Lohilastuja ja kalakaskuja. Aho Juhani
pinnalla ja ylimmäinen ilmassa, se ottaa välistä ilmastakin … kyllä se kohta ottaa … sen parempi, jos vaikka vähän hujauttaakin poikki virtaan ja vetäisee kiivaasti ja hypittelee … antakaahan, kun minä näytän… näin… Niin sillä lailla … kohta se ottaa … kohta ollaan sillä hollilla … onpa ihme, ettei se jo ota … ja silloin se ottaakin. Ensimmäinen mulloseni ampuu kiven takaa ensin ylös ilmaan, sitten siitä perhoon ja siima oikiaa ja vapa tutisee ja rulla räikyy. Voi taivahan tekijä!»
Olin kuullut sanottavan, että kun mullonen ottaa, niin siitä käy kuin sähkösysäys läpi ruumiin. Eikä se ole vain niinkuin sysäys, vaan niinkuin jatkuva sähkövirta siihen saakka, kunnes kala on saatu ja vähän jälkeenpäinkin. Mitä on hauen, ahvenen ja säyneen, suurenkin, otanta ja temmonta tämän pienen veden valion temmeltelyyn verrattuna. Olutpullon tulppa tupsahtaa ja tirisee, samppanjapullon korkki pamahtaa ja vaahtoaa. Minulla on siinä silmänräpäyksessä se tietoinen tunne, että nyt ei ole kala kiinni, vaan minä. En minä ole ottanut kalaa, vaan kala on ottanut minut. Olen lumottu, huumattu. Vapaa värisyttäessään se värisyttää hermostoni minulle siihen saakka outoon, mutta sanomattoman suloiseen liikutukseen. Ruumiin läpi kulkee vihuri niinkuin lapsena nuorakeinussa heiskahtaessa ylhäältä alas. Tunnen samalla, että kuljen kohtaloa kohti, josta en ole pelastettavissa. Minun täytyy saada ja minä olen saava kaiken ikäni onkia näitä kaloja, päästä hinnalla millä hyvänsä osakkaaksi tämän kosken kalastukseen, tai minkä muun tahansa.
Olen siitä kaikesta selvillä jo ennen kuin tämä kala on haavissakaan. Ja niitä tulee yhä useampia, melkein joka heitolla mille puolelle venhettä tahansa, niitä tulee joskus kolmekin kerrallaan, yksi koukussaan. Ne ottavat veden alta, pinnalta, tapaavat ilmasta ylintä perhoa. Niitä pääsee, mutta niitä tulee vielä enemmän. En ole montakaan kertaa sen jälkeen ollut mukana niin hurjassa syönnissä. Ei ne siellä nyt enää semmoisilla heitoilla tule. Kapteeni seisoo arkulla ja katselee. Minä lennättelen hänelle kiitosmuiskuja ja teen halailevia liikkeitä. »Kapteeni tulee nyt, minä tulen pois!» minä huudan.—»Ei, ei, onkikaa te vain!»—Se oli häneltä hienosti tehty. Yht'äkkiä ne lakkasivat huolimatta siitä, että Kokko kuljetteli venhettä uusiin paikkoihin. Kai oli niin, että juuri silloin oli ollut perhosten nousu pohjasta ja niiden parveilu ilmassa ja veden pinnalla, vaikken niitä huomannut, enkä niistä silloin vielä olisi ymmärtänyt mitään päätelläkään.
Kun palattiin arkulle, oli venheen pohjalla kuinka monta lienee ollutkaan, ehkä kymmenen, ehkä kaksikymmentä, näitä luomakunnan kaikkein kauneimpia, herttaisimpia, herkullisimpia tuotteita. Kannoin ne vitsassa pihaan kuin viinirypäletertun. Sain viedä ne nokkosiin ja voipaperiin käärittyinä tuoreina kotiin.
Sillä lähdettiin jo samana iltana laivaan. Oli heitettävä hyvästit Huopanalle juuri kuin siihen oli tutustunut, tietämättä, saataisiinko enää milloin tai milloinkaan tavata.
Siellä on sittemmin ollut monta hurmaavaa hetkeä sekä näiden pienten mullosten että suurten lohien kanssa, mutta ei yhtään mielenliikutuksellisesti tämän ensi-illan veroista, kun Kokko kehoittelee:—»Alkaa nyt päästää siimaa—kohta se ottaa … kohta ollaan sillä hollilla» … ja kun se silloin ottaa.
Ja minä näen—yhä vielä vuosien perästä—sileän vilisevän veden siinä venheen ympärillä, näen kivet, joita vastaan vesi pullistuu ja velloo … näen suuren kosken vaahtopäät ja kuulen niiden kohinan, ja näen rannan puut kahden puolen ja alhaalla siellä myllyt ja sillan niiden välillä, josta joku huiskuttaa liinaa kutsuen illalliselle. Kapteeni arkulla viittaa kädellään vastaan ja huutaa meidät pois. Täytyy lähteä…
KOUKKU VIRTA
Näin v:na 1907 eräässä aikakauskirjan »Tidskrift för Jägare och Fiskare» numerossa kehoituksen, että lohenkalastajien olisi sen sijaan, että menevät etsimään suuria lohia matalista koskista, joista niitä kesällä ei saa ja joista silloin tällöin saa vain jonkin mitättömän sinttimullosen, ruvettava tutkimaan sisämaassa olevia syviä salmia ja virtoja, joissa suuret lohet silloin asustelevat. Toimitus sanoi tietävänsä useita sellaisia lohisalmia, vaikkei se vielä katsonut pitävänsä ilmaista, missä ne ovat, jotta onkimiehet niitä etsiessään mahdollisesti löytäisivät joitakin uusiakin. Muuan sellainen virta oli eräs, jota toimitus toistaiseksi nimitti X-virraksi ja josta sen rannalla asuva kalastaja vuosien kuluessa oli saanut uistimella sadoittain lohia. Eräs toimituksen tuntema henkilö oli edellisenä kesänä koettanut siellä kalastaa, ja vaikkei hän ollutkaan saanut, oli hän kuitenkin todennut, että lohia siellä on.
Luettuani tämän onkimiehen mielikuvitusta kiehtovan tiedonannon, minä heti asetuin yhteyteen aikakauskirjan toimituksen kanssa ja sain tietää, että tuo salaperäinen lohivesi on Heinäveden pitäjässä oleva Koukkuvirta, Savonlinnan-Kuopion reitillä, muutamia kilometrejä alapuolella Pilpan kanavan. Samalla sain myöskin tietää siellä käyneen henkilön nimen. Päätimme, hän, eräs kolmas henkilö ja minä, että seuraavana kesänä lähdemme sinne onneamme koettamaan.
Lähestyessämme »Heinävesi»-laivalla Savonlinnasta päin matkamme määrää kuvaili toveri vielä kerran innostunein elein ja haltioitunein ilmein edellisenä kesänä sinne tekemäänsä matkaa. »Sitä minä en voi taata, saammeko me sieltä mitään, mutta sen minä voin taata, että siellä on lohia. Laivan perämies juuri kertoi, ettei hän tämän kesäkuun aikana kertaakaan ole kulkenut salmen läpi näkemättä jotakin lohen pyrstöä tai selkäevää veden pinnalla. Lohia siis on. Kun minä olin siellä, niitä posahteli alinomaa niin, että kuohahteli vaahtona leveiden pyrstöjen lyödessä. Tuon tuostakin hyppäsi ruskea rumilas ilmaankin, suuri ja lihava kuin sian porsas. Ne eivät pelkää venhettä, vaan näyttäytyvät ihan sen ympärillä. Eivät ne näy välittävän laivoistakaan. Sitä minä en voi taata, saavatko herrat mitään, mutta sen voin taata, että lohia siellä on, on pentele vie niin, että harmittaa kun niitä ei saa.» Hän oli koettanut täkyä, mutta täkyä ne eivät ottaneet. Hän oli koettanut lohiperhoa, Silver doctoria ja sitä oli ottanut, mutta vienyt sen mennessään, ainoan, joka hänellä oli. Meillä oli nyt useampiakin »hopeatohtoreita» ja muitakin perhoja mukana, oli sitäpaitsi pikku pahvilaatikoissa uutukaisia silkkikaloja ja metallikaloja ja kummikaloja ja uistimia sekä Vaalan että Kemin että Kajaanin mallia, sekä myöskin täkylaitteita, joita lukemattomat kerrat matkan varrella oli tarkastettu ja hypistelty ja ihasteltu, niinkuin meidän onkimiesten tapana on, pitääksemme tunnelmaa vireillä ja saadaksemme esimakua nautinnosta, jonka toivossa elimme. Ja vähä väliä uudistui innostuneen toverin vakuuttelu: »Sen minä tiedän ja voin taata, että lohia siellä on. Täkyä ne eivät ota, mutta Silver doctoria ne ehkä ottaa. Näittekö, siinä se nyt hyppäsi!»
Olimme tulleet Koukkuvirtaan ja siellä niemen nenässä myllähti vesi ison kalan pyrstöstä. Viehättävämpää kalastuspaikkaa tuskin voi ajatella. Kahden puolen on korkeat rannat, toisella puolella aitoa Saimaan seutua, pientä petäjikköä kasvavaa jyrkkää kalliota, toisella honkia kasvava niemi, joka kärjestään kohoten muodostuu mahtavaksi harjuksi. Virta teki polvekkeen niemen ympäri ja laajeni vähitellen järveksi. Vastapäätä nientä on vuoren ympäröimä lahden poukama. Luonto on koskematonta erämaata eikä missään näy ihmisasuntoa, paitsi sitten hetken päästä torppa muutaman lahden pohjassa, kuulema sen saman kalastajan, joka oli saanut Koukkuvirrasta ne monet sadat lohet.
Kun ei meillä ollut venhettä noustaksemme heti maihin, oli meidän seurattava laivan mukana kolme neljä kilometriä ylempänä olevalle Pilpan kanavalle, josta saatuamme venheen ja soutajan heti palasimme virralle, palaen kalastusintoa. Sitä oli minulle edellisen Huopanakesän jälkeen, jolloin olin päässyt mullostamisen makuun, patoutunut talven kuluessa rinta täyteen. Saa nyt nähdä! Kaloja siellä on! Siihen nähden siis pitkä matka ei ole mennyt hukkaan. Ja kun niitä kerran on, kai niitä myöskin täytyy saada tavalla tai toisella, jahka oppii ottamaan, jos ei vielä tällä kerralla, niin ainakin jollakin toisella.
Menimme ensin tuohon niskassa olevaan torppaan kysymään täkyjä ja tiedustelemaan mahdollista yösijaa. Siellä oltiin verrattain epäystävällisiä. Täkyjen hankinta näytti kohtaavan niin suuria vaikeuksia, että kuulti kaikesta läpi, ettemme olleet mieleisiä