Sorrettuja ja solvaistuja. Dostoyevsky Fyodor
luona jakoirankin hänen jalkainsa juuressa. Ääneti istuin tuolille jaajattelin: "minkä vuoksi tulinkaan tänne, kun minulla täällä eiole mitään tehtävää, kun olen sairas ja tulisi siis kiiruhtaakotiini, juoda teetä ja käydä vuoteeseen? Tulinkohan todellakinvain nähdäkseni ukkoa?" Minua alkoi jo harmittaa. "Vähätpä minätuosta ukosta", ajattelin, muistaessani tunteen, joka minut valtasituonnottain, kun ukon kadulla näin. Ja välittäisinkö enempää noistaikävistä saksoistakaan! Miksikä on mieleni haaveileva? Mistätämä syyttäsuottainen levottomuus, joka viime päivinä on mielenivallannut, joka häiritsee elämääni ja estää näkemästä elämää senoikeassa valossa, josta eräs syvämietteinen arvostelija viimenovelliani arvostellessaan harmistuneesti huomautti? Ja kuitenkin,näitä siinä mietiskellessäni ja harmitellessani, jäin istumaanravintolaan; tautini yhä vain yltyi ja viimein oli minun säälilähteä pois lämpimästä suojasta. Otin käteeni erään frankfurtilaisensanomalehden, luin siitä pari riviä ja aloin torkkua. Saksat eiväthäirinneet minua. He lukivat, tupakoivat ja joskus, ehkä kerran, paritunnin kuluessa, joku matalalla äänellä kertoi jonkun lyhyen uutisenFrankfurtista, tai toisti saksalaisen sukkeluuksien kirjoittajanSafirin jonkun jutun tai sukkeluuden; sitten he taas uudistuneellakansallisylpeydellään vaipuivat lukemiseensa.
Olin siinä torkkunut ehkä puolen tuntia kun kylmien väreidenpuistuttamana äkkiä heräsin. Nyt tuli ehdottomasti lähteä kotiin.Mutta samassa sai minut eräs äänetön kohtaus taaskin pysähtymään.Edellä jo mainitsin että tuolille päästyään ukko heti kiinnittikatseensa johonkin esineeseen, johon sitten kaiken iltaa muuttumattatuijotti. Joskus hänen tuo ajatukseton, läpitunkeva, mitäänhuomaamatoin katseensa sattui minuun ja teki mitä vastenmielisimmänvaikutuksen; en päässyt siitä muutoin kuin paikkaa muuttamalla. Tälläkertaa oli ukon katseen uhriksi sattunut eräs pieni, paksun pyöreä,erittäin siistin näköinen, kovaksi tärkättyyn pystykauluspaitaanpuettu, punakka, Riiasta tänne vasta äskettäin tullut saksalainenkauppias Adam Ivanovitsh Shultz, kuten sittemmin kuulin, Müllerinhyvä ystävä, joka ei vielä tuntenut ukon tapoja eikä useitaravintolan vieraistakaan. Hän oli innolla lukenut "Dorfbarbieria" jaryypiskellyt punssia; kerran, kohotettuaan katseensa, huomasi ukonhäneen katsoa tuijottavan. Tästä hän kovin närkästyi.
Adam Ivanovitsh oli arvostaan arka ja vähästä loukkaantui, kutenyleensä "kunnon saksalaiset" konsanaan. Hän piti julkeana jaloukkaavana että häneen noin tarkkaan ja kursailematta katsotaan.Kumminkin salasi hän harminsa, käänsi katseensa epäkohteliaastavieraasta, mutisi itsekseen jotain ja piiloutui sanomalehtensätaakse. Eipä kuitenkaan kauvan malttanut piilossa olla, parin minutinkuluttua katsahti epäilevästi lehtensä yli – taaskin vastassa samatuijottava katse, sama mieletön tirkistäminen. Adam Ivanovitsh eivieläkään mitään virkkanut. Mutta kun hän kolmannellakin kerrallakeksi samaa, närkästyi hän ja piti velvollisuutenaan puolustaakunnon saksalaisuuttaan eikä sallia kunniallisen yleisön edessähäväistä Riian kaunista kaupunkia, jonka edustajana, tietystikin,hän tässä itseään piti. Ärtyisenä heitti hän sanomalehden kädestään, kolahutti kepillä päättävästi pöytään ja hehkuen omanarvon tuntoa, punssin ja loukatun kunniantunnon nostattama puna poskillaan, käänsihän säkenöivät silmänsä tuohon harmilliseen ukkoon. Näytti siltä,että katseillaan taistelijat koettivat silmiensä magnetillisellavoimalla voittaa vastustajansa, odottaen, kumpi ensin häpeisi jaloisi katseensa maahan. Kepin kolina ja Adam Ivanovitshin omituinenasento veti kaikkien vierasten huomion taistelijoihin. Kukin olijättänyt lukemisensa ja juhlallisella, äänettömällä uteliaisuudellaseurattiin taistelijoiden kamppailua. Kohtaus oli perin koomillinen.Mutta turhiinpa meni punertavan saksan tuikeain silmäin magnetillinenvoima. Ukko ei tuntunut siitä yhtään välittävän, tuijotti vainentisekseen yhä enemmän raivostuvaa herra Shultzia huomaamattaedes, että oli kaikkien uteliaisuuden esineenä, aivan kuin päänsäei olisikaan ollut maan päällä, mutta kuussa. Nyt jo loppui AdamIvanovitshin kärsivällisyys ja suuttumus puhkesi sanoihin.
– Miksi te minuun niin tarkkaan katsotte? karjasi hän saksaksiterävällä, kimakalla äänellä, muuttuen hyvin uhkaavan muotoiseksi.
Vastustajansa pysyi ääneti, niinkuin ei olisi ymmärtänyt eikä edeskuullutkaan kysymystä. Adam Ivanovitsh päätti puhua venättä.
– Minä teitä kysyy, miks' hän ahkerasti minua katsoo? huusi hänkahta vihaisemmin. – Minä tiedetään hovissa ja te ei tiedetä! lisäsihän noustuaan seisomaan.
Ukkopa ei nytkään edes liikahtanutkaan. Saksalaisten joukosta kuuluityytymätöntä murinaa; Müller tuli huoneeseen tiedustelemaan hälinänsyytä. Tultuaan asiasta selville ja luullen ukkoa kuuroksi huusi häntämän korvaan:
"Härra Shultz kysyy teitä ei ahkerasti katsoa häntä", huusi hän niinkovin, kuin suinkin voi, katsellen ja tarkastellen käsittämätöntävierasta.
Vaistomaisesti katsahti ukko Mülleriin ja jonkinlaisia hämmästyksentai levottomuuden synnyttämiä merkkejä ilmaantui hänen tähänastisilleelottomille kasvoilleen. Hän tuli hämilleen, röhisten kumartui alas,hätäillen otti hattunsa ja keppinsä, nousi tuolilta ja jonkinlainensurkea hymy kasvoillaan – hymy, joka on sorretun köyhäparankasvoilla silloin, kun on sattunut ottamaan vieraan istuimen jahänet siitä pois käsketään – alkoi hän tehdä lähtöä. Tässä köyhän, rahjistuneen ukon kuuliaisessa ja nöyrässä hätäilemisessä oli niinpaljon sääliä herättävää, niin paljon semmoista, josta sydän rinnassaikäänkuin ympäri kääntyy, että kaikki huoneessa olijat, yksimpä AdamIvanovitshkin, asiassa heti mielensä muuttivat. Oli selvää, etteiukko saattanut loukata ketään, vaan että hän hyvin hyvästi tiesi, jotta hänet voidaan ulos potkaista, käskeä pois huoneesta kunikerjäläinen käsketään.
Müller oli hyvä ja sääliväinen mies.
– Ei, ei, sanoi hän pudistellen rauhottavasti ukkoa olkapäästä, – te istuu! Aber herr Shultz kysyy varsin teitä ei ahkerasti katsoahäntä. Hän tiedetään hovissa.
Ukko rukka ei ymmärtänyt nytkään, hämmentyi yhä enemmän, kumartuiottamaan hatusta pudonnutta vanhaa, reikäistä, sinistä liinaansa, alkoi kutsua koiraa, joka makasi liikkumatta lattialla ja, kutensaattoi luulla, sikeästi nukkui, pää käpälien välissä.
– Asorka, Asorka! höperteli hän vanhuksen värisevällä äänellä. —
Asorka!
Asorka ei liikahtanutkaan.
– Asorka, Asorka! kutsui ukko suruissaan ja kosketti kepillä koiraa; koira vaan pysyi liikkumatta.
Keppi putosi ukon kädestä. Hän kumartui, laskeusi polvilleen jamolemmin käsin kohotti Asorkan kuonoa. Asorka parka! Se oli kuollut.Isäntänsä jalkoihin hiljaa se kuoli joko vanhuudesta tai nälkään.Kuni salaman satuttamana katsoi ukko koiraansa hetkisen, ikäänkuin eiolisi voinut käsittää, että Asorka todellakin oli kuollut; kumartuisitten verkalleen entisen palvelijansa ja ystävänsä yli ja painoikalpeat kasvonsa koiran elotonta kuonoa vasten. Huoneessa vallitsihiljaisuus. Liikutetuin mielin seurasimme tapahtumaa… Vanhus parkanousi ylös. Hän oli entistä kalpeampi ja vapisi kuni vilutautinen.
– Voipi kuva tehdä, puheli hyväsydäminen Müller, tahtoen jollaintavoin ukkoa lohduttaa. (Kuvalla hän tarkoitti täytettyä koirannahkaa.) – Voipi hyvä tehdä kuva. Theodor Karlovitsh Kryger oikein, oikein hyvä tekee kuva. Theodor Karlovitsh Kryger on yks' suurimestari kuva tekee, puheli Müller, nosti ukon kepin lattialta jaantoi sen hänelle.
– Niin, minä hyvän tekee kuva, puuttui vaatimattomasti itse herra
Kryger puheeseen ja astui ukon luo.
Hän oli pitkä, laiha, hyvänluontoinen, ruskea, takkulatukkainensaksa, silmälasit käyrällä nenällään.
– Theodor Karlovitsh Krygerillä on suuri talantti tehdä erinomaisenhyvä kuva, sanoi Müller innoissaan keksinnöstään.
– Niin, minulla on suuri talantti tehdä erinomaisen hyvä kuva,ehätti herra Kryger, – ja minä teke teille ilmaiseksi koirastakuvan, lisäsi hän jalomielisessä uhraavaisuudessaan.
– Ei, minä maksan teille siitä, että te tekee kuva! huusi kohtikurkkua