Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II. Dumas Alexandre
heti moittia kreivitärtä siitä, että tämä niin rohkeasti tuli rikkomaan puolittain kuninkaallista käskyä, jolla hänet oli lähetetty pois. De Guiche taasen hätääntyi kerrassaan tai oli oikeastaan joutunut äärimmäisen kuohumuksen valtaan jo ennen hovineidon ilmestymistä; tuskin oli hän kuullut nuoren tytön äänen, kun hän – hyvästelemättä Madamea, kuten tavallinen säädyllisyys olisi vertaistenkin kesken vaatinut – syöksähti ulos huoneesta hehkuvin sydämin ja pää pyörällä, jättäen prinsessan seisomaan käsi ojolla jäähyväisiksi. Mutta kreivi olisikin voinut sanoa kuten Chérubin sata vuotta myöhemmin, että hän kantoi huulillaan onnea ikuiseksi ajaksi.
Montalais siis havaitsi rakastavaiset niin peräti hämmentyneiksi, että hän luodessaan tutkivan silmäyksen ympärilleen saattoi täydellä syyllä päättää itsekseen:
– Taidanpa tällä kertaa tietää niin paljon kuin uteliainkaan nainen voi haluta tietoonsa!
Vaaniva katse sai Madamen sellaiseen pulaan, että hän ikäänkuin kuullen Montalaisin mietteen ei kyennyt virkkamaan ainoatakaan sanaa seuranaiselleen, vaan loi katseensa alas ja kiirehti makuuhuoneeseensa. Hovineito kuuli hänen kiertävän ovensa lukkoon ja käsitti saavansa olla yön vapaana palvelusvelvollisuudesta. Hän teki ummistuneeseen oveen päin huonoa kunnioitusta osoittavan liikkeen, jonka piti merkitä: "hyvää yötä, prinsessa!" ja meni alas tapaamaan Malicornea.
Tämä oli syventynyt tähystelemään pölyttynyttä pikalähettiä, joka tuli ulos kreivi de Guichen asunnosta. Montalais käsitti Malicornella olevan jotakin tärkeätä mielessä; hän antoi katselmusherran rauhassa siristellä silmiään ja ojennella kaulaansa, kunnes toinen palautui luonnolliseen asentoon. Sitten hän napautti kosiskelijaansa olalle ja kysäisi:
"No, mitä uutta?"
"Herra de Guiche rakastaa Madamea", viisasteli Malicorne.
"Kas sitä uutista! Tiedän minä vereksemmän."
"Ja mitä tiedät?"
"Että Madame rakastaa de Guichea."
"Toinenhan on toisen seikan seuraamus."
"Eipä aina, herraseni."
"Minunko varalleni se huomautus?"
"Läsnäolijoita ei oteta lukuun ylimalkaisissa totuuksissa."
"Kiitos", sanoi Malicorne. "Ja mitä kuuluu toisaalta?" hän tiedusti edelleen.
"Kuningas tahtoi tänä iltana arpajaisten jälkeen tavata neiti de la Vallièrea."
"No, miten kävi?"
"Hän ei tavannutkaan."
"Mitä! Eikö?"
"Ovi oli lukittu."
"Niin ettäkö…"
"Kuninkaan täytyi pyörtää takaisin kuin varas, joka on unohtanut kojeensa."
"Kas, kas!"
"Entä kolmannelta taholta?" kysyi Montalais vuorostaan.
"Bragelonnen varakreiviltä saapui pikalähetti herra de Guichen luo."
"Hyvä!" huudahti Montalais lyöden kätensä yhteen.
"Miksi niin hyvä?"
"Syystä että me saamme siitä hommaa. Olisikin paha jäädä nyt jouten."
"Jakakaamme siis puuha", esitti Malicorne, "jottei synny sekaannusta."
"Tämä ei ole kovinkaan monimutkaista", arveli Montalais. "Kolmea jo hyvänlaiseen kehitykseen ehtinyttä juonta tarkkaillaksemme on vain pidettävä silmällä kirjeenvaihtoa, jota niin ollen kertynee vähintään kolme kirjelmää päivässä yhteensä."
"Ohoh!" sanoi Malicorne olkapäitänsä kohauttaen; "vai kolme päivässä! Sehän kelpaisi porvarillisiin oloihin, kultaseni. Palvelusvuorolla toimiva muskettisoturi ja nuori luostariin suljettu tyttö kyllä vaihtavat joka päivä kirjeitä tikkaiden avulla tai muurin raosta. Sellaiset sydämet voivat mahduttaa koko runoutensa pikku lappuseen. Mutta meillä päin… kovinpa vähän tunnetkin ylhäisintä hellyyden lajia, Aure-kulta!"
"No, no, lopeta jo", sanoi Montalais kärsimättömänä. "Voidaan tulla."
"Lopetako! Vastahan olen aloittamassa. Minulla on vielä kolme pykälää esitettävinä."
"Hän ihan kuolettaa minut flaamilaisella hituroimisellaan", tuskastui Montalais.
"Ja sinä sekoitat kaikki aatokseni italialaisella ailahtelullasi. – Sanon siis, että meidän rakastavaisemme sepittävät kokonaisia nidoksia, ja se vaatii aikaa."
"Sen parempi. No, naisemme eivät missään tapauksessa kykene kätkemään saamiansa kirjeitä."
"Sitä en minäkään usko."
"Herra de Guiche ei sen paremmin rohkene varjella omiaan."
"Se on kyllä luultavaa."
"No, minä otan pitääkseni huolta koko kirjeenvaihdosta kenenkään tietämättä, että olen osallinen toistenkin salaisuuksista."
"Mutta sepä juuri on mahdotonta", arveli Malicorne.
"Ja miksi muka?"
"Sinä et asu erikseen; olet la Vallièren huonekumppani. Hovineidon kamarissa käydään halukkaasti urkkimassa ja penkomassa. Pelkään sitäpaitsi pahoin kuningattaren espanjalaista mustasukkaisuutta, – leskikuningatarta, joka on epäileväinen kuin kaksi espanjalaista, ja lopuksi Madamea, jonka luulevaisuus on kymmenkertaisesti espanjalaista."
"Ja Monsieurkin on otettava lukuun", huomautti Montalais.
"Puhuin vasta naisista. Toisaalla on sitten Monsieur, de Guiche, Bragelonnen varakreivi ja neljäntenä – kuningas! Hän ei ainoastaan ole kaikista mustasukkaisin, vaan vielä mahtavinkin. Voi, armaani!"
"Entä sitten!"
"Millaiseen ampiaispesään oletkaan tunkeutunut!"
"En vielä kyllin pitkälle, jos vain tahdot seurata minua."
"Tietysti minä pysyn mukanasi. Mutta eiköhän silti olisi viisasta vetäytyä takaisin, kun on vielä aikaa."
"Minä päinvastoin katson viisaimmaksi asettua hetikohta kaikkien näiden vehkeiden johtoon."
"Sinusta ei ole niin moninaisen vyyhden selvilläpitäjäksi", epäili Malicorne.
"Sinun kanssasi hoitelisin kymmenenkin sellaista juttua. Se on minun oikeata alaani, näetkös. Olen luotu elämään hovissa niinkuin salamanteri liekeissä."
"Vertauksesi ei saa minua vähääkään varmistumaan, kultaseni. Olen kuullut peräti oppineiden tietomiesten suusta, että salamantereita ei ensiksikään ole lainkaan ja että toisekseen mikään elollinen ei kärventymättä suoriudu tulesta."
"Tietomiehesi saattavat olla hyvin tietäväisiä salamantereista. Mutta he eivät kykene sanomaan mitään siihen minun väitteeseeni, että Aure de Montalais on kutsuttu kuukauden kuluessa kohoamaan Ranskan hovin etevimmäksi diplomaatiksi!"
"Olkoon menneeksi, kunhan minä pääsen toiselle sijalle."
"Se on sovittua: hyökkäys- ja puolustusliittomme säilyy."
"Olehan vain varovainen kaikkien kirjeiden käsittelyssä."
"Minä toimitan ne sinulle aina heti kun saan haltuuni."
"Mitä sanomme kuninkaalle Madamesta?"
"Että Madame yhä rakastaa kuningasta."
"Mitä Madamelle sanomme kuninkaasta?"
"Että hän suuresti erehtyisi, jos luopuisi pitämästä kuningasta lähellään."
"Mitä sanomme la Vallièrelle Madamesta?"
"Mitä hyvänsä, – la Vallière on meidän vallassamme."
"Meidän vallassamme?"
"Kahdelta puolen."
"Kuinka niin?"
"Ensiksikin Bragelonnen varakreivin takia."
"Selitä."
"Muistathan