Naisten aarreaitta. Emile Zola
virheen ostajan niskoille, tämä tunnollinen entinen sotamies väänteli tuskissaan pukinpartaansa, johon hänen pitkä, rokonarpinen naamansa päättyi, tietämättä totellako omantunnon vai kiitollisuuden ääntä.
– Jättäkää Joseph rauhaan, Bourdoncle ärjäisi lopuksi, – ja varsinkin, älkää enää vastatko… Onneksi teille, että arvostamme suuresti äitinne ansioita.
Albertin isä tuli paikalle. Kassaltaan, joka oli oven vieressä, hän saattoi valvoa poikaansa, joka istui kopissa käsineosastolla. Harmaapäisellä, paikallaan istumisen veltostuttamalla vanhuksella oli höllät, ajan hivuttamat kasvot, ikäänkuin hänen lakkaamatta laskemansa rahat olisivat kuluttaneet niistä pois kaiken ilmeen. Häneltä puuttui toinen käsi, mutta se ei haitannut häntä lainkaan työssä; päinvastoin kolikot ja setelit pyörivät niin ketterästi hänen vasemmassa ja ainoassa kädessään, että moni uteliaisuudesta kävi katsomassa, kun hän tarkisti tuloja. Hän oli veronkantajan poika Chablista ja joutunut Pariisiin erään Port-aux-Vins'in viinikauppiaan kirjeenvaihtajana. Cuvier'nkadulla asuessaan hän oli nainut ovenvartijansa, elsassilaisen nurkkaräätälin, tyttären. Ja siitä lähtien hän oli ollut vaimonsa nöyrä palvelija ja ihaili sydämensä pohjasta tämän etevyyttä kauppa-alalla. Rouva nimittäin ansaitsi valmiiden vaatteiden osastolla yli kahdentoistatuhannen frangin vuodessa, kun taas hänellä itsellään ei ollut kuin viisituhatta frangia kiinteää palkkaa. Hänen kunnioituksensa vaimoa kohtaan, joka osasi lisätä talouskassaa tällaisilla summilla ulottui poikaankin, joka oli syntynyt hänestä.
– Mitä nyt? hän kysyi. – Onko Albert saatu kiinni virheestä?
Silloin Mouret astui tapansa mukaan näyttämölle näytelläkseen ruhtinaan osan. Kun Bourdoncle oli aikaansaanut tarpeellisen säikähdyksen, oli hänen vuoronsa pitää huolta maineestaan palkollisistaan huolehtivana isäntänä.
– Eipä sanottavasti, hän puolusteli. – Poikanne on vain hiukan hajamielinen. Hänen tulisi seurata paremmin isänsä esimerkkiä.
Sitten vaihtaen puheenaihetta esiintyäkseen vielä edullisemmassa valaistuksessa hän jatkoi:
– Entä konsertti toissa iltana?.. Oliko teillä hyvä paikka?
Puna kohosi vanhan kassanhoitajan kalpeille kasvoille. Musiikki oli hänen ainoa heikkoutensa, jolle hän haki salaa tyydytystä käymällä yksin teattereissa, konserteissa ja musiikkiesityksissä. Hän soitti itsekin torvea käyttäen toisen käden puutteessa näppärästi keksimäänsä pihtijärjestelmää, ja kun rouva Lhommen korvat eivät kestäneet musiikkia, hän kääri torvensa verkaan vaimentaakseen sen ääntä ja soitti iltamyöhään nauttien oudon käheistäkin sävelistä, joita hän pystyi tuottamaan. Kodissa, joka olosuhteiden pakosta oli hoitoa ja järjestystä vailla, soittaminen oli hänelle keidas erämaassa. Musiikki ja kassa, siinä koko hänen elämänsä. Niiden ulkopuolella hänellä ei ollut mitään paitsi ihailunsa vaimoa kohtaan.
– Sangen hyvä, hän vastasi loistavin silmin. – Olette liian ystävällinen, johtaja.
Mouret, joka itse tunsi nautintoa muiden intohimojen tyydyttämisestä, antoi joskus Lhommelle suosijattariltaan saamansa kiusalliset liput. Lhommen ihastus nousi korkeimmilleen Mouret'n huoahtaessa:
– Beethoven… Mozart… Millaista musiikkia!
Vastausta odottamatta Mouret poistui ja saavutti Bourdonclen, joka kiersi jo myyntiosastoja. Keskushallissa, lasiseinäisessä entisessä sisäpihassa, oli silkkiosasto. He kiersivät sen ja jatkoivat Neuve-Saint-Augustininkadun halliin, joka oli kokonaan valkoisille kankaille varattu. Siellä he eivät huomanneet mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Kauppa-apulaisten kumartaessa heille nöyrästi he jatkoivat hitaasti matkaansa poiketen puuvillakankaiden ja kudottujen vaatteiden osastoille, joissa niinikään kaikki oli kunnossa. Mutta kun he saapuivat villatavaraosastolle, joka täytti Michodièrenkatuun päättyvän hallin, Bourdoncle sai uudestaan tilaisuuden esiintyä rankaisijana, huomatessaan myyntipöydällä istuvan nuoren miehen, joka nähtävästi oli väsynyt unettomasta yöstä. Nuori mies, Liénard nimeltään, rikkaan Angersin muotikauppiaan poika, kuunteli nuhteita nöyrästi, selkä kumarassa, sillä ainoa, mitä hän huvituksissa ja nautinnoissa kuluvassa laiskurinelämässään pelkäsi, oli, että isä kutsuisi hänet takaisin maaseutukaupunkiin. Nyt alkoi sataa nuhteita oikealle ja vasemmalle kuin rakeita, ja Michodièren hallissa rajuilma vasta oikein puhkesi. Verkaosastolla eräs vielä palkatta palveleva tulokas, jolla oli asunto talossa, oli palannut kaupungilta vasta jälkeen yhdentoista, ja lyhyttavaraosaston johtaja oli tavattu polttamasta sikaria kellarikerroksen komerossa. Käsineosastolla myrsky yhä kiihtyi, sillä Mignot'n – poikkeustapauksessa liikkeeseen otetun pariisilaisen, liikanimeltä "kaunokaisen", tunnetun harpunsoittajattaren aviottoman pojan – oli saatu tietää aiheuttaneen rettelöitä ruokasalissa moittimalla julkisesti ruokaa. Aamiaista syötiin kolmessa vuorossa, puoli kymmenen, puoli yksitoista ja puoli kaksitoista, ja Mignot, joka kuului viimeiseen vuoroon, oli väittänyt, että hänen täytyi tyytyä muiden tähteisiin.
– Vai ei ruoka ole siis hyvää, Mouret kysyi muka kummastellen suvaiten vihdoin puuttua puheeseen.
Ruokarahaksi hän oli taloustoimiston esimiehelle, armottomalle auvergnelaiselle, määrännyt vain puolitoista frangia henkeä ja päivää kohti, ja tämä osasi niin säästäväisesti venytellä rahoja, että niitä riitti hänen omiinkin taskuihinsa. Sentähden ravinto oli kerrassaan kunnotonta. Mutta Bourdoncle kohautti olkapäitään; keittiönpäällikkö, jolla oli neljäsataa henkeä ravittavana aamiaisella ja päivällisellä ja vieläpä kolmessa vuorossa, ei voinut noudattaa hienoimman keittotaidon vaatimuksia.
– Oli miten oli, sanoi hyväntahtoinen isäntä, – minä vaadin, että henkilökunta saa terveellisen ja riittävän ravinnon… Minun täytyy keskustella asiasta.
Siihen Mignot'n valitukset päättyivät. Mouret ja Bourdoncle olivat nyt tulleet lähtökohtaansa, oven luo, ja kuuntelivat siellä sateenvarjo- ja solmio-osaston keskellä kertomusta, jonka heille esitti eräs tavaratalon neljästä järjestyksenvalvojasta. Isä Jouve, joksi häntä nimitettiin, entinen kapteeni, jolle Constantinessa oli annettu mitali, oli vielä komea mies, jolla oli iso, nautintoja vainuava nenä ja juhlallisen kalju otsa. Hän osoitti heille erästä myyjää, joka vähäisen nuhteen johdosta oli sanonut häntä vanhaksi kuhnukseksi. Myyjä erotettiin heti.
Tavaratalossa ei ollut vielä ostajia. Kaupunginosan emännöitsijät käväisivät vain kiireisesti tyhjillä osastoilla. Järjestyksenvalvoja, joka merkitsi ovella kirjaan kauppa-apulaisten tulon, sulki ison luettelonsa kirjoitettuaan muistiin myöhästyneiden nimet. Tällä hetkellä myyjien tuli asettua paikoilleen eri osastoille, joita oli lakaistu ja siistitty aamulla viidestä alkaen. Apulaiset pistivät haukotusta tukahduttaen hattunsa ja päällystakkinsa pois, kasvot vielä unesta kelmeinä. Toiset vaihtoivat pari sanaa, tuijottaen eteensä ja koettaen karaistua kestämään uuden työpäivän; toiset kokosivat kiirehtimättä vihreät sertinkiverhot, joilla olivat edellisenä iltana peittäneet tavarat, ja panivat ne syrjään. Ja kangaspinot tulivat näkyviin kauniisti järjestettyinä. Koko tavaratalo sai siistin ja täsmällisen ulkoasun ja uhkui aamuhetken selkeää ja tyyntä kirkkautta, kunnes se taas oli myyntitungoksessa käyvä ahtaaksi ja sulloutuva täyteen purettuja palttina-, verka-, silkki- ja pitsipakkoja.
Keskushallin kirkkaassa valossa, silkkiosastolla, kaksi nuorta miestä puheli hiljaa keskenään. Toinen, pieni ja miellyttävännäköinen, raikasihoinen ja notkeavartaloinen, koetti järjestää osastoa sovitellen yhteen silkkikankaita silmää miellyttäväksi väriasteikoksi. Hän oli nimeltään Hutin, kahvilanomistajan poika Yvetot'sta. Puolessatoista vuodessa hänestä oli tullut talon etevimpiä myyjiä, joka luonteensa notkeudella ja liukkaalla kielellään houkutteli ostajat luokseen ahmatin tavoin kooten ja nielaisten kaikki, nälkääkään tuntematta, vain nautinnon vuoksi.
– Kuulkaapa, Favier, olisin totta tosiaan teidän sijassanne antanut hänelle korvapuustin, hän sanoi toiselle, kiukkuisen näköiselle, kuivalle ja keltaihoiselle besançonilaisen kankurinperheen pojalle, jonka epämiellyttävä ulkonäkö kätki arveluttavan tahdonlujuuden.
– Ei sitä korvapuusteja antamalla kovinkaan kauas pääse,