Luvattu maa. Paul Bourget
syksyn kellastuneita lehtiä; silloin äiti laski, montako oli syksyä kulunut isän kuolemasta. Pienokaista katsellessa hänen ajatuksensa vaipuivat loppumattomiin mietteisiin; pelonsekaisella ihastuksella hän seurasi vartalon varttumista, lapsen muuttumista nuoreksi neitoseksi ja sitten täyskasvaneeksi naiseksi, ihaillen hänen sulouttansa, älyänsä, hyvyyttänsä, nauttien kaikkia tuoksuja tämän ihanan kukkasen, jonka hän yksin tunsi, ja hän odotti tuskallisena mutta valmiina sitä jalomielisen uhrauksen hetkeä, jolloin hänen oli siitä eroaminen.
– "Kun ajattelee", sanoi hän itsekseen, "että on olemassa mies, joka vie hänet minulta, että hän ehkä liikkuu piirissämme, että olemme hänet kenties eilen tavanneet, taikkapa tänään, kävelyillämme. Häntä vartenko siis olen lapseni herttaiseen sieluun sirottanut ihanteiden kylvön, tuohon hellään sydämeen jaloimmat tunteet istuttanut… Jospa voisin häntä kasvattaa, tuota tuntematonta, tytärtäni varten, niinkuin tytärtäni häntä varten kasvatin!.. Olihan hänen isällään tapana sanoa: 'Menköön hän sille, jota rakastaa.' Mutta hän oli mies. Hän tunsi elämän. Hän olisi voinut arvostella, oliko kosija tyttären arvoinen, kun sitävastoin minä…"
Tuhansittain oli lohduton leski mielessään hautonut näitä äidin hellyyttä ilmaisevia ajatuksia, ja yhä useammin, yhä hartaammin hän niitä lausui, sitä myöten kuin aika kului. Joskus ne päättyivät tuumiin, jotka tuntuivat houkuttelevilta, mutta jotka äkkiä raukesivat, kun odottamatta ilmestyi näköpiiriin uusi tekijä, äkkiarvaamaton, vastustamaton rakkaus. Kreivitär Scilly oli kaikkien näiden, hänen mielestään liian nopeasti kuluneiden vuosien vieriessä mitä suurimmalla huolella valvonut Henrietten ystäväpiiriä, karsiakseen siitä pois kaiken, mikä ei ollut yhtä nuhteetonta ja hurskasta kuin nuori tyttö itse. Hän oli koettanut mitä tarkimmin seuloa entistä tuttavapiiriänsä uudistaessaan heidän kanssansa seurustelusuhteitaan. Hän oli tahtonut varata tyttärellensä jok'ainoan niistä hienon maailman tavoista, joihin hän itse nuoruutensa aikana oli tottunut, ja sitä varten hän oli koettanut hyödyksensä käyttää muistamansa ensimäiset kokemukset, tarkastaessaan yksityisseikkoihin menevällä huolellisuudella niitä harvalukuisia nuoria miehiä, jotka esiintyivät heidän seurapiirissään. Ja sittenkin hänen tyttärensä mieltyi tuntemattomaan, tuohon Francis Nayrac'iin, jonka rinnalla äiti nyt näki hänen niin hellän, miltei kiitollisen luottavaisena astelevan. Kymmenen kuukautta sitten hän tuskin oli kuullut hänen nimeänsä mainittavan, paitsi muutaman kerran kenraalinrouva de Jardes'in luona, joka oli nuoren miehen kaukainen sukulainen. Rouva de Jardes'in kodissa oli myöskin esittely tapahtunut, sattumalta, vastaanottopäivänä, josta Francis oli lähtenyt niin ihastuneena Henrietten suloisuuteen, että jo seuraavana päivänä oli palannut siitä sukulaiselleen puhumaan. Sitten oli seurannut toimenpiteitä, sangen yksinkertaisia, sangen jokapäiväisiä, tavallisia jokaisessa naimiskaupassa, joka on lähtenyt yksinäisyyteen kyllästyneen nuoren miehen hetkensynnyttämästä innostuksesta ja joka toiselta puolen on nuoren tytön salaisen mielisuosion, toiselta puolen yhteisen, välittäjätoimeensa ihastuneen ystävän hyväntahtoisuuden kannattama. Onhan vanha tunnettu asia, että olipa lemmenliitto luvallinen tai luvaton, niin kaikki naiset siihen mieltyvät, kunhan vain lempeä on. Yhä uudistuvat, suuremmalla tahi vähemmällä taidolla valmistetut kohtaukset, yhtämittaiset kiitoslauseet, joita rouva de Jardes tuhlasi Francis'sta puhuttaessa, nuoren miehen ilmaantuminen jokaiseen paikkaan, joka antoi hänelle tilaisuutta lähestymään neiti Scilly'tä, herättämättä kenenkään huomiota tahi panetteluhalua, huomattava muutos yhä huolestuneemman ja levottomamman Henrietten esiintymisessä, – siinä tämän pienen lemmentarinan viattomat ja lapselliset yksityiskohdat. Jokainen näistä yksityiskohdista tuotti äidille syvää liikutusta ja johti ratkaisevaan keskusteluun, johon hän oli päättänyt tyttärensä pakottaa. Epäröimättä, mutta väristen, niinkuin värisivät tällä hetkellä marmoripenkkiä varjostavan saarnin lehvät, hiljaisen tuulen henkiessä, oli tyttö sydämensä uuden salaisuuden ilmaissut. Francis oli käynyt hänelle rakkaaksi. Todellako, vaikkei hän tietänyt hänestä sen enempää? Vaikkeivät olleet siitä sanaakaan keskenään vaihtaneet? Mikä salaperäinen tunteiden vuorovaikutus siis – ? Rouva Scilly muisteli tehneensä itselleen näitä kysymyksiä sinä unettomana yönä, joka oli tätä tunnustusta seurannut, ja havaittuansa tämän tyttärensä ensimäisen mielenliikutuksen, jossa ei äidillä mitään sijaa ollut, oli hänet vallannut tuollainen sielun syvä ja kiihkeä mustasukkaisuuden kohtaus, joka jaloimmankin äidin sydämeen iskee vuotavia haavoja, niin syviä, että ainoastaan tieto lapsen täydellisestä onnesta voi ne parantaa. Oi, miten kreivitär oli sinä yönä rukoillut! Miten hän oli taivaasta ohjausta pyytänyt! Millä varovaisuudella ja millä sisällisellä vavistuksella hän, rippi-isänsä, isä Juvigny'n, vanhan dominikaanimunkin neuvosta oli ryhtynyt sellaiseen tiedusteluun, johon kaikki vanhemmat kaikkina aikoina ovat ryhtyneet. Jos tarvittaisiin todistusta siitä, miten varovaisimpienkin kohtalo on käsittämättömän ja hillitsemättömän voiman vallassa, olisi siksi omiansa isän tai äidin kykenemättömyys, valppaudestakin huolimatta, hankkia täsmällisiä tietoja sen miehen luonteesta ja elämästä, josta jumaloidun, vuosikausia vaalitun lapsen onni tahi onnettomuus tulee riippuvaksi. Rouva Scilly tiedusteli oikealta ja vasemmalta, ja hänen tätä tarkoitusta varten tekemänsä vieraissakäynnit olivat tämän tunteellisen rakkausnäytelmän koomillisia välikohtauksia. Vai eivätkö ne sitte ole sellaisia ja vieläpä mitä jännittävimpiä, nuo keskustelut, missä ajattelemattomasta sanasta riippuu kahden olennon tulevaisuus, kahden olennon, joista toisen on mahdoton puolustautua. Ja vastaukset, jotka hänelle annettiin loppumattomien keskustelunmutkien jälestä, olivat kaikki tämäntapaisia:
– "Herra Nayrac?.. Niin", sanoi kreivittärelle rouva d'Avançon, entisen diplomaatin puoliso. "Miellyttävä nuori mies! Sangen sievä omaisuus, ja sehän ei ole haitaksi. Hän palveli kymmenen vuotta lähetystössä, olisi kohonnut sihteeriksi, mutta anoi juuri virkaeroa – niinkuin herra d'Avançonkin, hallituksen tähden… Vahinko kyllä…" Ja senjälkeen tuo kunnon rouva rullatuolistaan, johon hänen tautinsa aika ajoin hänet kytki, purki loppumattomaan sanatulvaan vihansa valtion asiain nykyisestä tilasta, jäljitellen täten miestänsä, jonka kaikki mielipiteet hän omisti omikseen, vaikka sydämensä pohjasta häntä vihasi – ristiriitaisuus, joka on sangen tavallinen perheissä, missä aviopuolisot elävät huonossa sovussa. Heidän vihastaan huolimatta on tottumuksen vaikutus heihin niin suuri, että he vähitellen muuttuvat toistensa näköisiksi, niin henkensä kuin joskus ruumiinsakin puolesta. Onko taitavankaan äidin mahdollista, epäilystä herättämättä, tarttua jälleen keskusteluaineeseen, joka häneltä näin syrjään horjahtaa. Hän ei uskalla enää sommitella ainoatakaan kysymystä, mutta tehtyänsä mielessään sen johtopäätöksen, että herra d'Avançon, paetaksensa perhe-elämänsä helvettiä, kuusikymmenvuotiaana viettää aikansa klubissa ja siellä varmaankin tapaa Francis Nayrac'in semmoisissa paikoissa, missä tapojen puhtaus paremmin käy selville kuin seuraelämässä, hän johtaa mitä hienoimmalla viekkaudella keskustelun tälle alalle ja pääsee vähitellen tarkoitustensa perille, kuullessaan tämän toisen julistuksen:
– "Francis Nayrac?.. Sangen miellyttävä poika! Sangen sievä omaisuus! Tänä vuonna olen hänet tavannut pienessä klubissa. Hänen kanssaan ainakin voi puhua muustakin kuin kilpa-ajoista ja uhkapelistä…" Ja seuraa sitten lavea esitelmä, johon leppymättömin vanhoista keikareistamme purkaa sapensekaista kateuttaan nykyistä sukupolvea kohtaan. Hän sekoittaa siihen, hän puolestaan, vaimonsa huomautuksia ja käsityksiä, mutta unhottaa kokonaan Nayrac'in… Tehtyään kymmenen tämänkaltaista koetta on äiti parka vihdoinkin selvillä siitä, että sittenkin lienee parasta kääntyä niiden puoleen, jotka lapsuudesta saakka tuntevat vävyehdokkaan, ja hän turvautuu lopuksi rouva de Jardes'iin, vaikka tietääkin hänet liian taipuvaiseksi puolustamaan serkkuansa pienen sepittämänsä juonen hyväksi. Mutta rouva Scilly tietää hänet myöskin sangen vilpittömäksi ja suoraksi luonteeksi ja turvautuu hänen tunnollisuuteensa pyytäessään vastausta niihin kahteen kysymykseen, jotka enimmän hänen mieltänsä painavat.
– "Ettäkö uskonnollinen?.." kuuluu rouva de Jardes'in vastaus. "Kenties hänestä ei ole perin uutteraksi kirkossakävijäksi. Tiedättehän, ystäväni, meidän aikamme nuoret miehet heittäytyvät mielellään välinpitämättömiksi. Mutta periaatteita hänellä on ja mainioita, siitä kyllä