Kivihiilenkaivajat. Emile Zola
eihän se tosin ole paljo, mutta toisinaan on hyvin vaikea saada sitäkään kokoon. Tänään voisi vaikka lyödä minut kuoliaaksi, mutta ei voisi löytää ainoatakaan souta.
Herra ja rouva Gregoire olivat vaiti istuen mukavasti, heitä alkoi jo kyllästyttää tuo pitkä kertomus kaikesta tuosta kurjuudesta. Vaimo pelästyi, että oli ehkä suututtanut heidät ja lisäsi tyynen ja järkevän naisen tavoin:
– En minä valita. Niinhän sitä on maailmassa, eikä sitä voi muuttaa, vaan täytyy mukautua. Parasta on täyttää kunnollisesti velvollisuutensa siinä, mihin jumala on asettanut. Eikö totta, herra?
Tähän myöntyi herra Gregoire täydelleen.
– Jos siten ajattelee, nainen hyvä, niin on yläpuolella onnettomuuksien.
Honorine ja Melaine toivat vihdoinkin käärön. Cecile avasi sen ja veti esiin kaksi hametta, liinoja, sukkia ja rukkasiakin. Kaikki sopi mainiosti ja hän kiirehti palvelijatarta sitomaan kaikki nyyttiin. Hänen soitto-opettajattarensa oli vihdoin tullut ja hän koetti saada Maheun vaimon ja lapset pikemmin ulos.
– Me olemme nyt hyvin tukalassa tilassa, – sai vaimo vaivoin sanottua, – jospa edes saisin viisi frankia.
Sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa, kaikki Maheut olivat ylpeitä eivätkä koskaan kerjänneet. Cecile katsoi pelästyneenä isään, mutta tämä lausui aivan tyynesti, kuten se, joka on täyttänyt velvollisuutensa.
– Mahdotonta. Se ei kuulu meidän tapoihimme.
Nuorta tyttöä liikutti äidin toivoton katse ja hän tahtoi edes tehdä lapsille jotain mieliksi. Nämä tuijottivat yhä vieläkin kakkuun. Hän leikkasi siitä pari palaa ja antoi niille.
– Tässä on teille.
Mutta sitten otti hän ne takaisin ja pyysi vanhaa sanomalehteä.
– Odottakaa, te voitte jakaa sisartenne ja veljienne kanssa.
Hänen vanhempansa katsoivat häneen liikutettuina hänen työntäessä perhettä ulos. Lapset, joilla ei ollut leivän muruakaan kotona, kantoivat kaikella kunnioituksella tuota makeaa kakkua jäätynein kätösin.
Vaimo meni vetäen lapsia kädestä. Nyt hän ei nähnyt autioita peltoja, likasta tietä eikä harmaata synkkää taivasta. Mennessään Montsou'n ohi kääntyi hän päättäväisenä Maigrat'in luo ja pyysi häneltä niin vakuuttavasti, että sai lopuksi kaksi leipää, kahvia, voita jopa viisi frankiakin, sillä hän lainasi myös rahaa korkoa vastaan. Mutta ei kauppias tarvinnutkaan Maheun vaimoa, vaan Katarinaa, sen hän ymmärsi heti, kun kauppias kehotti lähettämään tytärtä hakemaan puodista, mitä tarvitaan. No, sittenpähän nähdään. Katarina kyllä antaa hänelle terveistä nyrkeistään, jos hän koettaisi lähestyä häntä.
III
Pienen tiilisen kirkon kello työväen kylässä No. 240 löi yksitoista.
Tässä kirkossa piti pastori Joire sunnuntaisin jumalanpalvelusta.
Kirkon vieressä oli koulun kivitalo. Vaikka ikkunat olivat suljetut, kuului sieltä lasten tavailemista.
Leveällä tiellä, joka jakoi neljä yksitoikkoista rakennusryhmää toisistaan, ei näkynyt ainoatakaan sielua. Pienet puistot näyttivät synkiltä ja surullisilta; paljaine puineen ja likaisine maaperineen. Kaikista savupiipuista savusi, kaikkialla laitettiin päivällistä, väliin näkyi joku nainen ovella ja katosi taas. Vesiränneistä tippui vettä vesisäiliöihin, vaikka sade oli jo lakannut. Nämä punaset rännit, joita sade huuhtoi, tekivät kylän vähän vaihtelevamman näköiseksi, joka äkkiä oli kohonnut kesken avaraa lakeutta ja jota reunustivat mustat tiejuovat.
Palattuaan kylään Maheun vaimo poikkesi erään päällikön vaimon luo, jolla oli jälellä perunasatoa. Syrjässä oli taloryhmä, jota pieni poppelilehdikkö ympäröi, aina neljä taloa yhdessä puisto ympärillä. Yhtiö oli määrännyt nämä rakennukset päälliköille ja vuorivoudeille, jonka vuoksi työläiset nimittivät tätä kylän nurkkaa "Silkkisukaksi", mutta omaa kyläänsä kutsuivat he: "maksa velkasi".
– Hohoi, vihdoinpa olemme perillä, – huudahti vaimo Maheu tultuaan kotiin kädet täynnä kääreitä ja työntäen lapsia, jotka olivat aivan nääntyneet ja likaiset.
Tulen ääressä huusi Estella täyttä kurkkua Alziren sylissä. Sokurivesi oli aikoja loppunut ja tyttö koettaessaan saada lasta tyyntymään oli keksinyt olla antavinaan hänelle rintaa. Toisinaan tämä kepponen onnistui, mutta tällä kertaa se ei käynyt. Turhaan oli hän päästänyt röijyn napeista ja painoi lasta laihaan rintaansa, lapsi kimmastui vielä enemmän imiessään nahkaa, josta ei mitään lähtenyt.
– Anna se minulle, – sanoi äiti pantuaan ostokset käsistään. – Hän ei anna meidän puhua sanaakaan.
Niin pian kuin jukura oli imeytynyt hänen rintaansa, voitiin rauhassa puhua. Kaikki oli järjestyksessä. Pikku emäntä oli siivonnut huoneessa ja hoitanut tulta. Hiljaisuudessa kuului selvään isoisän kuorsaaminen yhtä tasaisena ja säännöllisenä kuin ennenkin.
– Kas, kuinka paljon! – sanoi Alzire hymyillen katsoessaan ostoksia.
– Tahdotko äiti, että minä keittäisin lientä?
Pöytä oli täynnä kääröjä, siinä oli vaatekäärö, kaksi leipää, perunoita, voita, kahvia, sikuria ja puoli naulaa sianlihahyytelöä.
– Ehtii tuota vielä, sanoi äiti väsyneesti, – täytyy poimia suolaruohoja ja purjulaukkaa… Minä keitän kyllä miehille, mutta pane sinä perunat tulelle, niin saamme syödä niitä voin kanssa. Ja kahvia, älä unohda kahvia!
Äkkiä muisti hän kakkua. Hän katsoi lapsiin, jotka kädet tyhjinä tepastelivat lattialla. He olivat siis ahmineet sen matkalla. Ja hän soimasi heitä aika lailla, vaikka Alzire koetti heitä puolustaa.
– Anna heidän olla, äiti. Jos se oli tarkoitettu minulle, niin ei ole väliä. Heidänhän tuli nälkä kulkiessaan niin pitkälle.
Kello löi kaksitoista. Kuului koulusta palaavien lasten puukenkien kolinaa. Perunat olivat valmiit ja kahvi keitettynä puoleksi sikurista tuoksullaan kiihotti ruokahalua. Tehtiin tilaa pöydän toisessa päässä ja äiti istui siihen. Lapset saivat tyytyä omiin polviinsa. Nuorin poika katsoi koko ajan ahneesti hyytelöä, joka rasvasen paperin sisällä kiinnitti hänen huomiotaan.
Äiti joi kahvia pienin kulauksin pitäen lasia molemmin käsin lämmitelläkseen niitä. Ukko Bonnemort tuli myös. Tavallisesti heräsi hän myöhemmin niin että aamiainen odotti häntä tulella. Nyt alkoi hän murista, kun ei ollut lientä. Mutta kun hänelle sanottiin, ettei aina saa sitä mitä tahtoo, alkoi hän ääneti syödä perunaansa. Toisinaan nousi hän sylkeäkseen tuhkaan.
– Olin vallan unohtaa, äiti, sanoi Alzire, naapurivaimo kävi täällä…
– Menköön menojaan! keskeytti hänet äiti.
Hän ja Levaquen vaimo salaa eivät pitäneet toinen toisistaan. Edellisenä päivänä oli Levaquen vaimo valittanut köyhyyttään, jottei hänen tarvitsisi antaa velkaa. Mutta Levaqueilla olikin nyt juuri hyvät päivät. Bouteloup oli maksanut kahdesta viikosta edeltäpäin. Mutta perheelliset harvoin antoivat toisilleen lainaa.
– Paneppa erilleen kahviannos, sanoi taas vaimo, täytyy antaa takaisin Pierronin vaimolle, jolle olen velkaa toispäivän lainan.
Alzire kääri kahvin paperiin ja äiti meni ulos sanoen, että palaa heti keittämään miehille lientä. Hän otti Estellan syliinsä ja jätti Bonnemortin syömään perunansa loppuun. Lenore ja Henri tappelivat lattialla putoovista perunakuorista.
Maheun vaimo meni suoraan puiston kautta, jottei Levaque huomaisi häntä ikkunasta eikä kutsuisi luoksensa. Heidän puistonsa oli aivan Pierronin puiston vieressä, aitaan oli tehty kolo, josta he kulkivat kylään toistensa luo. Siinä oli myös yhteinen kaivo, josta neljä perhettä ammensi vettä. Siinä oli myös vaja vanhoja työkaluja varten, siinä syötettiin kaniineja, jotka teurastettiin