Sternsteinin kartano. Anzengruber Ludwig

Sternsteinin kartano - Anzengruber Ludwig


Скачать книгу
on."

      Siinä oli juovasukat ja tulipunaiset sukkanauhat silkkisolmekkeineen.

      "Muckerl", huusi tyttö, lyöden kätensä yhteen ilosta. "Oletpa sentään hyvä poika."

      "Niin, hyvä se on tuo Muckerl", virkkoi vanhus.

      Helena istui nuorukaisen viereen. "No, saatpa nähdä myös, miten vedän ne jalkaani." Olematta vähääkään hämillään pojan läheisyydestä koetteli hän sukkia ja kenkiä. "Kuinka ne sopivat hyvin!" nauroi hän, "sinä olet varmaankin ottanut mitan jalastani."

      "Niin olenkin silmilläni; tottahan minun pitää ymmärtää minkä kokoinen käsi, jalka ja pää sopii jonkun ihmisen ruumiiseen."

      Tyttö piteli hameensa helmaa niin korkealla että sukkanauhat näkyivät ja katseli itsetyytyväisenä jalkojaan. "Tähän asti", virkkoi hän nauraen, "on prinsessa valmis, siitä lähtien alkaa kerjäläisnainen, ja sitä on paljoa suurempi palanen."

      Muckerl nousi ylös. "Älä ole toivoton. Aika neuvon antaa. Ei vielä ole maailman loppu. Hyvää yötä, on jo aika lähteä, muutoin äiti on huolissaan, toruukin vielä. Hyvää yötä teille kummallekin!"

      Jo seuraavana aamuna oli hänellä syytä katua ettei ollut pannut hyväntahtoisuudelleen mitään ehtoa. Helena tuli juoksujalassa heille päin, mutta nähdessään hänet ja vanhan oljenpunojattaren seisomassa keittiössä hidastutti tyttö hiukan kulkuaan. "Hyvää huomenta!" hän huusi ja ojentaen nopeasti esiin vuoroin kummankin jalkansa jatkoi: "ihan hullumainen ilo minulla on näistä sukista ja kengistä, on vallan toinen käynti. Kiitos kaunis sinulle näistä, Muckerl."

      Vanha rouva loi poikaansa katseen, jonka edessä tämä hämillään kääntyi syrjään.

      Tyttö näytti hohtavanvalkeita hampaitaan, heitti molempiin ilkeän nauravan katseen ja juosta livisti eteenpäin.

      Oljenpunojatar pani kätensä ristiin ja antoi niiden pudota syliinsä. "Muckerl!" Enempää hän ei kyennyt lausumaan, hämmästys tukkesi häneltä puheen. Tunnontarkka nuorukainen ei huolinut sen johdosta ilmaista minkäänlaista tekopyhää sääliä; sen sijaan tuntui hänestä hyvin vastenmieliseltä, että äiti tästä päivästä alkaen aina pudisteli päätään joka kerta kuin hänet näki.

      Noin viikko tämän jälkeen palasi Muckerl taas kaupungista, mutta tällä kertaa ei hän kiertänyt kylän ympäri, vaan pysytteli oikotiellä ja heilutteli huomattavasti käsivarsiaan, ikäänkuin olisi tahtonut näyttää samaa tietä kulkeville ihmisille olevansa tyhjin käsin matkalla.

      Samaa tietä oli Helena jonkun verran aikaisemmin nopein askelin juossut läpi kylän, painaen jotain raskasta kääröä vasten rintaansa. Nyt oli hän polvillaan keskellä tupaansa, ja hänen edessään lattialla oli levällään liinavaatteita, esiliinoja, hameita ja samettipusero; hän katseli pitkien silmäripsiensä alta kaikkea tuota ihanuutta, sydämellisen tyytyväisyyden hymy kiinni puserrettujen huulien pielissä.

      Zinshoferin vanha eukko löi kerran toisensa perään käsiään yhteen.

      Vihdoin hän kysyi: "Muckerliltako?"

      Tyttö nyökäytti päätään.

      "Minkä vuoksi hän on antanut ne sinulle?" kysyi vanhus terävällä äänellä, joka ei kuitenkaan hänen vakoilevan katseensa ja terävän hymynsä ohella kuulostanut äidilliseltä ankaruudelta, vaan karkealta uteliaisuudelta, joka haluaa saada selville missä määrässä ollaan, ja vallanhimolta, joka tahtoo määrätä mihin on pysähdyttävä.

      Tyttö katsoi häneen otsa rypyssä. "Minkä vuoksi? Sen vuoksi etten ulkona näytä hänelle tietä enkä täällä ovea. Ei minkään muun vuoksi!" Hän nauroi ivallisesti. "Sinulla on kai aikoinaan ollut hyvin kiitollinen mieli, kun noin saatat kysyä!"

      Kun Muckerl loitolla eräässä pensaikossa antoi odottelevalle tytölle käärön, otti hän tältä kädestä pitäin lupauksen kahdesta seikasta: ettei tyttö uusissa tamineissaan menisi äitinsä näkyviin ja että hän seuraavana sunnuntaina tulisi hänen kanssaan ravintolaan. Tokkopa poika hetkeäkään ajatteli, kuinka järjetöntä oli koettaa äidiltä salata mitä uutta sunnuntaina joka ihminen ravintolasta kotiin tullessaan tietäisi kertoa? Ah, nuorukainen ei varmaankaan ajatellut mitään muuta kuin sitä, kuinka kaunis, kuinka tavattoman kaunis tyttö oli!

      Lauvantai-iltana ennen nukkumistaan kääntyi Helena vuoteellaan äitiinsä päin. "Kuules, olen unohtanut sanoa sinulle, että Muckerl huomenna vie minut ravintolaan."

      "Ja sinä menet?"

      "Minkäpä vuoksi en? Mitä varten minulla olisi koreat vaatteeni? Nyt, kun voin kulkea ihmisten parissa, ei minulla ole mitään syytä pysytellä loitolla niistä."

      "No, ja onhan sinua jo maanantaista asti sanottu oljenpunojattaren

      Muckerlin hempukaksi."

      "Sanokoot, ei se minua vahingoita ja Muckerlille se tuottaa iloa ja sen hänelle suon."

      "Suotko sen hänelle? Älä sinä ole olevinasi kiitollinen! Jos sydämessäsi olisikin sellaiset ajatukset, niin saisi kai äitisi etusijan kaikista! Eikö totta? Mutta kun sinä vain voit käydä hepenissä, saan minä kuljeskella rinnalla kuin mikäkin rääsyakka. Muckerlin pitäisi toki minuakin muistaman, kun sinä vain puhuisit hyvän sanan hänelle."

      "En ole asiani hyväksi tuhlannut hänelle ainoatakaan sanaa, enkä muillekaan ruvenne kerjäämään."

      "Niin, se ei olisi soveliasta mielestäsi, sinä kopea heilakka! Pidät kai jo varmana että pääset kerjäämästä. Ota vain puunveistäjäsi! Mutta jos häneltä veitsi kerran tapaturmassa loukkaisi käden ja sormet menisivät poikki, niin olisi koko ihanuus lopussa. Olisitpa voinut odotella hiukan viisaampaakin."

      Itsetyytyväisen turhamaisesti, venytellen ja laulavasti vastasi tyttö: "Odotteleminen ja tuppautuminen ei ole minun asiani." Hän tunnusteli täyteläisiä käsivarsiaan, jotka olivat hänen edessään peitteen päällä. "Tällaisilla käsivarsilla on vain pidettävä kiinni siitä mikä kelpaa kaikkien niiden joukosta, jotka näitä tavottelevat."

      "Niinpä kyllä, sinä hupakko! Mutta kun kerran sellaiseen rupeaa, niin silloin ei vain itse pidä kiinni, vaan toinenkin pitää, eikä siitä niin vain pääse irti."

      Tyttö kääntyi seinään päin ja haukotteli. "Pyh, jos minä sellaiseen pulaan joutuisin, niin kylläpä muutaman mustelman edestä ponnistaisin."

      III

      Sunnuntailla on oma juhlallinen tunnelmansa aina kirkonkellojen aamuvarhaisesta kajahduksesta iltapuoleen saakka, jolloin rukouksista palaten jälleen astutaan kotikynnyksen yli; mutta sitten, auringon laskeutuessa ja lintujen vaijetessa, "miesten ja nuorukaisten" hälistessä ravintolassa, alkaa tuvassa istujoille, vaimoille, poikasille, joilla ei ole ollenkaan rahaa, isännille, jotka tahtovat sitä säästellä, heikoille, jotka juuri ovat taudista toipumaisillaan tai sen vallassa – kaikille niille alkaa yksinäinen, surullinen ja ikävä aika.

      Yksinäisyyttä vastaan auttaa kyläily ystävällisen naapurin luona, surullisuutta vastaan virkistävä keskustelu, joka myös karkottaa ikävän. Sen vuoksi teki Matznerin Resl, kylän yläpäästä, vallan kristillisesti päättäessään mennä oljenpunojattaren luo alapäähän. Vanha Resl-muori ei asustanut yksin tupasessaan, hänellä oli aina luonaan ainoa lapsensa Sepherl. Jos hänen käyntinsä Muckerlin äidin luona johtui hiukkasen itsekkäistäkin syistä, niin ei se vähentänyt hänen tekonsa kristillisyyttä; kuka voi, seurustellessaan ihmisten kanssa, pitää suurena tätä heikkoutta, josta hurskainkaan Jumalan kanssa seurustellessaan ei voi vapautua, toivoessaan voittavansa ijankaikkisen autuuden.

      Niinpä kulkivat siis äiti ja tytär huonerivien ja jokirannan välistä kapeaa tietä pitkin.

      Sepherl oli naimaijässä oleva tyttö, keskikokoinen, pikemmin luisevaa kuin pyöreätä tekoa, mikä samaten kuin hänen käsiensä karkeus arvattavasti johtui varhaisesta, kovasta työnteosta. Hänellä oli ympyriäiset, hyväntahtoiset kasvot, ja kauneinta niissä oli suuret, iloiset, siniset silmät, jotka hän usein ikäänkuin ihmetellen levitti selko


Скачать книгу