.
Täälläkö?"
"Oh, eihän mitenkään. Minulla on ne Bloisissa, pikku kammiossa, jonka tunnet."
"Rakkaassa pikku kammiossa, hellien muistojen kammiossa, josta toimitan tiesi vielä ulottumaan uhkean palatsin valtiattareksi! Mutta miten sinä ne sinne jätit? Etkö tallettanut niitä mihinkään lippaaseen?"
"Tietysti, – samaan lippaaseen, jossa säilytän sinulta saamiani kirjeitä."
"Kah, mainiota!" virkahti Malicorne.
"Mistä noin tyytyväisenä?"
"Siitä, ettei tarpeen tullen ole pakko rientää Bloisin linnaan niitä noutamaan. Minulla on ne täällä."
"Oletko tuonut lippaan mukanasi?"
"Se oli minulle rakas, sinun muistonasi."
"Varjelekin sitä sitten visusti, sillä siinä lippaassa on omakätisiä kirjeitä, jotka myöhemmällä ovat hyvin kallisarvoisia."
"Sen käsitän, parbleu, ja siksipä tässä nyt myhäilenkin kaikesta sydämestäni."
"Nyt vielä viimeinen sana."
"Miksi viimeinen?"
"Tarvitsemmeko apureita?"
"Emme ketään."
"Lakeijoita, palvelijattaria?"
"Ah, kelvotonta väkeä! Sinä annat itse kirjeet ja otat itse vastaan. Ei tässä auta olla ylpeänä, ja jos herra Malicorne ja Aure-neiti eivät hoida asioitansa omin neuvoin, niin he piankin näkevät muiden ryhtyvän niitä johtelemaan."
"Lienet oikeassa."
"Nyt herra de Guiche avaa ikkunansa."
"Livistäkäämme!"
Ja salaliittolaiset katosivat eri suunnille pimentoon.
Kreivi ei ollut asettunut ikkunaansa ainoastaan yrittääkseen eroittaa Madamen varjoa etäisten kaihtimien läpi, vaan hänellä oli muutakin mietityttävää kuin rakkaus. Hän oli tosiaan saanut luokseen varakreivi de Bragelonnen pikalähetin, joka toi hänelle kirjeen. Kreivi oli lukenut sen jo kahdesti; se oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen.
"Kummallista, kummallista!" mutisi hän. "Millä mahtikeinoilla kohtalo siis vetääkään ihmisiä päämääräänsä kohti?" Ja jälleen lähestyen valoa hän luki kolmanteen kertaan tämän kirjeen, jonka rivit polttivat hänen sieluaan kuten silmiänsäkin:
'Calais.
Rakas Guiche!
Olen tavannut täällä herra de Wardesin, joka on pahasti haavoittunut miekkaillessaan Buckinghamin herttuan kanssa. Hän on urhoollinen mies, kuten tiedät, mutta minun mielestäni sisukas ja pahanilkinen. Hän puheli sinusta, sanoen sydämensä suuresti kiintyneen sinuun, ja Madamesta, jota hän kiitteli kauniiksi ja herttaiseksi. Hän on tajunnut, kehen sinä olet rakastunut. Hän haasteli myös henkilöstä, jota minä rakastan, ja oli osoittavinaan minua kohtaan hyvin vilkasta harrastusta, samalla säälitellen minua hämärin sanoin, jotka ensimmältä pahoin ahdistivat mieltäni, kunnes lopuksi päättelin, että hän vain tapansa mukaan tekeysi salamyhkäiseksi.
Näin on kuitenkin asia:
Hän on muka saanut sanomia hovista, – tietenkin vain Lotringin junkkari voi hänelle ilmoitella sikäläisiä juoruja. Ja niiden mukaan huhuillaan kuninkaan tunteissa tapahtuneesta muutoksesta. Niissä muka puhuttiin myös hovineidosta, joka oli antanut paljon aihetta häijyihin huomautuksiin.
Nämä epämääräiset lauseet eivät sitten päästäneet unta silmiini. Olen eilisestä asti pahoitellut suoraluontoisuuteni heikkoutta siinä kohden, etten katsonut mahdolliseksi alentua kuulustamaan häneltä lähempää selvitystä noihin viittauksiin, – ja minusta tuntui kovaltakin ottaa kenties lujille miestä, jonka vammat olivat hädin sen verran parantuneet, että hän kykeni nyt lähtemään Pariisia kohti, pyrkiäkseen sinne lyhyin päivämatkoin. Hän lausui tahtovansa olla näkemässä sitä omituista näytelmää, joka siellä ennen pitkää esitettäisiin. Näihin sanoihin hän lisäsi muutamia onnitteluja ja heti perään surkuttelevia huomautuksia, minun ymmärtämättä sen paremmin toista kuin toistakaan äänilajia. Olin omien ajatusteni vallassa, kun olen aina tuntenut vastustamatonta epäluuloa tuota miestä kohtaan. Mutta hänen matkustettuaan kykenin harkitsemaan selvemmin.
Tietysti hän häijyyksissään tahtoi jollakin tavoin häiritä meidän kahden hyvää yhteisymmärrystä, mutta hänen vihjailussaan oli myös sellaista, mikä tuntui koskevan minun ja toisen henkilön suhdetta. Minun pitäisi lopultakin tietää, oliko siihen mitään oleellista aiheen alkua. Kun minun täytyy heti pitkittää matkaani täältä kuninkaan määräystä noudattaen, en voi ajatellakaan rientää vielä herra de Wardesin jälkeen pyytämään hänen salailustaan selitystä. Sentähden lähetän tämän kirjeen, joka ilmaisee sinulle kaikki epäilykseni. Sinä olet yhtä minun kanssani: minä olen ajatellut, ota sinä toimiaksesi.
Herra de Wardes saapuu sinne piakkoin; hanki tietoosi, mitä hän tarkoitti, ellet sitä jo tiedäkin.
Hän väitti muuten, että herttua ennen Pariisista lähtöään oli mitä suurimmassa määrin saanut osakseen Madamen suosiollisuuden. Jo sekin puhe olisi heti saanut minut paljastamaan miekkani, ellei minun olisi nähdäkseni ollut välttämättömästi asetettava kuninkaan palvelus kaikkinaisen kiistan edelle.
Polta tämä kirjeeni, jonka Olivain tuo sinulle; hän on varmasti taattu välittäjä. Pyydän sinua ystävällisesti sanomaan terveiseni neiti de la Valliérelle, jonka käsiä suutelen kunnioittavasti ajatuksissani, kuten syleilen sinua.
Bragelonne.
J.K. – Jos jotakin vakavaa tapahtuisi, – sillä kaikkeahan on ajateltava, rakas ystävä, – niin lähetä minulle pikaviestinä vain sana 'Tule', ollakseni Pariisissa kolmenkymmenenkuuden tunnin kuluttua sanomasi saapumisesta.'
De Guiche huokasi, taittoi kirjeen jälleen kokoon ja pisti sen taskuunsa eikä tuleen, kuten Raoul oli kehoittanut: hän tahtoi lukea sitä yhä uudestaan.
– Millaista levottomuutta ja luottavaisuutta yhtaikaa! – ajatteli hän. – Raoulin koko sielu ilmenee tässä kirjeessä; hän unohtaa siinä kreivi de la Féren ja puhuu kunnioituksestaan Louisea kohtaan! Hän varoittaa minua ja rukoilee minua auttajakseen. "Haa!" jupisi de Guiche tehden uhkaavan liikkeen; "sinä sekaannut minun asioihini, de Wardes? No, teenpä saman sinulle. Mitä Raoul-parkaan tulee, niin olkoon hän huoletta: kyllä kaitsen aarretta, jonka hän uskoo varjeltavakseni."
Sen lupauksen tehtyään kreivi lähetti Malicornelle pyynnön pistäytyä hetimiten hänen luokseen, jos mahdollista. Malicorne noudatti kutsua erityisen toimekkaasti sen haastelun johdosta, joka hänellä oli äsken ollut Montalaisin kanssa.
Mitä enemmän nyt de Guiche mielestään varovasti kyseli Malicornelta, sitä selkeämmin tämä oivalsi, mitä kreivin mielessä liikkui, samalla kun hän itse ei antanut kuulustelijalle mitään ilmi omasta välittäjäosastaan. Niinpä olikin tuloksena neljännestunnin keskustelusta, jolla kreivi luuli saavansa selville la Vallièren ja kuninkaan todelliset välit, että hän ei saanut tietää sen enempää kuin oli omin silmin nähnyt, kun sitävastoin Malicornelle selvisi, että Raoul oli matkallaan käynyt epäluuloiseksi ja jättänyt Hesperidein kalleuden ystävänsä vartioitavaksi.
De Guiche luuli tehneensä kaikkensa Raoulin puolesta ja alkoi pohtia nyt vain omaa puoltansa. Seuraavan päivän iltana tuli tiedoksi, että de Wardes oli palannut ja käynyt ensimmäisellä tervehdyksellä kuninkaan luona. Toipilas aikoi toisekseen lähteä Monsieurin puheille. De Guiche kiirehti Filip-herttuan luo ennen tähän sovittua hetkeä.
151.
De Wardesin vastaanotto hovissa
Monsieur oli kohdellut de Wardesia sillä erinomaisella suosiollisuudella, jota mielen virkistyminen aiheuttaa kaikissa keveissä luonteissa, kun jotakin uutta tapahtuu.
De