Uhri. Anttila Selma
ja hiljaisuus on ympärilläni. Jokainen istuin tässä kodissamme kutsuu minua, jokainen huone on kiitollinen saadessaan odottaa sitä, joka on tulossa. Tajun vaunu on juhla-asussa ja kuuluu pikku Avulle. Sen untuvaisia vaippoja hyväilevät meidän silmämme ja kätemme, ja salaperäinen, juhlallinen odotus heijastuu sydämistämme kaikkialle tässä kodissamme.
Tämä on kuin unta, jota joskus olen nähnyt, kuin elämää, jonka olen ennen elänyt – tietämättä missä.
Ja kaiken takana on kuin järkähtämätön kohtalo – hämärä aavistus: se antaa, se ottaa!
Nyt on kaikki tuska ohitse. Se on kantanut minua uupumuksesta toiseen ja vaivuttanut olemattomiin. Uusi heräämiseni on alkanut jälleen huumaavana pauhuna ja ympyrässä kiertämisenä, paisuvana ja supistuvana kokonaisuutena. Jokin taistelee minussa tätä alkeellista ja kahlehdittua säännöllisyyttä vastaan ja pyrkii kauas pois. Joku kutsuu minua, vaatii…
Pauhu lakkaa, ääretön valo ympäröi minua, näkyy laajat vedet, joiden pinnalla välkkyy ja sädehtii, ja – minä herään, tunnen itseni. Ylläni liitelee pilviä, ja minä ikävöin. Ah – sanaton tuska ahdistaa minua, ja minä hapuilen avaruuden ääriä, tahdon tuntea maata, vettä, puita.
Muistan synnyttäneeni pojan, ja samalla kohdistuu ikävöimiseni häneen. Maa, vesi ja metsät huutelevat häntä, jota en missään näe, ja kuitenkin hän kutsuu minua!
– Äiti, äiti!
Minä tiedän: hän on jo nuorukainen ja huutaa äänellä, joka ei ilmassa väräjä, josta ei tiedä, mistä se tulee. Näen loppumattomia metsiä, vesiä, koskia, maata; etsin, etsin kiireisesti. Tutkin vuoret, kummut, laaksot, pimennot, rannat. Tyhjää, tyhjää on kaikkialla, ja kuitenkin tuntuu kuin hän olisi siellä läsnä.
Ikäväni kalvaa minua, se on kuin janoa, jota en saa sammuttaa.
Tahtoisin koskettaa hänen kättään, tuon poikani, joka kutsuu.
Tahtoisin katsoa hänen silmiinsä ja painaa hänet povelleni. Janoni kiihtyy, tuskani yltyy.
Viileiden lähteiden vesi ei voi sitä vaimentaa, ei vuorien siimes kuumettani lauhduttaa, ei laajojen ulappain raikas tuuli olemustani hyväksi huuhdella.
Samoan liikkuvana, ruumiittomana olentona, laskeudun yhä lähemmäksi maata ja tunnen yhtyväni sen leppoisaan viileyteen, haihdun siihen ja taistelen näkymätöntä voimaa vastaan.
Heräsin – missä olin? Tunnustelin peitettäni, vuodeverhoni heilahti, pielus poltti, tahdoin nostaa päätäni. Olin siis uneksinut tämän kaiken.
– Tästä se apu tulee! kuulin Heikin äänen sanovan.
– Apu! huusin voimieni takaa, ja elämä palasi, syöksyi minuun käsiksi ylivoimaisena ja nujertavana, painoi minua niin että luulin luhistuvani vuoteeni kera.
Samassa vuodeverho siirtyi syrjään, ja minä näin Heikin, jolla oli pienokainen kämmenellään, ja pienen kylpyammeen. Heikki oli nostanut lapsen kylvystä ja kaatoi kannusta vettä sen päälle. Mari seisoi vieressä, vaippa valmiina, kietoakseen sen lapsen ympärille. Heikki oli paitahihasillaan, silmälasit hikisinä lämpöisen veden höyrystä. Hän haparoi laskiessaan vesikannua lattialle, ja lapsi siirtyi hänen toisesta kädestään Marille.
Verho painui jälleen paikoilleen, kun Heikki astui vuoteeni ääreen.
– Jaha, sinä olet herännyt! Silmäsikin ovat nyt toisenlaiset.
Lääkäri sanoikin tänään tulevan käänteen. Nuku, nuku vain!
Ääni tuli kaukaa, ja minä tunsin kalvavaa nälkää. Sanoin: – Nälkä, minun on nälkä!
Heikki painui ihan suuni eteen ja hymyili. Minua nauratti se, että Heikki kylvetti lasta. Se huvitti minua vielä nieleskellessäni jotakin virkistävää, en tiennyt mitä.
Vähitellen siirtyivät äänet lähemmiksi, ja ihmiset tulivat tutuiksi; minun ei tarvinnut enää voimieni takaa heille huutaa.
– Heikki, tuohan tänne Apu?
Heikin kasvojen hämmentynyt ilme sanoi selvästi, ettei hän ymmärtänyt, kenestä oli puhe.
– Apu – niin, lapsi!
– Siunatkoon, rouva jo puhuu! kuulin Marin sanovan, – ja kysyy poikaa. Eikös rouva Tajua…?
Äkillinen kipu vihlaisi olemustani.
– Taju, Taju!
– Hiljaa! kuului taas Heikin ääni, – ei vielä, rakkaani!
– Pienokainen…!
Ja Heikki toi hänet pulloineen viereeni.
– Näetkös, kuinka se ihmettelee? Ja suu käy kuin sepän palje. Siitä sitä miestä paisuu. Mutta nyt sinä kai väsyt. Vienkö pojan pois?
Minua niin nauratti Heikin touhu. Se oli niin kummallisen hupaista.
Huohottava ilonilmaisuni oli aivan ehdotonta. Se vapautti.
– Että sinä kylvetitkin, Heikki!
– Kukas täällä muuten? En uskaltanut luottaa akkaväkeen. Ja tahdon myös olla aina lähelläsi.
Nyt minua itketti.
Heikin tuli paha olla. Hän siveli peitettä ja kohensi pielusta, ja sitten hän syötti minua omin käsin.
– Olenkos ollut kovin heikko? kysyin. – Ei puhuta siitä nyt, syö vain.
– Sinä itse olet niin laihtunut.
– Kyllähän lihoon jälleen. Kello on tässä vuoteesi vieressä pöydällä. Nuku nyt ja jos jotakin tarvitset, soita. Minä asun salissa. Pojilla on minun kamarini, etteivät häiritse sinua.
– Pojilla, se kuuluu niin somalta.
Toipuminen edistyi hitaasti. Ensin hiiviskelin kamarista saliin, esineistä kiinni pitäen. Kun Heikki riensi apuun ja toimitti minut nojatuoliin, tunsin itseni ihmiseksi.
– Täällä on komeampaa kuin ennen, järjestetty uudestaan. Tuo sohva ihan itsekseen ja suuri matto sen edessä on rohkeata ja rauhoittavaa. Sinä osaat.
– Älä puhu niin paljon, sinä rasitut! varoitti Heikki.
Tämä huolenpito oli kuin lämpöinen vaippa. – No, puhu sinä, minä kuuntelen. Kerro, mitä on tapahtunut?
– Ei ole mitään erikoista sattunut. Kaikki on hyvin jälleen, kun sinä paranet.
Hänen äänensä oli oikein riemuisa.
– Sano, miltä tuntui olla kotoa poissa?
– Mieluimmin olen siitä puhumatta. Vaikeata on muistella ainaista levottomuuttani, joka ahdisti minua yöt ja päivät. Vapisin seistessäni tuolla pihalla, odotellen sanaa voinnistanne. En uskaltanut puhelimella, se olisi ehkä häirinnyt. Illalla myöhään kävin toteamassa, että yölamppu paloi ja teillä oli kaikkea, mitä tarvitsitte.
– Heikki-parka, sinä olet nyt ollut isänä ja äitinä, hoitajana ja tohtorina.
– Monta on ollut uutta ammattia.
– Kuinka ihmeessä sinä kylvettämäänkin yllyit?
– Sillä asialla on oma tarinansa. Marinhan piti kaiken järjen mukaan osata hoitaa pikkumiestä, ja hän olikin kovasti touhussa, mutta kun käskin mittaamaan kylpyveden lämpöä, mutisi hän jotakin herrasväen älystä ja aikoi pistää pojan ilman muuta veteen. Minusta se höyrysi liiaksi. Sieppasin mittarin ja pistin veteen, elohopea lensi kuuteenkymmeneen asteeseen, ja eukko oli jo ennättänyt laskea pojan varpaat veteen. Lapsi huusi…
– Siunatkoon sentään!
– Sen koommin en ole uskaltanut olla kauan poissa kotoa, ja kun menin tunneille, vannotin sairaanhoitajaa, että hän olisi luonanne.
– Sinä olet antanut pojan minulle uudestaan, Heikki.
– Eikö