Naisten aarreaitta. Emile Zola
kun oli saanut tietää Robineaulle itse asiassa luvatun silkkiosaston johtajan paikan avoimeksi. Mutta Robineau ei peräytynyt, ja siitä oli heille syntynyt lakkaamaton taistelu. Hutin koetti yllyttää kilpailijaansa vastaan koko osaston ja ajaa hänet pois kiusanteon ja salajuonien avulla. Aina yhtä kohteliaan näköisenä hän koetti ärsyttää varsinkin Favier'ta, joka oli seuraavana arvossa hänen jälkeensä, mutta tämä, joka ylipäänsä tuntui kannattavan toverinsa tuumia, teki silloin tällöin vastarintaa, osoittaen että hänellä oli aivan omat tarkoitusperänsä, joiden toteuttamiseen hän pyrki.
– Hiljaa! Seitsemäntoista! Hutin sanoi toverilleen ilmoittaen tällä sovitulla tavalla, että Mouret ja Bourdoncle olivat tulossa.
Nämä kulkivat hallin poikki ja pysähtyivät vaatiakseen Robineaulta selityksen samettivuoresta, joka päällekkäin ladotuissa pahvilaatikoissa täytti kokonaisen pöydän. Kuultuaan vastauksen, ettei muualla ollut tilaa, Mouret huudahti hymyillen:
– Enkö sanonut teille, Bourdoncle, että tavaratalo on jo nyt liian pieni. Meidän täytyy ennen pitkää repiä talot aina Choiseulinkatuun asti… Saattepa nähdä maanantaina, eikö ole ahdasta!
Hän kääntyi taas Robineaun puoleen kysellen maanantain valmisteluja ja antaen käskyjä. Mutta puhuessaan hän seurasi katseellaan Hutinia, joka soviteltuaan vaaleansinisiä, harmaita ja keltaisia kankaita rinnakkain vetäytyi muutaman askelen päähän arvostellakseen tulosta. Äkkiä Mouret iski häneen.
– Miksikä koetatte säästää silmää? hän sanoi. – Sokaiskaa mieluummin!
Malttakaa, pankaa punaista, vihreätä, keltaista!..
Hän oli tarttunut silkkipakkoihin heittäen ne sekaisin ja rypistäen kankaat silmiä häikäiseväksi, leimuavaksi sekasorroksi. Kaikki olivat sitä mieltä, että liikkeen omistaja oli Pariisin etevimpiä somistajia, joskin aivan kumouksellisen makusuunnan edustaja, joka näytteillepanotaidon perustana piti silmiinpistävyyttä. Hän tahtoi mahtavia tavaravyöryjä kuin sattuman purkamia; hän tahtoi palavia, hehkuvia värejä, jotka sytyttivät toisensa ilmituleen. Hän sanoi tahtovansa häikäistä asiakkaitten silmät niin, että niitä vielä tavaratalon ulkopuolellakin kirveli. Hutin, joka päinvastoin oli klassillisen koulun puoltaja tahtoen joka paikkaan tasasuhtaisuutta ja vivahduksien sopusointua, ei uskaltanut panna vastaan, mutta katseli nyrpeänä tätä hurjaa sekamelskaa kuin syvästi loukkautunut taiteilija.
– Kas niin, huusi Mouret lopetettuaan. – Antakaa olla noin… Ja sanokaa minulle maanantaina, onko asetelma pysähdyttänyt naiset.
Juuri kun hän palasi Bourdonclen luo tuli paikalle nuori nainen ja jäi muutamaksi hetkeksi seisomaan asetelman eteen aivan huumaantuneena. Se oli Denise. Epäröityään lähes tunnin ajan kadulla sietämättömän ujouden vallassa hän oli vihdoinkin päättänyt mennä sisään. Mutta hänen päänsä oli niin pyörällä, ettei hän pystynyt tajuamaan yksinkertaisimpiakaan selityksiä. Turhaan kauppa-apulaiset, joilta hän tiedusteli rouva Aurélieta, osoittivat hänelle välikerroksen portaita. Hän kiitti ja kääntyi vasemmalle, kun hänet oli neuvottu oikealle, eksyen osastolta osastolle ja saaden osakseen myyjien uteliaita, äreitä ja välinpitämättömiä katseita. Hän halusi sekä paeta että jäädä ihailemaan. Hän tunsi olevansa pienen pieni hiukkanen hirviömäisen, vielä liikkumattoman koneen vallassa, jonka rattaat uhkasivat tempaista hänet mukaansa kohta alkavaan, seiniä tärisyttävään kiertoon. Ja verratessaan tätä laajaa tavarataloa Vanhan Elbeufin ahtaaseen ja pimeään puotiin se tuntui hänestä vieläkin isommalta ja valoisammalta, muistutti kokonaista kaupunkia patsaineen, toreineen, katuineen, sekavaa sokkeloa, jossa hänen oli mahdotonta koskaan löytää tietään.
Mutta vielä hän ei ollut uskaltanut mennä silkkikankaiden halliin, jonka korkea lasikatto, komeat myyntipöydät ja kirkkomainen juhlallisuus pelottivat häntä. Kun hän sitten vihdoinkin meni sinne paetakseen osaston myyjiä, jotka nauroivat hänelle, hän osui suoraa päätä Mouret'n järjestämään näyttelyyn. Pelostaan huolimatta hän tunsi povensa paisuvan naisellisesta ihastuksesta, ja posket hehkuvina hän pysähtyi katsomaan silkkikankaiden liekehtivää komeutta.
– Kuulkaa, kuiskasi Hutin julkeasti Favier'n korvaan, – tuossahan on äskeinen Gaillonin aukion kurkistelija.
Mouret, joka oli kuuntelevinaan Bourdonclen ja Robineaun huomautuksia, ei voinut olla katselematta köyhää tyttö raukkaa, jonka ilmeinen ihastus kutkutti hänen itserakkauttaan, samoinkuin ohikulkevan työmiehen silmäys hivelee hienon naisen sydäntä. Denise kohotti katseensa ja joutui vielä enemmän hämilleen tuntiessaan nuoren miehen, jota oli luullut osastonjohtajaksi. Hänestä tuntui, että tämä katseli häntä ankarasti. Tietämättä kuinka päästä pakoon ja aivan eksyksissä, hän kääntyi lähinnä seisovan myyjän puoleen, joka sattui olemaan Favier.
– Rouva Aurélie, olkaa hyvä?
Favier, joka oli äreällä tuulella, vastasi lyhyesti kuivalla äänellä:
– Välikerroksessa.
Ja Denise, jolla oli kiire paeta kaikkien noiden miesten katseita, kiitti ja kääntyi taas kerran selin porraskäytävään. Silloin Hutin tuli hänen luokseen synnynnäisen kohteliaisuutensa pakosta. Äskeisestä pilkastaan huolimatta hän puhutteli tyttöä hienoon käytökseen tottuneen myyjän tavoin sanoen:
– Ei, tätä tietä, neiti. Jos suvaitsette…
Ja näytti vielä tietäkin kulkien muutaman askelen edellä hallin vasemmalla puolella olevien portaiden juurelle. Siellä hän kumarsi ja hymyillen kaikille naisille tuhlaamaansa hymyä jatkoi:
– Tuosta ylös, kääntykää vasemmalle. Valmiiden vaatteiden osasto on sitten suoraan edessä.
Tämä kohteliaisuus liikutti Deniseä syvästi. Veljen avulta se tuntui hänestä. Hän oli nostanut silmänsä ja katsoi Hutiniin. Kaikki nuoren miehen olennossa miellytti häntä, kasvojen kauneus, hymyilevä katse, joka haihdutti hänen pelkonsa, ääni, jonka lempeä sointu tuntui lohduttavalta. Hänen sydämensä paisui kiitollisuudesta, ja avomielisesti hän tarjosi ystävyyttään niissä muutamissa hajanaisissa sanoissa, jotka hän sai liikutukseltaan sanotuiksi.
– Olette liian hyvä… Älkää vaivautuko… Tuhannet kiitokset, herra…
Mutta Hutin oli jo palannut Favier'n luo, jolle hän hereten teeskentelemästä sanoi:
– On siinäkin avuton!
Noustuaan portaat ylös tyttö tuli suoraan valmiiden vaatteiden osastolle. Se oli avara huone, isot, leikkauksin koristetut tammikaapit seinustoilla ja peili-ikkunat Michodièrenkadulle. Viisi tai kuusi naista, mustat silkkipuvut päällään ja sangen somina käherrettyine hiuslaitteineen ja vannehameineen, puhelivat keskenään. Yksi heistä, pitkä ja hoikka, joka pitkulaisine kasvoineen muistutti irti riuhtautunutta hevosta, nojautui kaappiin kuin väsymyksen raukaisemana.
– Rouva Aurélie, olkaa hyvä? toisti Denise.
Myyjätär ei vastannut, katseli vain halveksien hänen köyhää pukuaan.
Sitten hän kääntyi erään toverinsa puoleen sanoen:
– Neiti Vadon, tiedättekö missä johtajatar on?
Neiti Vadon, joka par'aikaa järjesteli iltaviittoja, ei viitsinyt nostaa edes päätään. Hän oli pienikokoinen, pöhöttyneissä, kalpeissa kasvoissa oli välinpitämätön ja työlästynyt ilme.
– En, neiti Prunaire, hän vastasi huolimattomasti, – en tiedä missä johtajatar on.
Seurasi hiljaisuus. Denise jäi liikkumattomana paikalleen eikä kukaan piitannut hänestä enää. Odotettuaan vähän aikaa hän kumminkin rohkaisi mielensä ja kysyi uudestaan:
– Mahtaakohan rouva Aurélie palata pian?
Silloin osaston alajohtajatar, laiha ja ruma, isoleukainen ja karkeatukkainen nainen, jota Denise ei ollut huomannut, huusi hänelle kaapin luota, missä oli järjestämässä hintalappuja:
– Jos teidän välttämättä täytyy saada tavata itse Aurélie rouva, niin odottakaa.
Ja