, että hän oli aivanvarmaan hullu, vaikka eivät pitäneetkään hänen hulluuttaan kovinarveluttavana; että moni kaupungin arvokkaimmista miehistä osoittihänelle ystävällisyyttä; että hän voisi tuottaa hyötyäkinkirjoittamalla anomuskirjoja y.m. Arveltiin, että hänellä oli paljonsukulaisia Venäjällä, ehkäpä ei aivan vähäpätöisiäkään ihmisiä, muttatiedettiin myöskin, että hän heti vankeuteen jouduttuansa olikatkaissut kaiken yhteyden heidän kanssansa, sanalla sanoen, että hänvahingoitti itseään. Sitä paitsi tiesivät kaikki hänen historiansa, tiesivät, että hän oli murhannut oman vaimonsa, vieläpä avioliittonsaensi vuonna, oli murhannut hänet mustasukkaisuudesta ja itse antanutrikoksensa ilmi (joka seikka lievensi hänen rangaistustansa).Sellaisia rikoksia pidetään aina onnettomuuksina ja niitäsurkutellaan. Mutta siitä huolimatta tuo kummitus väisti tarkoinkaikkia ja ilmestyi ihmisten pariin ainoastaan opetustuntejaantaakseen.

      Alussa minä en kääntänyt häneen erityistä huomiota, mutta itsekään entiedä, minkä vuoksi hän alkoi vähitellen vetää minua puoleensa.Hänessä oli jotain arvoituksen tapaista. Pitempiin keskusteluihinhänen kanssaan ei ollut mitään mahdollisuutta. Kysymyksiini vastasihän tietysti aina, jopa niinkin, kuin olisi hän pitänyt sitä tärkeänävelvollisuutenaan; mutta vastauksen saatuani oli minun hieman vaikeatakysellä häneltä enempää, jota paitsi hänen kasvonsakin ilmaisivatsellaisten keskustelujen jälkeen jonkunmoista kärsimystä ja väsymystä.Muistan, kuinka minä kerran kauniina kesä-iltana tulin hänen kanssaanIwan Iwanitshin luota. Äkkiä pälkähti päähäni kutsua häntä hetkiseksiluokseni polttamaan papyrossia. En voi kuvailla, mimmoista kauhuahänen kasvonsa osoittivat; hän menetti kokonaan malttinsa, alkoiladella joitakin katkonaisia sanoja ja äkkiä, luotuansa minuunvihaisen silmäyksen, rupesi juoksemaan vastakkaiseen suuntaan. Minäoikein ihmettelin. Siitä alkaen katseli hän minua ikäänkuinjommoisellakin pelolla. Mutta minä en jättänyt asiaa siksensä; olijotakin, joka veti minua hänen puoleensa, ja kuukauden kuluttuapistäysin minä itse Goräntshikowin luo. Tietysti tein minä siinätyhmästi ja epäkohteliaasti. Hän asui aivan kaupungin ääressä, eräänporvariämmän luona, jolla oli keuhkotautinen tytär ja sillä taasäpärä-lapsi, noin kymmen-vuotias, kaunis ja iloinen tyttö. AleksanteriPetrowitsh istui viimemainitun kanssa ja opetti häntä lukemaan, kunminä astuin sisään. Nähtyänsä minut hän hämmästyi, ikäänkuin olisintavannut hänet jossain pahanteossa. Hän joutui kokonaan hämille, hypähti tuoliltaan ja katsoi minuun tuijottaen. Vihdoin rupesimmeistumaan; hän seurasi tarkkaan jokaista katsettani, ikäänkuin olisiepäillyt niissä erityisiä salaperäisiä aikeita. Minä huomasin, ettähän oli luulevainen aina hulluuteen asti. Hän katseli minuavihaisesti, aivan kuin olisi kysynyt: "etköhän jo kohta lähde pois?"Minä puhelin hänen kanssaan kaupungistamme, päivän uutisista; hän olivaitelias ja hymähteli vihamielisesti; näkyi, että tavallisimmat, kaikille tutut asiat olivat hänelle tuntemattomat ja ettei hänhalunnut niihin tutustuakaan. Sitten juttelin minä seudustamme ja sentarpeista; hän kuunteli minua ääneti ja katsoi niin kummallisestisilmiini, että minua rupesi vihdoin hävettämään. Muutoin olin minävähältä saada hänet viekoitelluksi uusilla kirjoilla jaaikakauslehdillä; ne olivat minulla kädessä, juuri postista tulleina,ja minä tarjosin niitä hänelle aukasemattomina. Hän silmäsi niihinahnaasti, mutta muutti kohta aikomuksensa ja kieltäytyi niitäottamasta sanoen, ettei hänellä ole aikaa niiden lukemiseen. Viimeinsanoin minä jäähyväiset ja tunsin ulos tultuani, että sydämeltäni olipudonnut joku raskas taakka. Minä häpesin ja minusta näytti tyhmältävaivata ihmistä, joka oli asettanut päätehtäväkseen – piiloutuamahdollisuuden mukaan koko maailmalta. Mutta teko oli tehty. Muistan, etten kirjoja hänen luonansa melkein ollenkaan nähnyt, joten siis eiliene ollut perää siinä huhussa, että hän luki paljon. Yhtähyvinajaessani pari kertaa myöhään yöllä hänen akkunainsa ohitse, huomasinniissä valoa. Mitähän toimitteli hän valvoessaan aamukoitteeseen asti?Lieneeköhän kirjoittanut? Ja jos kirjoitti, niin mitähän sitten?

      Asianhaarat poistivat minut kaupungistamme noin kolmeksi kuukaudeksi.Palattuani talvella takasin, sain tietää, että Aleksanteri Petrowitslioli kuollut syksyllä, kuollut yksinäisyydessään kutsumatta edeskertaakaan lääkäriä luoksensa. Kaupungissa oli hänet jo melkeinunohdettu. Hänen asuntonsa oli tyhjänä. Minä tein viipymättätuttavuutta vainajan emännän kanssa aikoen saada häneltä kuulla, mitähänen asukkaansa oli toimitellut ja eikö hän jotakin kirjoittanut?Kahdestakymmenestä kopeikasta toi hän minulle koko korillisen paperia, jotka vainaja oli jättänyt jälkeensä. Ämmä oli jörömäinen javaitelias, niin että häneltä oli vaikea saada asiallisia tietoja.Asukkaastaan ei hän voinut sanoa minulle mitään uutta. Hänen sanainsamukaan ei vainaja juuri koskaan työskennellyt, ei avannutkuukausmääriin kirjojaan eikä ottanut kynää käteensä; sen sijaan olihän yöt läpensä kävellyt pitkin laattiaa ja aina ajatellut jotakin, joskus puhunutkin