Jumalan teillä. Bjørnstjerne Bjørnson
olisi mentävä siitä pienestä sala-aukosta, jonka Josefine oli häntä varten laittanut ja jonka kautta hän auttoi häntä joka iltapäivä pääsemään ulos, ilman että pojat sitä näkivät.
Vasten naapurin aitaa oli pinottu halkoja, mutta niiden oikealla puolen oli liiteri ja sinne juoksi Ole. Hän irroitti pari lautaa pinoja vasten olevasta seinästä, puikahti sen kautta ulos ja sulki aukon jälkeensä. Tämä ei olisi ollut mahdollista, jollei ulkopuolella olisi ollut sen verran tyhjää pohjukkaa, jonka oli aiheuttanut lähellä seinää sijaitseva suuri, poikaa korkeampi kivi. Jollei kiveä siinä olisi ollut, olisivat halkopinot olleet aivan rinnakkain, joten ulospääsy olisi ollut mahdoton, nyt oli siinä tilaa kiven molemmin puolin ja sen päällä. Tänne olivat lapset laittaneet tupiaan, yhden kummallekin puolen kiveä ja yhden sen päällekin. Se, joka oli kauimpana seinästä, oli mukavin, siihen oli laitettu istuinpenkki, ja kun se oli kiinnitetty pinoihin molemmin puolin, voivat lapset siellä juuri ja juuri sopia kulkemaan toistensa ohitse. Katoksi he olivat laittaneet lautoja ja niiden päälle latoneet halkoja, jotta ei kenessäkään heräisi epäluuloja, ja paljon heillä oli siinä ollutkin puuhaa. Kovin valoisaa siellä ei ollut, mutta sehän kuului asiaan, jotta siellä olisi sitä hauskempi. Täällä kertoili Josefine Olelle Espanjasta ja Ole taas puolestaan lähetyssaarnaajien seikkailuista. Toinen härkätaisteluista ja toinen taas kamppailuista tiikerien, leijonain ja käärmeiden kanssa, kauheista hirmumyrskyistä ja vesipatsaista, villeistä apinoista ja ihmissyöjistä: Olen kertomukset olivat vähitellen voittaneet ylivallan, ne olivat voimakkaampia ja niillä oli oma tarkoituksensa; tyttö eli muistoistaan, poika taas kaikesta, mitä hänen mielikuvituksensa voi luoda kokoon, ja itse hän halusi sinne mukaan. Niin kauan ja niin hehkuvasti hän jatkoi kuvauksiaan, kunnes tytössäkin heräsi halu päästä sinne! Aluksi Josefine kyseli varovasti, kävisikö päinsä, että naisetkin pääsisivät lähetyssaarnaajaksi. Sitä ei Ole kuitenkaan oikein tiennyt, kyllähän sellainen oli miesten työtä, mutta lähetyssaarnaajien vaimoksi he kyllä saattoivat ruveta. Sitten kysyi tyttö, olivatko lähetyssaarnaajatkin naimisissa; tämän käsitti poika dogmaattiseksi kysymykseksi ja vastasi, että hän oli kuullut kerran isänsä lausuvan mielipiteensä siitä eräässä keskustelussa. Jossain kokouksessa oli näet muuan sitä epäillyt, koska muka Paavali, jota täytyi pitää ensimäisenä ja myöskin suurimpana lähetyssaarnaajana, ei ollut naimisissa, mutta isä oli vastannut, että Paavali luuli Jeesuksen vielä jonakin päivänä tulevan takaisin ja sentähden hänen täytyi kiiruhtaa ympäri maita ja mantereita niin nopeasti kuin suinkin ja levittää tietoa siitä, jotta ihmiset voisivat olla valmiina. Mutta lähetyssaarnaajat nykyään, nehän joutuvat elämään yhdellä paikkakunnalla ja silloinhan ne tarvitsevat vaimon. Hän itsekin oli lukenut lähetyssaarnaajien vaimoista, jotka pitivät koulua pienille neekerilapsille.
Pitemmälle ei kumpikaan mennyt, mutta tyttö ajatteli asiaa itsekseen, sen huomasi kysymyksistä, sellaisista kuin esim. – oliko totta, että neekerilapset söivät etanoita! Siitä hän ei pitänyt.
Täällä hämärässä, jossa pojan vaalea- ja tytön ruskeatukkainen pää yhdessä keksivät huvittavia seikkailuja, he olivat istuvinaan palmupuiden alla, täällä vilisi heidän ympärillään mustia neekerilapsia ja kaikki ne olivat kilttiä ja kohteliaita ja käännytettyjä, oli myöskin kesyjä tiikerinpentuja, ne loikoivat hiekalla aivan heidän jalkojensa juuressa, hyväntahtoiset apinat palvelivat heitä, elefantit kantoivat heitä varovasti selässään ja puut heidän ympärillään olivat täynnänsä ruokaa, mitä he vain tarvitsivat.
Nyt tuli Ole katsomaan tätä paratiisia viimeisen kerran ja sanomaan sille jäähyväiset.
Hän oli juuri noussut kiivetäkseen kiven yli, kun hän muisti, että nyt oli lauantai ja lauantaina oli Josefine kello yhdestätoista vapaa (hänellä oli yksityisopettaja) ja silloin hän tavallisesti tuli tänne halkopinojen taakse, lähelle poikien rauhallista aluetta.
Entä jospa hän nytkin istui siellä? Jospa hän oli kuullut kaikkityyni! Nopeasti kivelle, ja – siellä istuikin tyttö penkillä ja katsoi nyt häneen!
Vain nähtyään hänet ja silmäyksen, jolla tyttö häneen katsoi, Ole pillahti jälleen äänekkääseen itkuun. "Minä – tahdon – kotiin", hän nyyhkytti, "en koskaan – en milloinkaan tänne", ja hän laskeutui Josefinen luo. Heti alkoi tämä häntä rauhoittaa, riensi antamaan hänelle nenäliinansa ja pyysi häntä pitämään sitä suun edessä, jotta itku ei kuuluisi, hän tunsi koulun tavat ja tiesi, että nyt saattoi joku olla pihalla Olea hakemassa. Ole totteli nyt, kuten aina, hänen neuvoaan, mitä käyttäytymiseen tulee. Hän luuli, että se tarkoitti tuota kiusallista niistämistä, ja hän alkoi niistää ja itkeä, itkeä ja niistää. Nopeasti tarttui Josefine silloin pienellä tytön-kädellään Olea niskaan, toisella hän otti lujasti kiinni häntä käsistä ja painoi nenäliinaa lujasti vasten Olen suuta, samalla pudistaen varoittavasti tummankiharaista päätään. Silloin käsitti Ole, mikä on kysymyksessä. Olikin jo aika, sillä hänen nimeään huudettiin pihalla – kerta toisensa perästä ja eri tahoilla. Hänellä oli sellainen työ ja tuska tukahduttaessaan itkua, että hänen ruumiinsa hytkähteli ja vapisi, mutta hän pidätti sen. Pidätti, siksi kun kuuli toverin hyökkäävän jälleen rappusia ylös. "Minä – tahdon – kotiin!" hän aloitti heti ja päästi itkun valloilleen, hän ei voinut muuta. Sitten antoi hän nenäliinan takaisin, nyökäytti päällään, nousi ja veti halot syrjään naapurin aitauksessa olevan aukon edestä, yhäti vaan itkien ääneensä ja yhäti ollen kauhistuksen vallassa. Heti halot poistettuaan hän oli aukossa, koulupenkin kiiltäväksi hankaama takapuoli ja kirkkaat korkoraudat vetäytyivät yhä edemmäs, kunnes ne katosivat. Hän nousi ylös toisella puolen, kiiti siellä olevan halkovajan ja aitauksen välistä solaa, ohi vanhan, mätänevän puuläjän, ja sieltä takaportin kautta. Vasta kun hän oli sen ulkopuolella, kapealla kadulla, hän muisti, että oli unhoittanut ottaa jäähyväiset Josefineltä, niin, eikä ollut edes kiittänyt häntä! Tämä hänen kaikkien kaupungissa kärsimiensä vastoinkäymisten lisäksi tullut harmi vaikutti, että hän nyt juoksujalkaa kiiruhti pois, eikä hellittänyt juoksuaan ennenkuin kiertoteitse oli päässyt maantielle. Se kuului ikäänkuin hänen alustalaisiinsa, tämä vanha rantatie.
Josefine seisoi hetken ja tuijotti siihen paikkaan, josta Olen korkoraudat olivat kadonneet, mutta ei kauan. Hän hyppäsi kivelle, laskeutui seinän luo, työnsi laudat syrjään, tunkeutui läpi ja sulki huolellisesti aukon jälkeensä. Vähän ajan päästä hänet nähtiin apteekilla hatuttomin päin, hän kysyi veljeään – ensin apteekista, jossa veljen oli tapana oleskella, mutta siellä hän ei ollut eikä ollut sinne jättänyt kirjojaankaan. Hän haki häntä toisestakin kerroksesta, eikä löytänyt häntä sieltäkään, mutta ikkunasta hän huomasi, että satamassa oli suuri vieras laiva ja noin kymmenen kaksitoista venettä sen ympärillä, tietysti Edvard olisi siellä! Juoksujalkaa riensi hän laiturille, otti heidän oman valkeaksi maalatun venheensä ja työnsi vesille.
Hän souti, niin että hiki valui, souti ja tarkasteli ympärilleen, kunnes saapui haaksirikkoisen luo, tuon vihreän, suunnattoman suuren laivan viereen, joka siinä seista lokotti ja puhkui, kun vettä siitä pumputtiin. Jo kaukaa näki hän, että Edvard seisoi kirjapakka kainalossa komentosillalla juttelemassa ystävänsä Rojert Mo'n kanssa.
Heti päästyään tarpeeksi lähelle hän huusi häntä nimeltä. Sen kuuli Edvard ja koko laivaväki. Nähtiin ruskeatukkainen tyttö hatuttomin päin, soudusta punoittavana, airot kädessä tuijottamassa komentosillalle, tuumittiin, mitä se olisi ja unohdettiin kohta. Mutta Edvard tunsi piston rinnassaan: jotain kauheaa oli varmaankin tapahtunut. Tuossa tuokiossa hän oli laivan kannella, laskeusi alas laivasta ja hyppien veneestä toiseen hän tuli Josefinen veneeseen, jonka hän samassa työnsi ulos: "Mitä on tapahtunut?" Kirjat hän lähätti käsistään, otti tytöltä airot ja istuutui soutamaan: "Mitä on tapahtunut?"
Punoittavana ja hengästyneenä seisoi siinä Josefine tukka hajallaan ja katsoi häneen, kun hän käänsi venettä, sitten irroitti hän toisen parin airoja ja istahti veljeään vastapäätä takimaiselle tuhdolle. Edvard ei halunnut kolmatta kertaa kysyä, souti vaan. – Silloin Josefine pitäen airoja ylhäällä vedestä virkkoi:
"Mitä olet sinä tehnyt