Hirtettyjen kettujen metsä / Лес повешенных лисиц. Книга для чтения на финском языке. Арто Паасилинна
minulle, lupasi Oiva Juntunen. – Sitäpaitsi, minä voisin ostaa sinulle ja Evalle lentoliput Floridaan, sanovat ettei siellä tähän aikaan vuodesta ihan läkähdy. Eikö sovita juttu näin.
Seuraavana aamuna istui Isolyömä-Sutinen raastavassa krapulassa Brendalla. Hänen seuraansa lyöttäytyi muuan ruotsalainen pikkurosvo viekastelemaan ja oluita tarjoilemaan. Piti kuulemma viedä muovikassillinen kuumemmanpuoleista tavaraa yhteen taattuun kadunkulmaan puolilta päivin. Mikäpä siinä. Mutta kun olisi tapaaminen yhden kaverin kanssa.
Pari tuntia Sutinen odotteli Oiva Juntusta kapakassa, kädessään muovikassillinen täynnä varastettuja kelloja ja hopeisia kynttilänjalkoja. Sitten hän kyllästyi odottamiseen ja lähti viemään kelloja sovittuun paikkaan.
Sielläkään ei ollut ketään saapuvilla.
Vaan hetken perästä vaaleanharmaa Volvo kaartoi miehen luo. Kaksi popliinitakkista nuorta miestä astui ulos autosta, pyysi nähdä muovikassia, ja sitten he napsauttivat Isolyömä-Sutisen tatuoituihin ranteisiin käsiraudat. Noustiin autoon ja ajettiin pois,
Kun Stickan soitti Oiva Juntuselle ja ilmoitti että Sutinen oli hoideltu» kuntoon», huokasi Oiva osaaottavasti. Elämä kertakaikkiaan oli tällaista. Oli miehiä joille vapaus ei sopinut, ja Isolyömä-Sutinen oli juuri sellainen mies.
Mutta Långholmenista kantautui uusia, entistä uhkaavampia huhuja. Monimurhaaja, kauppateknikko Siira oli lähettänyt jo viidennen armonanomuksensa Ruotsin kuninkaalle. Alamaailmassa kuiskittiin että kaikkiin vankilasääntöhin lauhkeasti sopeutunut monimurhaaja saattaisi vihonviimein päästä vapaaksi.
Oiva Juntunen tunsi monimurhaaja Siiran hyvin. Miehen tilillä oli tosiaankin paljon rikoksia, sovitettuja ja sovittamattomia. Hän oli kelmeän paatunut mies, tunteeton piru, jonka jäljiltä yleensä löytyi pahasti hakattuja ja joskus hengiltä riistettyjä ihmisiä. Siiran kanssa ei voinut menetellä niin somasti kuin Sutisen suhteen. Siiralla oli tarkka tähtäyssilmä eikä säälintunnetta ollenkaan. Jos Siira tahtoi osuutensa kullasta, hän sen myös hankki, keinolla millä hyvänsä.
Mutta jos Siiralle antoi yhden kultaharkon, jäljelle jäisi enää kaksi… ja oliko varmaa, ettei Siira vaatisi myös Sutisen osuutta? Oiva Juntusesta alkoi tuntua että turvallisinta oli jättää myös Siira kullasta osattomaksi. Tappajat tarvitsevat rautaa, eivät kultaa, päätteli Oiva Juntunen.
Parempi oli häipyä Tukholmasta ennenkuin Siira pääsisi vankilasta. Monimurhaajalla oli ollut viisi vuotta aikaa punoa juonia entistä rikostoveriaan vastaan. Oiva Juntunen ei aikonut jäädä odottelemaan, mitä kaikkea kauppateknikko oli viidessä vuodessa päähänsä saanut. Kannatti kadota jäljettömiin, nopeasti ja tehokkaasti. Florida tuntui hyvältä.
3
Florida oli Oiva Juntuselle pettymys. Viileän Tukholman jälkeen trooppinen rannikko vaikutti helteiseltä ja hälisevältä. Päivät kuluivat pääasiassa ryypiskellessä, kun muutakaan tekemistä ei ollut. Rahaa kului kuin kosken nielemänä[11].
Oiva Juntunen tutustui muutamiin suomalaisiin roikaleisiin, jotka olivat paenneet kolttosiaan Floridaan. Yleensä näillä veikoilla oli tunnollaan maksamattomia veroja, konkurssirikoksia, kavalluksia, lahjomisia ja muuta sellaista. Jotkut harrastivat liiketoimintaa, toiset kuluttivat kotimaasta kähveltämiään rahoja. Selvin päin nämä miehet ylistivät amerikkalaista vapaata elämäntapaa, mutta juotuaan itsensä humalaan he valittelivat koti-ikävää vedet silmissä[12]. Pakolainen kaipaa kotimaahan vaikka olisi rikollinenkin.
Suomalaiset pitivät usein kosteita kutsuja, joissa grillattiin härkää, pärskittiin uima-altaissa ja vaihdettiin ajatuksia edellisellä viikolla tehdyistä paikallisista murhista ja murroista. Näissä kemuissa oli aina mukana tukevarunkoisia liikemiehiä, jotka ruskeina ja rasvaisina siemailivat viskiä. Mukana oli myös rypistymäisillään olevia entisiä missejä ja lihomisensa aloittaneita mannekiineja sekä muutama siipirikko[13] lentoemäntä.
Muuan johtaja Jabala, peräisin Savosta, entiseltä nimeltään Jäppilä, kertoili Oivalle olemisistaan. Hänellä oli suuri vene, kaunis talo hyvällä paikalla ja kaksi autoa. Johtaja Jabala oli republikaani, joten kaiken piti olla mallikelpoisessa kunnossa. Vaan ei:
– Viiteen vuoteen en ole muikkukukkoa nähnytkkään, uskotko sie Oiva? Lihapullia tekee joskus niin perkeleesti mieli että mahaa polttelee. Nämä täkäläiset hampurilaiset sinä tiiät.
Jabala murehti sitäkin ettei hän ollut vuosiin edes nähnyt oikeata raitiovaunua.
– Jos sais yielä joskus ajaa kolmosen ratikalla Kalliosta Kauppatorille… ja siellä voisi ostaa kymmenkiloisen lohen ja graavata sitä. Täällä on vaan tuota valtameren valkeata kalaa, ja omalla autolla pitää aina söhlätä. Vaan eniten minä oon savusaunaa täällä kaivannu. Ajattele! Löylystä suoraan järveen ja sitten vilvoittelemaan saunan seinustalle. Lenkkimakkaraakaan[14] täältä et saa! Tavallista rehellistä hampparia täällä ei yksikään teurastamo osaa valmistaa. Jos minä pääsisin Suomeen vaikka yhdeksi yöksi, niin minä menisin saunaan ja söisin perkele kilon lenkkimakkaraa kylmiltään ja joisin saavillisen kotikaljaa päälle.
– Onhan sinulla sauna, huomautti Oiva Juntunen.
– Kuka sitä tämmöisessä helteessä saunoo. Ensin on hellettä viikkokausia, ja sitten mereltä puskee kamala tornaado. Veneet se hakkaa säpäleiksi, katot lentelee mailien päähän ja nuo perkeleen palmut kaatuilevat uima-altaaseen. Jos ei myrsky revi taloa niin gangsterit hakkaavat ikkunat sisään ja rohmuavat talon tyhjäksi. Minä nukun kellarissa, ei sitä muualla uskalla. Sisäkkö meillä makuuhuoneessa nukkuu, mutta se onkin neekeri. Ajattele, neekeriä täytyy nukuttaa omassa sängyssä! Vaan pirullisinta täällä on se ettei syksyllä tule talvea niinkuin muualla. Kanadaan pitää lentää jos mielii suksille päästä.
– Onhan täällä kauniita naisia sentään, esitti Oiva.
– Herppeshuulia, niin.
Oiva Juntunen kysyi, minkä taki Jäppilä sitten täällä asui ja eli, kun niin kovasti kaipasi Suomeen?
– Kaksi konkurssia ja muuta semmoista siinä vaan on. Hyvä kun eivät käy täältä linnaan hakemassa. Tänne minä jään, pakko. Eikähän tässä mitään, mutta aina kun Suomesta tulee mies niin tulee asioita mieleen. Muuten, sinähän voisit hommata minulle vähän rahaa? Jäi sinne Vanhaan Maahan. Sinä kun olet tommoinen rehdin tuntuinen mies niin rupiappa kuriiriksi. Lentelet ja lomailet, kyllä se onnistuu.
Oiva Juntunen ajatteli omia kultaharkkojaan. Näytti siltä ettei niittenkään tuominen valtameren yli olisi kovinkaan helppoa. Hän ei voinut Jabalaa auttaa, mutta lupasi tuoda muikkusäilykkeitä jos sattuisi tulemaan joskus toiste.
– Niinhän ne kaikki lupaa. Yksikin kaveri lupasi hommata Suomesta kunnon ruisleipiä tänne mulle. Perkele toi rinkeleitä, mitä minä niillä.
Oiva Juntunen totesi ettei hän ollut Floridassa turvassa kauppateknikko Siiran vaatimuksilta. Tännehän kaikki roistot kokoontuvat, miksei sitten Siirakin.
Jonakin kauniina aamuna kauppateknikko Siira saattaisi ilmaantua huvilan terassille revolveri kourassa. Olisi siinä selittelemistä. Tappaisi se sika, aivan varmasti.
Oiva Juntunen matkusti New Yorkiin. Hän ajatteli asettua sinne asumaan. Suurkaupungista ei Siira häntä ikinä löytäisi.
Mutta jo ennenkuin Oiva Juntunen oli ehtinyt asettua hotelliin hänet ryöstettiin. Keskellä päivää, keskellä katua, ihmisten keskellä. Gangsterit veivät rahat, hyvä kun eivät ampuneet. Lähtiessään yksi niistä riuhtaisi silkkisen solmion Oivan kaulasta. Jättivät sentään passin ja enimmät vaatteet.
Putipuhtaaksi ryöstetty[15] mies ei miljoonakaupungissa ole mitenkään erityisen kadehtittava olento. Oiva Juntunen marssi Ruotsin konsulaattiin, jossa häneen suhtauduttiin vieroksuen.
– Finne
kuin kosken nielemänä –
vedet silmissä – со слезами на глазах
siipirikko –
lenkkimakkara – кольцо колбасы
putipuhtaaksi ryöstetty – подчистую ограбленный