Hauskoja hetkiä. Berczik Árpád
sen heti ja vastasikin heti:
– Vai niin! Etkö ole tuntenut olevasi kotona luonani? – Sepä kaunista, sangen kaunista. Enkö ole muka tarpeeksi hemmotellut teitä? Te-te-te pieni veijari!
– Ymmärrän, ymmärrän, te lupaatte vastedes käyttäytyä paremmin, te laulatte kauniisti emännällenne koko päivän, eikö niin?
– Tytyty!
– No niin, minä annan anteeksi, kaikesta sydämestäni.
Niinkuin saattoi nähdä, he ymmärsivät toisiaan varsin hyvin ja pakinaa heidän välillään kesti kauan – kauan. Nainen ei lakannut jaarittelemasta, naljailemasta ihmiskielellä eikä kanari vastaamasta linnunkielellä. Ja tuttavuus heidän kesken nähtävästi kasvoi kasvamistaan! Seuranaisen, vieläpä kamarineidonkin täytyi tulla ihmettelemään, kuinka tuo pieni veitikka nipistelee emäntänsä ruusukynsiä, kun hän pistää ne ristikon väliin.
Hänen äänensä, no, se on lumoova, siitä rouva, seuranainen ja kamarineito ovat yksimieliset.
Tästä lähtien tuli taloon eloa, iloa; aikaisesta aamusta alkaen iltaan saakka lintu liverteli, lauleskeli. Kaunis, solakka nainen, jolla ennen monta kertaa oli ollut niin kovin ikävä (eikä mikään niin rumenna kauniimpiakin kasvoja kuin ikävyyden ilme), näytti nyt aina tyytyväiseltä, iloiselta. Ja kuinka ei, eihän hän enään ollut yksin maailmassa!
Olihan yksi olento, jota hän saattoi rakastaa, josta hän voi pitää huolta. Ja kylläpä pitikin huolta. Huonosti olisi käynyt kamarineidon, jos hän olisi koskenut häkkiin. Laulamisen päivästä alkaen pienen tenoristin sekä ruumiillinen että henkinen hyvä oli kauniin, solakan naisen huolen ja johdon alaisena. Tietäen, kuinka tärkeä puhdas asunto on elämän ylläpitämiseksi hän jokapäivä omakätisesti suurimmalla huolella puhdisti häkin ja ripoitti sen lattialle puhdasta hiekkaa. Sitten hän niinikään omin käsin täytti kylpyammeen vedellä sekä pani päivän ravinnon ruokakuppiin ja seinälankojen väliin, suorittaen täten huolenpidon laulajan ruumiillisesta hyvinvoinnista.
Mutta minne jää henki, sielu? Linnullekaan ei ole kylläksi parissa ruokapalassa; se tarvitsee päivänpaistetta, iloista hälinää, voidaksensa laulaa oikein sydämestään. Ja tuo hyvä emäntä ei unhottanut tätäkään.
Huoneesta huoneesen, ikkunasta ikkunaan hän kantoi häkkiä, sitä myöten kuin aurinko liikkui, ja jotta hänen henkensäkin saisi ravintoa ja pieni tenoristi ei jäisi takapajulle uusimmasta musiikkikirjallisuudesta, soitteli hän sille operettihelmiä osaksi pianolla, osaksi harmoonilla, ilolla kuullen että laulaja ennen pitkää oppi muutamia säveleitä.
– Mitä menisinkään teatteriin? – nauroi eräänä päivänä nainen – onhan kotioopperassani semmoinen tenoristi, joka voittaa Perottinkin.
Jotain puuttui kumminkin vielä kanarin omistajan onnellisuudessa. Kuinka selviä merkkejä hän antoikin rakkaudestaan, niin paljon luottamusta hän ei kumminkaan voinut valaa lintuseen, että kun se laskettiin häkistään, se olisi asettunut istumaan hänen sormelleen, olalleen, päälleen. Mieluisampi sille oli kova uuninreuna kuin ihoa-myöten-istuvan liivin alta pyöristyvä olka, ennemmin se istui jollekin taulunraamille kuin sille valkealle kätöselle, jonka suuteleminen lienee hurmaava nautinto, ja parempana olinpaikkana se piti salongissa olevan palmun latvaa kuin sitä päätä, joka istuu palmuvartalolla ja ansaitsisi kruunun.
– Hyvä Jumala! Tämän ajan kuluessa ja tällä vaivalla olisin jo valloittanut kymmenen miestä, – huusi solakka, kaunis nainen eräänä päivänä, väsyneenä huonosti onnistuneista kokeistaan.
Vihdoin hän kumminkin senkin saavutti. Suuri päivä se oli talossa, kun pieni keltalintu lensi hänen sormelleen… Ensimmäisen kerran se siihen jäi hyvin vähäksi aikaa, lensi melkein kohta pois, mutta parin päivän kuluttua se tottui siihen ja sittenkuin retkeilyt pään tummaan hiusmereen ja olan valkealle lumivuorelle nähtävästi olivat saavuttaneet sen suosion, vietti se tuntikausia näillä suloisilla paikoilla kauniin rouvan kirjoittaessa tahi lukiessa. Joskus tämä ei huomannutkaan ennenkuin tuo veitikka yhtäkkiä istui hänen kaulallaan. Olipa silloin naurua, riemua; hän otti veitikan pehmeään samettikäteensä, nosti sen suulleen ja – sitten he suutelivat, muiskuttelivat toisiaan ja livertelivät niin, että!
Kaunis, sangen kaunis aika oli tämä pienelle linnulle ja hänen emännälleenkin, ja sitä olisi ehkä kestänyt ikuisesti, jos…
Jos kaunis, solakka nainen eräänä päivänä ei olisi unhottanut antaa pienokaiselle syödä. Niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, suvaitkaa suosiollisesti uskoa että tämä ihme tapahtui. Heinäkuun 9 p: nä – tiedämme hyvin päivän – kello 12 päivällä pienen linnun häkki ei vielä ollut puhdistettu, sen ruokakuppi seisoi melkein tyhjänä ja kylpyvesi näytti selvästi että se käsi, jonka velvollisuutena häkin järjestyksessä pitäminen on, oli tämän velvollisuutensa kokonaan unhottanut. Seuranainen suoritti varkain kaikki eikä hänen emäntänsä sitä huomannutkaan. Hän pysyi enimmäkseen kamarissaan… Mitä hän siellä tekikään? – Tullessaan sieltä ulos hänen silmänsä olivat punaiset, hän pyyhki niitä nenäliinallaan…
Pikku lintu huomasi sen heti. Se kaiuttelikin lohdutukseksi: tshitshitshi-tytyty!.. Mutta iloinen viserrys, josta kaunis, solakka nainen muulloin keksi niin paljon älyä, henkeä ja järkevyyttä, kaikui nyt suotta, mitään vaikuttamatta. Kaunis nainen meni häkin ohitse, heittämättä siihen silmäystäkään, ja kutsutti vaunut, istui niihin, ajoi pois…
Miksikä kertoisin laveammalti näiden päivien tapahtumat? Lyhyesti lausuen, velvollisuuden laiminlyönnit alkoivat seurata toisiaan! Ainoastaan poikkeuksena tapahtuu enään, että kaunis nainen puhuisi laulajan kanssa; kymmenen päivää on jo kulunut siitä kuin hän pisti sormensa sen häkkiin; sen ruumiillisen hoidon hän tykkänään laiminlyö, ja mitä henkiseen ravintoon tulee, niin koskahan hän enään on mitään soittanut pianolla tai harmoonilla?
Mutta lintunen ei ansaitse tätä kohtelua. Se on pysynyt entisenään, vielä nytkin se visertelee, hyppelee kuin ennen, mutta mikä on mennyt Teihin, kaunis solakka nainen?
Kaiken todennäköisyyden mukaan ja asianhaaroja tarkasti punnittuamme saatamme tehdä sen johtopäätöksen, että hänen eriskummainen käytöksensä lintuun nähden ehkä on likeisessä yhteydessä erään kirjeen kanssa, jonka postiljooni muutamana aamuna oli tuonut.
Se vain on varmaa, että siitä asti kuin tämä kirje saapui, kaunis, solakka nainen oli mitä erilaisimpien tunnelmien vallassa; alakuloisuus vaihtui yhtäkkiä mitä hilpeimpään iloon, joskus hän itki, toisinaan hän hermostui niin, ettei voinut pysyä alallaan, vaan syöksyi ulos, ajeli Andrássy-kadulla, kääntyi taas äkisti takaisin ja riensi kotia. Kamariinsa saapuneena hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja ryhtyi erinomaisen päättäväisesti kirjoittamaan kirjettä, jonka sitten taas yhtä monta, ainakin kymmenen eri kertaa repi rikki. Mutta tuo rikkirepiminen ei yleensä vaikuttanut häneen hyvää, hänen mielialansa kävi siitä vielä oikullisemmaksi, ärtyisämmäksi.
Ihmeellinen kirje, joka voi synnyttää semmoisen käänteen ihmisessä.
Kaunis leski ottaa sen esille monta kertaa, lukee sen alusta loppuun, kosto säteilee hänen kasvoillaan, sitten panee hän sen takaisin laatikkoonsa ja lukitsee tämän suuttuneesti.
Mitähän onkaan tuossa kirjeessä? Vastikään otti hän sen taas esiin – katselee sitä, päänsä käsivarteen nojaten, mietiskelee… Nyt voimme sen lukea.
"Korkeasti kunnioitettu rouva!
Muistatteko vielä minua, muistatteko sitä, joka kolme vuotta takaperin jätti Teidät, sitä onnetonta, joka rohkeni sanoa Teitä koketiksi, nautinnonhimoiseksi?.. Kuinka katkerasti hän on saanut katua silloista jumalattomuuttaan… Hän luuli voivansa unhottaa Teidät, mutta kuukaudet ja vuodet vierivät tuottamatta lepoa hänen murtuneelle sielulleen. Ja mitä kaikkea hänen sen jälkeen on täytynyt kokea?.. Punastuen, häveten lankeen jalkojenne juureen ja rukoilen: anteeksi, suokaa anteeksi aiheeton syytökseni! Kolme vuotta olen tarkkaavaisuudella seurannut elämätänne ja olen aivan masennettu… Onko vielä anteeksiantoa maailman