Alroy: Romani. Benjamin Disraeli
ei ole unhottanut meitä! Nopeasti, neitsyet, tuokaat tänne tuo kaunis ratsu. Kuinka! vapisetteko? Minä rupean hänen palveliaksensa."
"Ei! Miriam, varo itseäsi, varo. Se on kesytöin eläin, raju kuin tuulispää. Anna, minä käyn siihen käsiksi."
Hän juoksi sisarensa jälkeen, riensi viidakkoon ja talutti esiin hevosen.
Ei ole luullakseni pitkä aika mennyt siitä kuin tämä pulskea hevonen erosi erämaasta; hänen puuhkea harjansa, hänen tuliset silmänsä, hänen korskuvat sieramensa osoittivat hyvin hänen omatietoista ylpeyttään ja puhtaan rotunsa jaloutta. Hänen värinsä oli ikäänkuin musta yö, jolloin tuhannet tähdet tuikkivat, ja hän polki maata sievällä kaviollansa ikäänkuin siipiänsä liehuttava kotka.
Alroy hyppäsi sen selkään ja ohjasi sitä taitavalla kädellä..
"Haa!" hän huudahti, "minusta tuntuu kuin olisin pikemmin sankari kuin pakolainen. Jää hyvästi, sisareni; jääkäät hyvästi te suloiset neitsyet; jääkäät hyvästi ja pitäkäät hellää huolta kalliista Miriamistani. Yksi syleily, armas sisareni", ja hän notkistui alaspäin ja lausui hiljaisella äänellä: "sano tuolle oivalliselle Bostenagille, ettei hän säästä kultaa, sillä minä olen varma siitä, että, ennenkuin vuosi on päättänyt hitaan kulkunsa, minä palajan ja panen sortajamme maksamaan tämän hätäisen paon ja katkeran eron. Vaan nyt erämaahan!"
TOINEN OSA
I
Kiidä, joutuin kiidä, sinä uljas ratsu, ja polje erämaan jäljetöntä tietä. Sinun allasi on ääretön maa, sinun ylläsi ääretön taivas – rautainen tanner ja vaskinen laki. Kiidä, kiireesti kiidä, sinä uljas ratsu, ja polje erämaan jäljetöntä tietä!
Voi! luuletko, että nämät suolaiset lakeat johdattavat Yemen'in onnellisiin lehtoihin ja vainuatko tässä kuumassa tuulessa Arabian hyvänhajuista henkäystä? Suloinen hairaus, jalo hevonen, sillä tämä suolainen erämaa ei johdata Yemen'in onnellisiin lehtoihin eikä se henkäys, jota vainuat meitä kohtaavassa tuulessa, ole Arabian hyvänhajuinen henkäys.
Tämä on sammunut, tähdet ovat syttyneet palamaan koko erämaan taivaan loistolla, ja laskeuva yö tuottaa nyt kasteisilla siivillänsä virvoitusta nuoren Hebrealaisruhtinaan nääntyvälle ruumiille ja kalvealle poskelle.
Yhä eteenpäin ratsu rientää, yhä hänen vankka sydämensä voimistuttaa häntä. Vuoden-ajan ja matkan pituuden, polttavan maan, paahtavan auringon säteet, kaikki voittaa hänen vikevä ruumiinsa, hänen jänterät hermonsa ja tuliset suonensa.
Syötävää, juotavaa heillä ei ole mitään. Ei mikään elähyttävä lähde, ei mikään varjokas puu näy suotuisin seuroinensa. Ei mikään eläin, ei lintukaan ilmesty näillä harmailla autiomailla. Ei mikään häiritse tätä mahtavaa äänettömyyttä. Jo shakalinkin hirveä huuto tuntui lievittävältä. Joku hallava metsärotta lumivalkeilla viiksillä, hiipien jostakin kuivettuneesta orjantappurapensaasta, käärmeenpoika välkkyvissä hampaissaan, irvistelee iloisena kuutamossa. Tässä heidän ainoa seuransa.
Aamu tulee, raikas, lemuava aamu, jota rikollinenkin ikävöitsee. Aamu tulee ja kaikki astuu näkyviin. Ja valo vuotaa niinkuin sinetti maan päälle, ja tämän kasvot kuvautuvat ikäänkuin leimalla painettu vaha. Heidän edessään ja myöskin heidän oikealla kädellänsä oli hiekkainen erämaa; mutta yön kuluessa he olivat suuresti lähestyneet niitä vuoriharjanteita, jotka vasemmalta puolelta rajottivat erämaata ja joita kohden Alroy oli ensiksi ohjannut hevostansa.
Nämät harjanteet kuuluivat vankkaan Elbursin selkään; ja kun aurinko nousi erään korkean vuorenhuipun takaa, hevonen yhtäkkiä seisahtui ja hirnui ikäänkuin pyytäen vettä. Mutta itse uupuneena Alroy ei voinut kuin hyväilemisellä viihdyttää häntä. Ja rohkaistuneena ymmärsi hevonen isäntänsä ja hirnui taas iloisemmin.
Tunnin taikka kaksi ruhtinas ja hänen uskollinen kumppaninsa etenivät vitkalleen, mutta, kun päivä kului, kävi kuumuus niin rasittavaksi ja jano niin hirmuiseksi, että Alroy jälleen joudutti hevostansa vuoria kohden, jossa hän tiesi löytävänsä lähteen. Ratsu samosi altiisti eteenpäin ja näytti samoin kuin isäntäkin haluavan jättää kuivan ja raukaisevan erämaan.
Monta monituista kertaa onneton pakenija mietti, eikö hänen pitäisi laskeuta alas hevosen selästä ja kuolla; ei mikään kidutus, jota Hamadanissa ehkä kohtaisi häntä, voinut tuntua kauheammalta kuin se pitkitetty ja sanomaton tuska, jota hän nyt kärsi. Kun hän riensi eteenpäin nojautuneena hevosensa kaulan puoleen, hän huomasi semmoisen paikan, joka näytti tummemmalta kuin ympäröivä hiekka. Tässä, hän arveli, löytyy kenties vettä. Hän koetti pidättää hevostansa, mutta töin tuskin se häneltä onnistui ja vielä suuremmalla vaivalla hän astui hevosen selästä. Hän paneusi polvillensa ja kaapi käsillään heikosti ylös hiekkaa. Se oli hyvin kosteata. Hän oli melkein menehtymällänsä turhaan työhönsä. Vihdoin, kun hän oli kaivanut noin jalan syvältä, pulpahti vähäisen vettä esiin. Hän pisti kätensä siihen, vaan se oli suolaista kuin valtameri. Kun hevonen näki veden, se pystytti korviansa, mutta sitä haisteltuaan käänsi pois päänsä ja hirnui surkeasti.
"Voi eläin-raukka!" huudahti Alroy, "minä olen syypää sinun kärsimyksiisi, minä, joka tahtoisin olla hyvä isäntä sinulle, jos maailma sen sallisi. Oi, jospa me kerran vielä olisimme oman kirkkaan lähteeni luona! Tämä ajatus on mieletön. Ja Miriam! Minä pelkään, että olen peräti hentosydäminen." Hän nojausi hevosensa selkään tuntien itsensä aivan väsyneeksi ja heittäysi vävähyttelevään nyyhkytykseen.
Ja ratsu inisi hiljaa, käänsi päätänsä ja hivutti hienosti otsaansa hänen käsivarteensa ikäänkuin lohduttaakseen häntä hänen kärsimisessään. Ja kumma kyllä kävi Alroy'n tila huokeammaksi, kun hän oli saanut purkaa sydämensä liikutuksen, ja ihastuen uskollisen hevosensa hellyyteen hän notkistui alas, otti vettä ja heitti sitä hevosen jaloille niitä jäähdyttääksensä ja pyyhki pois vaahdon sen kasvoista ja huuhteli niitä, ja hevonen hirnui taas iloisesti.
Ja nyt yritti Alroy jälleen nousemaan sen selkään, mutta voimat puuttuivat häneltä, ja hevonen laskeusi heti polvilleen ja vastaan-otti hänen. Ja kun ruhtinas oli päässyt istualle, kohosi hevonen ja juoksi taas entistä suuntaa ripein askelin. Päivän aletessa he olivat kulkeneet muutaman penikulman sillä epätasaisella ja kallioisella maalla, joksi vuoret loivenivat; ja etäältä eroitti Alroy kauan kaivatun lähteen katoksen. Hänen mielensä virkistyi ja hänen voimansa palasivat. Hän taputti ratsunsa kaulaa ja osotti kädellään katosta, ja hevonen pystytti korviansa ja kiiruhti eteenpäin.
Juuri auringonlaskussa he ennättivät lähteelle. Alroy hyppäsi hevosen selästä ja aikoi taluttaa sitä lähteen partaalle, mutta se ei tahtonut liikkua. Se seisoi vavisten lakastuneilla silmillä ja sitten huoaten kaatui maahan ja kuoli.
II
Yö tuottaa lepoa; yö tuottaa lohdutusta; lepoa väsyneelle, lohdutusta murheelliselle. Vaan toivottomalle yö tuottaa epätoivoa.
Kuu on vaipunut varhaiseen lepoon; mutta tuhansia tähtiä välkkyy taivaalla. Korkeat vuoret kohoavat yksivakaisina selkeässä ja äänettömässä ilmassa. Metsässä kaikki on hiljallansa. Uupunut tuuli ei liehu enää, vaan on voimatonna laskeunut lehtivuoteellensa ja nukkuu niinkuin ihmisetkin. Ainoastaan suihkulähteen tiukunta kuuluu. Ja lähteen reunalla makaa nuorukainen.
Äkkiä joku eläin hiipii esiin mustien ja ryhmelöisten kallioin takaa. Haa! shakali vainuaa kaukaa hevosen ruumiin uhkean mätänemisen. Oivalliset pidot, arvaan minä, tänä yönä koko tällä kunnon seuralla. Shakali, ja kettu, ja näätä, joutukaat nyt, ennenkuin päivän koitto kutsuu korppikotkan kemuihinsa ja riistää teiltä saaliinne.
Shakali nuoli ratsun verta ja ulvoi erinomaisen ihastuneena. Ja hetken perästä kuului vihainen haukunta etäältä. Ja shakali silpoi lihan yhdestä kylkiluusta ja päästi taas valittavan riemuhuudon.
Kuule, heidän nopea astuntansa! Ensiksi kuusi, ja sitten kolme laukaten esiin ilkeällä mielihyvällä. Ja yksi näätä hyökkää metsästä; mutta ylpeinä