Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II. Dumas Alexandre
koskee niin arkaluontoista asiaa, että kukaan ei saisi kuulla siitä sen enempää kuin te olette kuulleet. Vartioitkaa siis ovia, pyydän, ja jättäkää meidät päättämään puheemme kahden kesken kuten tulee kahden herrasmiehen, joista toinen on väittänyt toista valehtelijaksi."
"Messieurs, messieurs!" huudahtivat läsnäolijat.
"Teenkö mielestänne väärin puolustaessani neiti de la Vallièrea?" kysyi de Guiche. "Siinä tapauksessa alistun tuomioon ja peruutan ne loukkaavat sanat, jotka olen saattanut herra de Wardesia vastaan lausua."
"Peste", kirosi de Saint-Aignan, "ette suinkaan!.. Neiti de la Vallière on enkeli."
"Itse hyve, itse puhtaus", vakuutti Manicamp.
"Näette, herra de Wardes", sanoi de Guiche, "etten ole yksinäni tyttörukan puolella. Hyvät herrat, vielä kerran pyydän teitä jättämään meidät. Näettehän, että on mahdotonta olla tyynempi kuin me olemme."
Hoviherrat poistuivat hyvin kernaasti, mennen eri oville. Molemmat nuoret miehet jäivät kaksistaan.
"Hyvin pelattu", virkkoi de Wardes kreiville.
"Eikö olekin?" vastasi tämä.
"Mitä tehdä? Minä olen ruostunut maaseudulla sillaikaa kun te, herra kreivi, olette ihmeellisesti edistynyt malttavaisuudessa. Aina sitä jotakin naisten seurassa oppii. Ottakaa siis vastaan onnitteluni."
"Kiitän."
"Ja minä esitän sen myös Madamelle."
"Hoo, nyt, paras herra de Wardes, voimme puhua asiasta niin äänekkäästi kuin haluatte."
"Älkää uhmatko minua."
"Uhmaan ihan huoletta! Te olette tunnettu pahanilkiseksi mieheksi. Jos tuon teette, niin teitä pidetään halpamaisena raukkana ja Monsieur hirtättää teidät tänä iltana ikkunan koukkuun. Puhukaa, paras de Wardes, puhukaa."
"Minua on lyöty."
"Niin, mutta ei vielä tarpeeksi."
"Näen, että te ette kavahtaisi mukiloimasta minua perinpohjin."
"Ehei, vielä paremminkin."
"Lempo soikoon, tulette pahaan aikaan, herra kreivi! Äskettäin suorittamani leikin jälkeen ei uusi erä sovellu minulle. Olen menettänyt liiaksi verta rannikolla. Pienimmästäkin ponnistuksesta haavani avautuisivat ja te suoriutuisitte minusta tosiaan liian helposti."
"Se on totta", myönsi de Guiche, "ja kuitenkin te tullessanne näytitte kukoistavan naaman ja kelpo käsivarret."
"Niin, käsivarrethan kyllä vielä menettelevät, mutta koivet ovat heikot, ja sitäpaitsi en ole pitänyt miekkaa kädessäni sen kirotun kaksintaistelun jälkeen. Te taasen, siitä olen varma, miekkailette joka päivä saattaaksenne väijytyksenne hyvään loppuun."
"Kautta kunniani, monsieur", vastasi de Guiche, "on jo kulunut puoli vuotta siitä, kun olen harjoitellut."
"Ei, näettekös, kreivi, ajateltuani asiaa joka puolelta minä en taistele, en ainakaan teidän kanssanne. Minä odotan Bragelonnea koskapa sanotte, että hän se kantaa minulle kaunaa."
"Oh, ettepä suinkaan, ette te jää Bragelonnea odottamaan", huudahti de Guiche äärimmilleen kiihtyneenä, "sillä omien sanojenne mukaan saattaa Bragelonne viipyä kauan, ja sillävälin teidän häijy sisunne tekisi tehtävänsä."
"Ottakaa toki huomioon, että minulla on pätevä este."
"Annan teille viikon toipuaksenne."
"Tuo on jo parempaa. Viikon kuluttua saamme nähdä."
"Niin, niin, minä ymmärrän: viikossa voi päästä viholliseltaan pakoon.
Ei, ei päivääkään."
"Te olette hullu, monsieur", vastasi de Wardes, vetäytyen askeleen taaksepäin.
"Ja te olette kurja pelkuri, ellette vapaaehtoisesti suostu taistelemaan!"
"Heh?"
"Minä ilmoitan kuninkaalle, että herjattuanne la Vallièrea kieltäydytte kaksintaistelusta."
"Haa", äännähti de Wardes, "te olette vaarallisen kavala, herra kunniallinen ritari."
"Mikään ei ole vaarallisempaa kuin sen kavaluus, joka aina menettelee muotojen mukaan."
"Antakaa minulle siis ensin terveet koivet tai isketyttäkää suontanne, että mahdollisuutemme tasaantuvat."
"Ei, nyt keksin hyvän ehdotuksen."
"Puhukaa."
"Me nousemme molemmat ratsaille ja vaihdamme kolme pistoolinlaukausta. Te saatte ampua ensimmäisenä. Olen nähnyt teidän luodilla näpsäyttävän pääskysiä, ajaessanne täyttä laukkaa. Älkää kieltäkö, olen sen nähnyt."
"Taidattepa olla oikeassa", myönsi de Wardes; "siten on mahdollista, että surmaan teidät."
"Siinä tekisitte minulle palveluksen."
"Koetan parastani."
"Onko asia sovittu?"
"Kätenne."
"Tässä… Kuitenkin yhdellä ehdolla: te vannotte minulle, ettette anna tästä mitään kuninkaan tietoon."
"En mitään, sen vannon."
"Minä menen noutamaan hevoseni."
"Ja minä omani."
"Mihin ajamme?"
"Tasangolle; tiedän siellä oivallisen paikan."
"Lähdemmekö yhdessä?"
"Mikä estäisi?"
Ja kävellen tallirakennuksia kohti he astuivat Madamen heikosti valaistujen ikkunain alitse. Pitsiverhojen takaa heijastui haamumainen varjo.
– Siellä on nainen, – hymyili de Wardes itsekseen, – joka ei aavistakaan, että me hänen tähtensä käymme kohti kuolemaa.
152.
Kaksintaistelu
De Wardes ja de Guiche valitsivat kumpainenkin ratsunsa ja satuloitsivat ne itse. De Wardesilla ei ollut pistooleja, mutta hänen vastustajallaan oli kotona kaksi paria, jotka hän käväisi noutamassa ja panosti, antaen de Wardesin sitten valita. Tämä otti sen parin, jota hän oli entisen ystävänsä seurassa jo parikymmentä kertaa käyttänyt, – saman, jolla de Guiche oli nähnyt hänen pudottelevan varpusia lennosta.
"Te ette ihmettele", virkkoi hän, "että noudatan kaikkia varokeinoja.
Aseenne ovat teille tuttuja, joten minä vain tasoitan mahdollisuuksia."
"Se oli turha huomautus", vastasi de Guiche; "teillä on siinä oikeus puolellanne."
"Nyt pyydän teitä hyväntahtoisesti auttamaan minua satulaan", sanoi de Wardes, "sillä minun on vielä vaikeanlainen nousta."
"Mieluummin sitten taistelkaammekin jalkaisin."
"Ei, kyllä minussa on miehen vastus, kunhan vain saan asettuneeksi ratsun selkään."
"Hyvä, hyvä, ei siitä sen enempää."
Ja de Guichen tukemana pääsi de Wardes satulaan.
"Mutta toisemme hengen tavoittamiseen innostuessamme olemmekin unohtaneet erään seikan", pitkitti nuori mies.
"Minkä niin?"
"Että nyt alkaa jo olla pimeä, joten meidän on tapeltava ihan käsikopelolta."
"Mitäpä siitä, – niinkin saa surmatuksi."
"On sentään vielä otettava huomioon sekin, että kunnialliset aatelismiehet eivät lähde kaksinkamppailuun todistajitta."
"Hoo, teillä on yhtä hyvä halu kuin minullakin suoriutua työstä kunnollisesti!" huudahti de Guiche.
"Kyllä; mutta minä en soisi mahdollisesti jälkeenpäin sanottavan, että te olette murhannut minut, tai toisessa tapauksessa itse joutuvani syytetyksi rikoksesta."
"Onko