Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II. Dumas Alexandre
piti arvossa hänen luonnettaan, joka oli muuten täydellinen toisinto hänen omastaan, mutta vain rohkeampi. Senvuoksi hän liehakoitsi de Wardesia vielä maireammin kuin Monsieur.
De Guiche oli saapuvilla, kuten sanoimme, mutta pysytteli vähän syrjempänä, odottaen kärsivällisesti näiden sydämellisten tervehdysten päättymistä. Puhuessaan muille ja itse Monsieurillekin de Wardes ei ollut päästänyt de Guichea näkyvistään. Vaisto sanoi hänelle, että tämä oli siellä hänen tähtensä.
Toisista suoriuduttuaan hän astuikin heti de Guichen luo. He kaksi vaihtoivat mitä kohteliaimmat tervehdykset, ja sen jälkeen de Wardes tuli jälleen Monsieurin ja muiden herrojen puheille. Kun parhaillaan onniteltiin tulokasta tämän paluusta, ilmoitettiin Madame.
Prinsessa oli kuullut de Wardesin saapuneeksi. Hän tiesi yksityiskohtia myöten hänen matkansa vaiheet ja kaksintaistelunsa Buckinghamin kanssa, eikä ollut pahoillaan, että oli kuulemassa, mitä vihollisekseen tietämänsä mies ensi sanoikseen lausuisi. Hänellä oli pari kolme hovineitoa mukanaan.
De Wardes tervehti Madamea mitä kunnioittavammin ja ilmoitti – heti aloittaen vihollisuudet – olevansa valmis kertomaan ystävilleen uutisia herra de Buckinghamista. Tämä oli suoranainen vastaus kylmäkiskoisuuteen, jolla Madame oli häntä tervehtinyt.
Hyökkäys oli kiivas, Madame tunsi iskun, vaikka salasikin sitä saaneensa. Hän loi nopean silmäyksen Monsieuriin ja de Guicheen. Edellinen punastui, kreivi kalpeni. Ainoastaan Madamella ei piirrekään värähtänyt kasvoissa, mutta käsittäen mitä ikävyyksiä tämä vihollinen saattaisi hänelle aiheuttaa noiden kahden kuuntelevan henkilön takia, hän kumartui hymyillen matkustajan puoleen.
Tämä puhui nyt muusta. Madame oli urhoollinen ja yltiöpäinenkin: jokainen peräytyminen kannusti häntä eteenpäin. Ensimmäisen sydämenkouristuksen jälkeen hän palasi tuleen.
"Oletteko paljon kärsinyt vammoistanne, herra de Wardes?" kysyi hän.
"Sillä me olemme kuulleet, että te onnettomuudeksenne haavoituitte."
Nyt oli de Wardesin vuoro säpsähtää; hän puristi huulensa yhteen.
"En, madame", sanoi hän, "en mainittavasti."
"Mutta näin hirvittävän helteisillä ilmoilla…"
"Meri-ilma on raikasta, madame, ja sitäpaitsi minulla oli eräs lohdutus."
"Oo, sitä parempi!.. Millainen?"
"Tieto, että vastustajani kärsi enemmän kuin minä."
"Kas, haavoittuiko hän pahemmin kuin te? Siitä en tiennyt", virkkoi prinsessa aivan tunteettomasti.
"Te erehdytte, madame, tai pikemminkin olette käsittävinänne sanani väärin. Minä en tarkoita, että hän ruumiillisesti olisi kärsinyt enemmän kuin minä; mutta hänen sydämeensä oli isketty pahasti."
De Guiche käsitti, mihin taistelu oli kääntymässä; hän rohkaisi itsensä antamaan Madamelle merkin, jolla rukoili tätä luopumaan ottelusta.
Mutta vastaamatta de Guichelle, olematta häntä näkevinään, Madame yhä hymyili.
"Mitä!" kysyi hän. "Osuiko herra de Buckinghamia siis sydämeen? Minä en tähän asti ole uskonutkaan, että sydämeen sattunutta vammaa voidaan ollenkaan parantaa."
"Ah, madame", vastasi de Wardes sievistelevästi, "kaikki naiset luulevat niin, ja sepä tekeekin heidät meitä etevämmiksi rohkeassa luottamuksessa."
"Ystäväni, te käsitätte väärin", puuttui puheeseen prinssi kärsimättömänä. "Herra de Wardes tietysti tarkoittaa, että Buckinghamin herttuan sydämeen on koskenut muu kuin miekka."
"Vai niin, vai niin!" huudahti Madame. "Ah, herra de Wardes laskee leikkiä; oivallista! Tahtoisinpa sentään tietää, pitäisikö herra de Buckingham tästä pilasta. On ihan vahinko, että hän ei ole saapuvilla, herra de Wardes."
Salama välähti nuoren miehen silmistä.
"Oh", sanoi hän hammasta purren, "mielelläni hänet tapaisinkin!"
De Guiche ei liikahtanut. Madame näkyi odottavan, että hän tulisi apuun. Monsieur epäröitsi.
Lotringin junkkari astui esille ja otti suunvuoron.
"Madame", virkkoi hän, "de Wardes tietää hyvin, että sydämen haava jollekulle Buckinghamille ei ole mitään uutta ja että sellaista on ennenkin nähty."
"Liittolaisen asemesta kaksi vihollista", mutisi Madame, "kaksi hellittämätöntä, yhtynyttä vihollista!"
Ja hän muutti puheenainetta. Keskustelun kääntäminen toiselle tolalle on, kuten tiettyä, ruhtinaallinen etuoikeus, jota sovinnaisuus vaatii pitämään arvossa. Haastelun jatko oli senvuoksi hillittyä; päähenkilöt olivat näytelleet osansa. Madame vetäytyi aikaisin pois, ja Monsieur, joka tahtoi häneltä kysellä, tarjosi hänelle käsivartensa.
Junkkari pelkäsi pahoin, että puolisoiden välillä voisi syntyä hyvä yhteisymmärrys, eikä tahtonut jättää heitä rauhaan kahden kesken. Hän läksi Monsieurin huoneiden taholle, yllättääkseen hänet palatessa ja hävittääkseen kolmella sanalla kaikki hyvät vaikutteet, jotka Madame oli saattanut kylvää hänen sydämeensä.
De Guiche astahti de Wardesia kohti, jonka useat aatelismiehet olivat ympäröineet. Täten hän ilmaisi haluavansa puhella hänen kanssaan. De Wardes antoi hänelle silmillä ja päällä merkin, että ymmärsi hänet.
Vieraille se merkki ei ilmaissut muuta kuin ystävyyttä.
De Guiche saattoi siis kääntyä odottamaan. Pian de Wardes suoriutuikin haastattelijoista ja lähestyi de Guichea, ja vielä uudestaan tervehdittyään toisiaan he alkoivat kävellä rinnakkain.
"Te olette palannut onnellisesti, hyvä herra de Wardes?" virkkoi kreivi muodollisen vierastavasti.
"Hyvässä kunnossa, kuten näette."
"Ja teillä on yhä hilpeä luonnonlaatunne?"
"Enemmän kuin koskaan."
"Se on suuri onni."
"Mitäpä sitä muutakaan! Kaikki on niin hupsua tässä maailmassa, kaikki niin hullunkurista ympärillämme!"
"Olette oikeassa."
"Kah, oletteko te samaa mieltä?"
"Parbleu! Ja te tuotte sieltä meille uutisia?"
"Enpä niinkään! Niitä tulin täältä kuulustamaan."
"Puhukaahan vain. Olette sentään nähnyt ihmisiä Boulognessa, erään ystävämme, ja siitä ei ole pitkäkään aika."
"Ihmisiä… ystävämme?.."
"Teillä on lyhyt muisti."
"Ah, todellakin, Bragelonne?"
"Aivan."
"Joka matkusti valtion asioissa Kaarle-kuninkaan luo."
"Juuri niin. No, eikö hän teille sanonut, tai ettekö te hänelle sanonut…?"
"Täytyy tunnustaa, että tuskin tiedän, mitä hänelle sanoin. Mutta mitä hänelle en sanonut, sen kyllä tiedän."
De Wardes oli hyvin terävä. De Guichen peräti kylmäkiskoisesta ja arvokkaasta sävystä hän tunsi täydellisesti, että keskustelu oli kääntymässä pahalle tolalle. Hän päätti antautua puheen johdeltavaksi, mutta olla varuillaan.
"Mitä siis ette hänelle kertonut, jos saan luvan kysyä?" tiedusti de Guiche.
"No, la Vallièren juttua."
"La Vallièren… Mikä se on? Ja mitä kaikkea merkillistä te olettekaan siellä saanut tietää, kun Bragelonne, joka itse oli täällä, ei ollut sellaisesta selvillä?"
"Tosissanneko tuota kysytte?"
"Mitä vakavimmalla mielellä."
"Heh, tekö, hovimies, te, joka asutte Madamen luona, olette talon alituinen vieras, Monsieurin ystävä, te, kauniin prinsessamme suosikki!?"
De