Nuori luotsi. Yrjö Weijola

      EERO LUOTOLA, luotsioppilas Evert Suonio

      LEENA, hänen äitinsä, luotsin leski Olga Salo

      EEVASTIINA, Mimmi Lähteenoja

      ANNIKKI, hänen lapsiaan, Helmi Tähtinen

      MATTI, hänen lapsiaan, Eero Kilpi

      VIKLUND, taiteilija, Knut Weckman

      KANERVO, ylioppilas, Oskari Salo

      HOLK, luotsikapteeni, Eino Salmela

      VAINIO, luotsivanhin, Aapo Pihlajamäki

      MARI, hänen vaimonsa, Mimmi Leino

      HONKALA, luotsi, Teppo Durchman

      RASI, luotsi, Hemmo Kallio

      KAUTOLA, luotsi, Aleksis Rautio

      LOKKI, luotsi, Iivari Kainulainen

      PERTTULA, kalastaja, Iisakki Lattu

      ISOIN, laivanveistäjä, Emil Falck

      Peltolan poika, Olga Leino

      Kalastajatyttö, Helmi Helenius

      Kalastajatyttö, Ester Niska

      Muuan kalastajapoika, Arno Hjorth

      Kalastajia, miehiä ja naisia, sekä luotseja.

      Esitetty ensi kerran Suomen Kansallisteatterissa 30 p. syysk. 1904.

      ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

      Mäntysaaren kalastajakylän ranta. Taustalla kylä rakennuksineen. Talot siististi maalatut. Aitat pihojen ympärillä kaksikerroksiset ullakkoineen. Rannalla kala-aittoja ja niiden seinillä verkkoja kuivamassa. – Näyttämön oikealla puolella Luotolan talo. Vasemmalla aittoja, perällä lahden poukama, jonka takaa näkyy yllämainittu kylä.

      Leena, Eevastiina ja Matti ovat rannalla kaloja huuhtomassa. Kantavat koreja aitasta rantaan ja takaisin.

      MARI (Tulee.) Joko Eero on tullut kotia Vahtiluodolta?

      LEENA. Ei vielä.

      (Katselee merelle päin.)

      Näkyyhän tuolta tulevan vene tännepäin. Se on yksimastoinen ja sillä on punainen juova isossa purjeessa, niin että kyllä se on meidän luotsejamme. Jos lie hyvinkin Eero. Mutta miksi sitä kysytte?

      MARI. Muuten vaan. Mieheni kertoi, että kohta kai saapuu Eeron määräys luotsiksi. Onhan hauskaa, kun jo viisi vuotta on ollut luotsioppilaana ja vihdoinkin pääsee vakinaiseksi. Mieheni oli saanut kirjeen luotsikapteenilta, että nyt on Eeron vuoro. Onhan se Eerolle onni, että Kurkelan Risto keväällä hylkeen pyynnissä jäi jäälautalle, – vaikka kyllä vainajan vaimoa ja lapsia käy sääli.

      LEENA. Niinpä kyllä, mutta vähäsenkö täällä ihmisiä kuolee tapaturmaisesti, kesäisin rajuilmoilla ja talvisin ulkojäillä hailin pyynnissä ja hylkeenammunnassa. Kovallahan se meikäläisten leipä on. Sellaiselle matkalle se hukkui minunkin mieheni, ja sen jälkeen olen saanut Eeron kanssa kahden tehdä kaikki työt. Ja näin vanhalle naiselle ei enää ole kevyttä vetää märkää nuottaa.

      (Katselee merelle päin.)

      Kyllä se on Eeron vene, ja hänellä on hyvä tuuli. Kohta hän on kotona. Kunpa nyt olisi perää siinä, että hänestä tehdään luotsi, silloin saisin minäkin vanhoilla päivilläni hiukan lepoa!

      MARI. Kyllä kai siinä perää on. Ja onhan Eero paraita miehiä tässä kylässä. Ei juo eikä tuhlaa, niinkuin monet muut luotsioppilaat. Mitenkä se tuo teidän naapurinne poikakin elää! Joka kerta kun käy kaupungissa, tulee humalassa takaisin ja tuo pirtua muillekin. Isä on nuorena ollut samanlainen ja äitikin on niin löperö. Millähän nekin tulevat toimeen? Kun toisilla juhannuksen aikaan on kolmekymmentä tynnyriä silakoita Viroon vietäväksi, niin heillä ei ole kuin viisitoista. Eikä sillä saa Virosta viljaa ja maaomenia koko talven varaksi.

      LEENA. Ei saa, ei. Eiköhän heidän vielä täytyne myydä talonsakin ja silloin on köyhyys kova.

      (Katselee oikealle.)

      Mikä liike tuolla rannassa nyt on, kun on niin ihmisiä täynnä. Kas, luotsilaivahan on tullut satamaan. Mitähän silläkin taas on täällä tekemistä?

      MARI. Joko se on tullut? Siitähän se kapteeni miehelleni kirjoittikin, että hän tuo tänne nuoren sukulaisensa kesää viettämään. Juoksenpa katsomaan, ketä sieltä laivasta tulee maihin.

      (Mari menee.) (Kautola, Honkala, Rasi, Perttula ja Isoin tulevat.)

      MATTI. No minne ne miehet ovat menossa noin joukolla? Luotsilaivaako menette vastaan?

      KAUTOLA. Eipä juuri sitä. Mennään laskemaan uutta jahtia mereen.

      LEENA. Vai jo se on niin valmis. Kunpa nyt olisi Kautolalla parempi onni kuin ennen. Onhan se hyvä alus, kun Isoin sen on rakentanut.

      KADTOLA. Eikä näillä mailla juuri parempaa laivanrakentajaa olekaan. Vai mitä mestari itse ajattelee?

      ISOIN. Eihän sitä tiedä, miten milloinkin onnistuu. Olenhan niitä jo rakentanut montakin. Milloin ovat tulleet hyviä, milloin huonoja. Mutta eikö mennä? Miehet taitavat jo olla koossa ja valmiit laskemaan. Tule sinäkin Matti avuksi!

      MATTI. Eihän tuolla väliä liene, vaikka tulenkin.

      HONKALA. No mennään sitten.

      (Kautola, Honkala, Rasi, Perttula, Isoin ja Matti menevät.)

      LEENA. Uuttera se Kautola on niitä jahteja rakentamaan, vaikka tappiota se vaan tähän saakka niistä on saanut. Kunpa kerran olisi hänelläkin parempi onni.

      EEVASTIINA. Eipä se saarelaisen onni koskaan niin suunnaton ole. Mutta onko Leenalla lainata meille vähän suoloja? Pitäisi lähteä suolaamaan nämä hailit, mutta ei ole millä suolaisi. Kyllä maksetaan, kun palataan Virosta. Vähäsen meillä sinne on viemistä, mutta ehkä Leena kuitenkin uskoo meille sen verran.

      LEENA. Ei niitä meilläkään juuri ole muille antaa, ja kunhan ei kävisi teille Virossa samalla lailla kuin viime vuonnakin.

      EEVASTIINA. Ei käy. Mattia ei oteta tällä kertaa mukaan lainkaan. Hänen syynsähän se oli, että niin kävi. Kuka käski hänen juopottelemaan sen tuntemattoman vironmiehen kanssa. Ainahan meidän saarelaisemme uskovat silakkansa virolaisille velaksi ja käyvät sitten syksymmällä perimässä viljansa ja maaomenansa. Niinhän sitä vaihtokauppaa on tehty monen miehen ikä, ja harvoin on virolainen pettänyt. Meille sattui onnettomuus, ja syy oli Matin. Humalapäissään rupesi kauppaan tuntemattoman kanssa, ja sinne jäi vaivalla kootut silakat. – Mutta antaako Leena niitä suoloja? Kyllä mekin sitten toinen kerta muistetaan.

      LEENA. Köyhä antaa vähästään, rikas ei anna paljostaankaan. – En sitä minäkään tekisi, ellei Eero katselisi sitä teidän Annikkianne. Kuka sitä tietää, vaikka meistä vielä tulisi sukulaiset. Kuuluuhan Eerosta tulevan luotsi, ja minkä poikaani tunnen, tulee hän silloin kosimaan Annikkia. – Voinhan minä pari kappaa lainata, jos se riittää.

      EEVASTIINA. Kyllä se riittää, vähänhän meillä on suolattavaa. Ei köyhyys ole ilo kellenkään ja kaikkein vähimmin saarelaiselle. Ja ne ovat melkein kaikki köyhiä. Jotkut ovat rikkaita, jotka ovat aikoinaan ymmärtäneet koota, niinhän se minun mieheni sanoo. Jos hänkin olisi pitänyt puoliaan, silloin kun Virosta seilattiin viinaa ja Lyypekistä kahvia, sokuria ja kankaita kaupungin kauppiaille, niin olisi hän nyt rikas mies. Olihan hänkin mukana noilla matkoilla, mutta möi ryypystä voittonsa muille ja nyt ollaan köyhiä. Ja harvoinko se kertoo, kuinka ennen vanhaan laivoja pelastettiin merihädästä ja joka mies ansaitsi tuhansia, mutta hänen osansa se on hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Ja nyt on merellä hyvät majakat ja tulet, niin ettei siitäkään enään ole toivoa.

      LEENA. No, no Eevastiina, ei pidä pahoitella, että ne ansiot ovat menneet. Kyllähän täällä eletään niistä huolimatta vaikka huonostikin. Mennäänkö aittaan?

      (Ovat lähtemäisillään, kun luotsivanhin tulee.)

      VAINIO. Päivää Leena ja Eevastiina. Tänne tulee vieraita.

      LEENA. Tännekö vieraita? Ketä?

      VAINIO.