Viimevuotiset ystävämme. Alcott Louisa May
kyyneliä:
– John, oma rakas John, sinähän raadat aamusta iltaan – en minä tarkoittanut mitä sanoin, hän nyyhkytti. – Se oli ilkeätä, ihan väärin ja kiittämätöntä, en ymmärrä kuinka saatoinkaan sanoa niin! Voi, kuinka minä saatoin sanoa niin!
John ei soimannut häntä sanallakaan, vaan oli heti valmis antamaan anteeksi. Mutta Meg tiesi kuitenkin sanoneensa sellaista, mikä ei helpolla unohtuisi, vaikka John ei siihen viittaisikaan. Meg oli luvannut rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisissä, mutta oli soimannut miestään köyhyydestä tuhlattuaan kevytmielisesti tämän ansaitsemia rahoja. Se oli kauheaa, ja pahinta oli, että John oli aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän viipyi vain kauemmin työssä kaupungissa ja teki työtä kauan sen jälkeen kun Meg oli mennyt levolle ja nukkunut kyyneliinsä.
Meg tuli oman tunnontuskista melkein sairaaksi. Oli liikuttavaa nähdä hänen suruaan, kun hän kuuli Johnin peruuttaneen päällystakkitilauksensa. Megin kummastuneisiin kysymyksiin John tokaisi yksikantaan: – Minulla ei ole varaa, rakkaani.
Meg ei vastannut mitään, mutta hetken kuluttua John löysi hänet itkemästä vanhan päällystakin äärestä niin katkerasti kuin olisi sydän haljeta.
Sinä iltana he keskustelivat kauan, ja Meg oppi rakastamaan miestään entistä enemmän hänen köyhyytensä vuoksi, sillä se oli tehnyt hänestä miehen, jolla oli voimaa ja rohkeutta kulkea omaa tietänsä. Se oli myös opettanut hänet kärsivällisesti sietämään rakastamiensa virheitä ja tekemään parhaansa heidän toiveidensa täyttämiseksi.
Seuraavana päivänä Meg voitti ylpeytensä. Hän meni Sallien luo, kertoi koko tarinan ja pyysi, että tämä hyväntahtoisesti ostaisi silkkikankaan. Hyväsydäminen Sallie suostui mielellään pyyntöön ja oli lisäksi niin hienotunteinen, ettei seuraavassa hetkessä lahjoittanut kangasta Megille takaisin.
Meg uudisti Johnin päällystakkitilauksen ja miehen tullessa kotiin pani ylleen päällystakin kysyäkseen, mitä John piti hänen uudesta silkkipuvustaan. Voi arvata mitä John vastasi, millä mielellä hän otti vastaan lahjan ja miten onnellinen aika tätä seurasi. John ei viipynyt myöhään työssään ja Meg lakkasi käymästä yhtä mittaa vieraisilla. Aamuisin onnellinen aviomies pukeutui uuteen päällystakkiinsa, ja iltaisin hellä pikku vaimo auttoi sen hänen yltään. Niin kului vuosi, ja kun juhannus joutui, Meg koki uuden elämyksen – syvimmän ja herkimmän naisen elämässä.
Eräänä lauantaipäivänä Laurie hiipi kiihtyneen näköisenä Kyyhkyslakan keittiöön, jossa hänet otettiin vastaan rummunpäristyksin. Melun sai aikaan Hanna, jonka toisessa kädessä oli paistinpannu, toisessa sen kansi.
– Kuinka pikku äiti jaksaa? Missä kaikki ovat? Miksei minulle kerrottu aikaisemmin? tiedusteli Laurie kiivaasti kuiskaten.
– Hymyilee kuin kuningatar, se kullanmuru! Kaikki ovat yläkerrassa, eikä täällä saa pitää melua. Menkää olohuoneeseen, minä kutsun heidät alas. Ja Hanna katosi hihittäen mielissään.
Hetken kuluttua Jo tuli alakertaan kantaen ylpeänä sylissään suurta pielusta. Hän oli hyvin totinen, mutta hänen silmänsä loistivat ja ääni ilmaisi salaista liikutusta.
– Sulje silmäsi ja ojenna käsivartesi, hän kehotti.
Laurie peräytyi nopeasti nurkkaan ja sanoi rukoilevasti kädet selän takana:
– Ei kiitoksia, jätän sen mieluummin tekemättä. Minä varmasti pudottaisin ja särkisin sen.
– No, sitten et saa nähdäkään, virkkoi Jo päättävästi ja kääntyi kuin mennäkseen pois.
– Kyllä minä tahdon nähdä, mutta sinä saat vastata seurauksista, ja käskyä totellen Laurie urhoollisesti sulki silmänsä, jolloin jotakin laskettiin hänen syliinsä. Jo, Amy, rouva March, Hanna ja John purskahtivat nauruun, ja kun Laurie avasi silmänsä, hänen sylissään oli yhden pienokaisen sijasta kaksi.
Ei ihme että he nauroivat, sillä kveekarikaan ei olisi voinut pysyä vakavana nähdessään Laurien ilmeen, kun hän loi silmänsä pienistä, viattomista pulmusista hilpeihin katselijoihin. Hänen katseessaan kuvastui sellainen kauhu, ettei Jo voinut muuta kuin istua lattialle ja suorastaan ulvoa naurusta.
– Kautta Jupiterin, kaksoset! oli kaikki mitä Laurie sai hetkeen suustaan. Sitten hän kääntyi naisväen puoleen ja lisäsi kauhistuneen näköisenä:
– Ottakaa ne pian pois! Minäkin rupean kohta nauramaan ja ne voivat pudota.
John pelasti pienokaisensa ja alkoi astella edestakaisin huoneessa lapsi kummallakin käsivarrellaan, niin kuin tuntisi jo tarkoin kaikki lastenhoidon salaisuudet, ja Laurie nauroi niin, että kyynelet valuivat pitkin poskia.
– Tämä on vuoden paras juttu, eikö totta? En kertonut, koska päätin yllättää sinut, ja olen ylpeä siitä, että onnistuin, sanoi Jo kun vihdoin taas kykeni puhumaan.
– En eläissäni ole ällistynyt tällä tavalla. Eikö tämä ole hassua? Ovatko ne poikia? Mitkä nimet niille annetaan? Katsotaan niitä vielä. Tue minua, Jo, sillä kautta kunniani, toinen käy jo voimille, vastasi Laurie katsellen pienokaisia aivan kuten iso, hyvänsävyinen newfoundlandinkoira katselee kissanpoikasia.
– Tyttö ja poika. Eivätkös olekin kauniit? kysyi ylpeä isä ihastellen pieniä punaisia kääröjä, ikään kuin ne olisivat olleet enkeleitä, joilta vain siivet puuttuivat.
– Hienoimmat lapset, mitkä ikinä olen nähnyt. Kumpi on kumpi? kysyi
Laurie ja kumartui nähdäkseen nuo ihmeet lähempää.
– Amy sitoi ranskalaiseen tapaan pojalle sinisen ja tytölle punaisen nauhan kaulaan, siitä voit aina tuntea heidät. Sitä paitsi toisella on siniset, toisella ruskeat silmät. Suutele heitä, Teddy-setä, virkkoi Jo kujeillen.
– Se ei taitaisi olla niille mieleen, esteli Laurie, joka muutoin harvoin oli ujo tuollaisissa tilanteissa.
– Totta kai ne pitävät; ne ovat jo tottuneet siihen. Suutele heti, hyvä herra! komensi Jo peläten, että Laurie pyytäisi jonkun sijaisekseen.
Laurie irvisti ja hipaisi huulillaan kummankin poskea, mikä sai toiset taas nauramaan ja lapset huutamaan.
– Enkös minä sanonut, etteivät ne pidä siitä! Katsokaa, kuinka tuo poika potkii, hosuu jo nyrkeillään kuin mikäkin. Kas, kas, Brooken vesa, aiotko iskeä miehen kimppuun, joka on yhtä voimakas kuin sinä itse? huusi Laurie huvittuneena iskusta, jonka sai vasten kasvojaan pienistä avuttomina huitovista nyrkeistä.
– Hän saa nimekseen John Laurence ja tytöstä tulee Margaret äidin ja isoäidin mukaan. Daisyksi häntä kyllä sanotaan erotukseksi Megistä, ja pikkumiehestä tulee luultavasti Jack, jollemme keksi parempaa, Amy virkkoi osoittaen tätimäistä mielenkiintoa.
– Tehkää hänestä Demijohn ja sanokaa lyhyyden vuoksi Demiksi, ehdotti Laurie.
– Daisy ja Demi – sehän sopii! Tiesinhän, että Teddy keksii, huudahti Jo taputtaen käsiään.
Teddyn ehdotus hyväksyttiin, ja lapset saivat nimekseen Daisy ja Demi.
6.
VIERAILUJA
– Tule, Jo, on aika lähteä.
– Mihin?
– Et kai väitä unohtaneesi, että lupasit tulla tänään minun kanssani ainakin kuuteen kyläpaikkaan?
– Olen tosiaan tehnyt typeryyksiä ja ajattelemattomuuksia, mutta en varmasti ole ollut niin mieletön, että olisin luvannut lähteä kuudelle eri vierailulle yhtenä ja samana päivänä, kun jo yksikin pystyy pilaamaan minulta koko viikon.
– Sinä lupasit; mehän teimme vaihtokaupan: minun oli määrä piirtää sinulle Bethin kuva ja sinun tulla kanssani naapureille vastavierailuille.
– Kauniina päivänä – niinhän me sovimme, ja minä noudatan kirjaimellisesti sopimuksiani, Shylock. Idässä näkyy pilviä;