Muuan markkinamies. Aho Juhani
aamulla unestaan sen murheellisten seinien sisällä.—Ja kertomatta olisi silloin myöskin jäänyt se kertomus, jonka hän minulle omasta elämästään kertoi ja jonka minä tarkasti koetin muistiini painaa.
–Kyllä hänet minusta nähden saatte panna vaikka omaan sänkyynne, sanoi minulle pääpoliisi, kun kuuli, että tahdoin ottaa miehen omaan huostaani.—On niitä jo täällä tarpeeksi toisinkin, ja yhä kai tulee. Eikä tämä ole tainnut vielä muille ennättää pahennusta tehdä, minkä lie itselleen.—Ja patrullit jättivät meidät siihen kahden kesken seisomaan ja lähtivät uutta saalista vaanimaan.
Samuli seisoi siinä melkein koukkuun kutistuneena, kädet riipuksissa ja avopäin.
–Tässä olisi teidän hattunne, sanoin minä ja painoin hatun hänen päähänsä.
–Mikä?—Missä? Hattuko?—Kuka te olette?—Missä ne ovat ne, jotka aikoivat minulle kortteerin toimittaa?
–Tulkaa nyt vain minun mukanani ja kiittäkää onneanne, ettette joutunut sinne, minne nuo aikoivat teidät viedä, sanoin minä.
–Nehän sanoivat vievänsä minut yökortteeriin, kun minä en nyt omaani osaa … ne olivat hyviä ihmisiä … eivätkös olleet?
–Yökortteerihan se on korttikaarikin ja ihmisiähän ne on patrullitkin, selitin minä taas.
Nyt vasta hän näytti alkavan älytä, mitenkä hänen asiansa olivat ja mitä hänelle oli tapahtunut. Hän tuijotti kauan aikaa eteensä, sanaakaan puhumatta, mutta siitä, mitä hänen kasvojensa piirteet puhuivat, siitä minä päätin, mitä hänen mielessänsä liikkui. Hän oli nähtävästi vielä humalan ja uupumuksen vaikutuksen alaisena. Mutta sitä mukaa kuin hän alkoi käsittää tilaansa, sitä mukaa myöskin hänen kasvojensa veltostuneet juonteet alkoivat vähitellen vakiutua ja paikoilleen syvetä. Vihdoin hänen huomionsa kääntyi ympärillä oleviin esineihin, ja yht'äkkiä hän kysäisi, osottaen poliisikamarin ikkunaristikoita:
–Onko tuo vankihuone vai mikä, koska on raudat ikkunoissa?—Mitä me tässä tehdään? Lähdetään pois … kuinka on tänne tultukaan?
–Ettekö muista, että vastikään ryntäsitte torilta ihmisjoukon käsistä, jotka teitä nostivat, ja sitten patrullit ottivat ja aikoivat viedä teidät tuonne…
Tuskin olin saanut häntä muistuttaneeksi siitä, mitä torilla oli tapahtunut, kun huomasin tehneeni varsin varomattomasti. Sen verran minkä yhä enenevässä iltahämärässä saatoin nähdä, hänen koko olentonsa, kiireestä kantapäähän, tärähti, ikäänkuin joku sisällinen kipu olisi tahtonut häntä kureeseen vetää, ja samalla kuulin hänen hiljaisesti vaikeroivan. Mutta kohta hänen muotonsa taas muuttui melkein hurjaksi, silmät säihkähtivät kummallista tulta, ja minä kuulin, kuinka hän hioi hampaitaan yhteen.
Hän tempasi minua käsipuolesta ja melkein kiljui:
–Vai niin!—Vai niin!—Niin, kyllä minä nyt tunnen teidätkin, te olitte kanssa siellä! Ettekös tekin nostanut … minä tapan teidät ja kaikki ne ihmiset…!
Mutta kun minä vakuutin, etten häneen silloin koskenutkaan, koki hän rauhoittua.
–Niin, niin, ettehän te, ettehän te … enhän minä sitä sanokaan … se oli hyvä, ettette te … tehän olette hyvä mies, mutta ne muut (ja taas hän puri hammasta), ne saatanat, ne, jotka minua nostivat … (hän koki rauhoittua jälleen, mutta hänen äänensä vapisi yhä sisällisestä tuskasta)… Voi, voi, jos te tietäisitte … mutta nostiko ne minua kaiken markkinaväen nähden, ne ryökäleet?—Mutta oma syynihän se oli … itsehän sinne menin, onhan se ennenkin tapah … vaan nostiko ne minua?
Minä koetin rauhoittaa häntä ja sanoa, ettei hän olisi millänsäkään ja että tulisi vain minun mukaani.
–Minnekä te minut viette?
–Lähdetään jonnekin huoneeseen … missä te olette kortteeria?
Hän ei tiennyt sinne neuvoa. Se oli vain joku keltaiseksi maalattu talo vastapäätä jotain toista keltaiseksi maalattua taloa, likellä muutamata kadun kulmaa.
–Sitä ei nyt tällä kertaa taideta löytää … lähdetään nyt, minne osataan, sanoin minä ja aloin taluttaa häntä käsipuolesta.
–Lähdetään, lähdetään … niin, antakaa minä pidän kiinni kädestänne, viekää minut, minne tahdotte.—Te näytätte olevan hyvä ihminen … elkää vain antako niiden minua nostaa…!
Katua kulkiessamme hän oli koko ajan tuommoisella kahtalaisella päällä. Milloin hän turvautui minuun melkein rukoillen, milloin taas kuohahti täysiin vihoihinsa, ja sitten taas pyysi, etten jättäisi häntä markkinaväen pilkattavaksi.
–Minnekä te minua viette? kysyi hän taas, kun olimme portilla.
Minä sanoin, että hän nyt lähtisi minunkin kortteeriani katsomaan, kun ei hänen omaansa osattu.
–Vaan mistä minä tiedän, mikä mies te olette … kunhan ette vain vie jonnekin pimeään huoneeseen ja ryöstä… Mutta kyllä minulla on puukko!—ja hän tavotti toisella kädellä vyöhystäänsä.
–Ei sitä tarvita, antaa sen vain olla tupessa … mennään nyt pois huoneeseen markkinaväen jaloista.
–Niin, mennään, mennään vain … kyllä minä tulen vaikka mihin, kunhan vain mennään.
Huoneeseen tultuamme saatoin minä tarkemmin katsella tuota omituista miestä.. Uuni lämpisi parhaallaan, ja kun hän istuutui sen eteen, niin tuli valaisi täydellisesti hänen muotonsa piirteet… Kooltaan hän oli tavallinen, paremmin hento kuin harteva. Muoto oli tavattoman hienopiirteinen, vaikka jo osaksi veltostunut. Hänen suuret siniset silmänsä katselivat tuleen semmoisella omituisella katseella, jossa välistä välähtelee selvän miehen mieli, mutta jota kuitenkin vielä humalan sumut hämmentävät. Otsa oli korkea ja säännöllinen, ja hatun alituisen päässäpidon vuoksi se oli pysynyt valkoisempana kuin muu muoto. Siinä saattoi siis paljoa selvemmin kuin päivän ja ahavan puremissa kasvoissa lukea noita hienoja, älykkäitä juovia, joita ainoastaan kovat sisälliset taistelut ja kärsimiset uurtavat niitä kokeneiden ulkomuotoon.
Kauan aikaa istui hän äänetönnä takkavalkeaan tuijottaen. Mutta vaikka hänen ajatuksensa näyttivät kaukana muualla harhailevan, huomasi hän kuitenkin jokaisen tulipaakun, joka kuusisista haloista sattui lattialle lentämään, ja heitti sen kohta hyppysillään uuniin takaisin.
Kotvasen kuluttua minä kysäisin, eikö häntä haluttaisi panna palamaan.
Hän säpsähti kuin unestaan herätetty ja pyyhkäisi otsaansa.
–Ka, täälläkö minä olen … minä en muistanutkaan … palamaanko? Enpä hänestä nyt.—Vaan elkää pahaksenne panko, että minä olen tänne näin vain ventovieraan huoneeseen omin lupini…
–Elkää olko millännekään … itsehän minä teidät tänne toin.
–Saisinko luvan kysyä, oletteko sitä herra vai mikä? Herraksi te ainakin olette liika hyvä.
Minä kummastelin tätä ja kysyin, miksi hän niin ajatteli.
–No, herraksi tai talonpojaksi … yhdenlaisia ne minusta kaikki on, mutta te olette kuitenkin toisenlainen… Ei sitä tuolla lailla kuin te joka mies tämmöistä kutaletta kuleta ja hoida. Etsii juopuneen hullun hatun ja kulettaa hänet itsensä sitten kotiinsa.
–Se Nilsiän mieshän se teidän hattunne etsi, sanoin minä, ja minä en muuta kuin sen vain toin teille.—Mutta miksi te sitä kyytiä tiehenne syöksyitte sieltä torilta?
–Silloinko, kun ne nostivat siellä ja hurrasivat kuin narria?
Hän ei nyt joutunutkaan raivoihinsa niinkuin äsken, ja se oli minusta vielä kummempaa kuin se, että hän ensin joutui, vaikka en osannut kumpaankaan syytä keksiä, enemmän kuin siihenkään, miksi hän semmoisella kamalalla äänellä silloin kirkaisi, kun syöksyi tiehensä nostomiestensä käsistä. Päinvastoin