Naisten aarreaitta. Emile Zola
levottomuudesta aivan voimaton. Nähtävästi myyjättäret arvasivat mitä asiaa hänellä oli, sillä he vilkuilivat häneen syrjästä, riisuivat hänet katseillaan alastomaksi, vihamielisesti, sellaisten ihmisten tavoin, jotka ruokapöydässä eivät mielellään siirry lähemmäksi toisiaan antaakseen tilaa muille nälkäisille. Hänen ahdistuksensa lisääntyi, ja jotakin tehdäkseen hän varovaisin askelin siirtyi ikkunan luo katsomaan kadulle. Juuri hänen edessään oli Vanha Elbeuf, joka ruosteenvärisine julkisivuineen ja elottomine ikkunoineen näytti niin rumalta ja onnettomalta hänen nykyisen ympäristönsä komeuteen ja vilkkauteen verrattuna, ettei hän voinut olla kärsimättä, ja se vain lisäsi hänen pahaa mieltään.
– Katsokaa, kuiskasi pitkä Prunaire pienelle Vadonille, – katsokaa hänen kenkiään?
– Ja hänen pukuaan! kuiskasi toinen.
Vaikka Denise seisoi selin, hän tunsi kuinka he ahmivat häntä katseillaan. Mutta hän ei tuntenut vihaa heitä kohtaan. He eivät kumpikaan olleet kauniita, yhtä vähän pitkä punatukkainen hevosennaama kuin pieni piimäihoinenkaan, jonka pehmeät kasvot olivat kuin luuttomat. Clara Prunaire, puukenkientekijän tytär Vivet'n metsistä, oli joutunut Mareuilin linnan kamaripalvelijoiden viettelemäksi ollessaan ompelijana kreivittären luona. Oltuaan sitten vähän aikaa eräässä Langres'in muotikaupassa hän oli tullut Pariisiin, jossa hän koetti kostaa miehille isä Prunairen hänelle muinoin jakamat korvapuustit. Marguerite Vadon sitävastoin oli syntynyt Grenoblessa, jossa hänen vanhemmillaan oli palttinakauppa. Naisten Aarreaittaan hänet oli lähetetty erään tekemänsä virheen johdosta, hän oli synnyttänyt lapsen, jonka isä oli hävinnyt teille tietymättömille. Marguerite käyttäytyi nyttemmin nuhteettomasti, ja hänen piti palata kohta kotiin isän liikettä hoitamaan ja menemään naimisiin serkkunsa kanssa, joka odotti häntä.
– No jopa jotakin, sanoi Clara, – tuosta ei meillä ole mihinkään.
Mutta tytöt vaikenivat huomatessaan noin neljänkymmenenviiden ikäisen naisen lähestyvän. Hän oli Aurélie rouva, lihava nainen, jonka musta silkkipuku, ahtaasti pingottuen hartioille ja upealle povelle, loisti kuin haarniska. Hänen tumman, jakaukselle kammatun sileän tukkansa alta katseli kaksi suurta liikkumatonta silmää; hänen ankara suunsa ja leveät, hiukan riippuvat poskensa toivat mieleen roomalaisen keisarin kipsinaamion, johon osastonjohtajattaren arvokkuus loi tarpeellisen majesteettisuuden.
– Neiti Vadon, hän sanoi hermostuneella äänellä, – te ette ole siis eilen toimittanut työhuoneeseen tyköistuvaa mallipukua.
– Siihen oli tehtävä korjaus, vastasi myyjätär – rouva Frédéric otti sen minulta.
Alajohtajatar haki kaapista kaivatun puvun, ja tutkinto jatkui. Kaikkien täytyi väistyä Aurélie rouvan tieltä, kun hän käytti arvovaltaansa. Hän oli sangen turhamainen eikä kärsinyt kuulla itseään puhuteltavan miehensä nimellä, joka ei hänestä ollut minkään arvoinen, ja häveten isänsä ovenvartijatointa hän kehui olevansa oman liikkeen omistavan räätälin tytär. Hän oli ystävällinen ainoastaan niitä myyjättäriä kohtaan, jotka alistuen ja liehakoiden ihailivat hänen erinomaisuuttaan. Aiemmin omistamassaan ompeluliikkeessä hän oli katkeroitunut huonosta onnesta, joka häntä vainosi, ja hän oli kironnut kohtaloa, joka annettuaan hänelle tarpeeksi vankat hartiat kantamaan rikkautta kielsi hänet rikastumasta ja tuotti alituisia vastuksia. Ja vieläkin, menestyttyään Naisten Aarreaitassa, jossa hän ansaitsi kaksitoistatuhatta frangia vuodessa, hän oli yhä jotenkin katkera ja kohteli tylysti tulokkaita, niinkuin elämä oli alussa kohdellut häntä tylysti.
– Ei maksa vaivaa puhua siitä enää, hän lopetti vihdoin kuivasti. – Te ette ole sen viisaampi kuin muutkaan, rouva Frédéric. Korjaus on tehtävä heti.
Väittelyn kestäessä Denise oli lakannut katsomasta kadulle. Hän kyllä arvasi naisen Aurélie rouvaksi, mutta peläten hänen äänensä kovuutta jäi yhä odottamaan. Myyjättäret, hyvillään, kun olivat saaneet johtajattaren ja alajohtajattaren toistensa kimppuun, palasivat työhönsä teeskennellen välinpitämättömyyttä. Muutamia minuutteja kului, eikä kukaan säälinyt tyttöä. Vihdoin Aurélie rouva itse huomasi hänet ja ihmetellen hänen liikkumattomuuttaan kysyi mitä hän tahtoi.
– Rouva Aurélie.
– Minä olen.
Denise tunsi suunsa kuivuvan ja käsiensä kylmenevän niinkuin ennen, kun hän lapsena pelkäsi saavansa vitsaa. Hän ei ollut saada sanoja suustaan, ja hänen täytyi toistaa sanottavansa kaksi kertaa, ennenkuin hänet ymmärrettiin. Aurélie rouva katseli häntä suurilla liikkumattomilla silmillään, eikä hänen keisarinnaamionsa ilmaissut vähintäkään myötämielisyyttä.
– Kuinka vanha olette?
– Kaksikymmentä vuotta.
– Kaksikymmentä? Teitä luulisi tuskin kuudentoistakaan ikäiseksi.
Taas myyjättäret katsoivat häneen, ja Denise ehätti sanomaan:
– Ei minulta kuitenkaan voimia puutu.
Aurélie rouva kohautti mahtavia olkapäitään. Sitten hän julisti:
– Hyvä Jumala, täytyyhän minun kirjoittaa nimemme luetteloon. Jokaisen hakijan me kirjoitamme. Neiti Prunaire, tuokaa luettelo tänne.
Luetteloa ei löytynyt heti. Se oli kai isä Jouven hallussa. Pitkän Claran mennessä hakemaan sitä saapui Mouret, yhä Bourdonclen seuraamana. He olivat kiertäneet kaikki alakerran osastot, tarkastaneet pitsien, huivien, turkisten, huonekalujen, liinavaatteiden osastot ja saapuivat nyt lopuksi valmiiden vaatteiden osastoon. Aurélie rouva meni neuvottelemaan heidän kanssaan päällysvaatetilauksesta, jonka hän oli aikonut tehdä eräältä suurelta Pariisin tukkukauppiaalta. Tavallisesti hän osti ilman välikäsiä, omalla vastuullaan, mutta kun oli kysymys suuremmista ostoista, hän piti varovaisempana jättää asian johtajan päätettäväksi. Bourdoncle kertoi hänelle, kuinka Albert oli taas laiminlyönyt tehtävänsä. Aurélie rouva tuntui joutuvan aivan epätoivoon. Kyllä tuo lapsi hänet kerran vielä saa kuolemaan suruun. Onneksi isä, vaikk'ei hänestäkään ollut juuri mihinkään, käyttäytyi ihmisiksi. Hänellä oli tosiaankin paljon harmia Lhommein hallitsijasuvusta, jonka tunnustettu päällikkö hän oli.
Mutta Mouret hämmästyi kohdatessaan Denisen jälleen ja kysyi Aurélie rouvalta, mitä asiaa tytöllä oli. Kun Aurélie rouva sanoi hänen hakevan myyjättären paikkaa, naisvihaaja Bourdoncle päivitteli moista hävyttömyyttä.
– Todellako? sanoi hän. – Eihän toki. Hän on liian ruma.
– Eihän hän juuri mikään kaunotar ole, Mouret sanoi, joka ei uskaltanut ruveta puoltajaksi, vaikka häntä vieläkin liikutti tytön äskeinen ihastus silkkiosastolla.
Luettelo tuotiin, ja Aurélie rouva tuli Denisen luo. Tyttö ei varmaankaan tehnyt hyvää vaikutusta. Hän oli kyllä siististi puettu mustiin villavaatteisiin, ja eipä sitäpaitsi puvusta ollut paljon väliä, vaikka se olisikin ollut vaatimaton, sillä myyjättärillä oli talon vaatteet, sääntöjen määräämä musta silkkipuku, mutta hän näytti heikolta ja alakuloiselta. Tytöiltä ei vaadittu juuri kauneutta, mutta miellyttäviä heidän tuli kuitenkin olla myydessään. Heidän katsellessa ja tutkiessa Deniseä kuin myytävää tammaa markkinoilla, tyttö parka joutui aivan ymmälle.
– Nimenne? johtajatar kysyi kynä kädessä, valmiina kirjoittamaan myyntipöydän reunalla olevaan luetteloon.
– Denise Baudu.
– Ikänne?
– Kaksikymmentä vuotta ja neljä kuukautta.
Ja hän toisti uskaltaen katsoa Mouret'hen, jota yhä luuli osastonjohtajaksi ja joka aina sattui hänen tielleen häntä pelottamaan:
– En näytä niin vanhalta, mutta ei minulta voimia puutu.
Kaikki hymyilivät. Bourdoncle katseli kynsiään kärsimättömästi. Denisen lause oli sitäpaitsi oudosti keskeyttänyt masentavan vaitiolon.
– Missä Pariisin liikkeessä olette palvellut? jatkoi johtajatar