Sisaret: Romaani. Georg Ebers
ystäväsi kyllä todistaa, ett'ei ole juuri etuisata ruveta riitelemään minun kaltaisteni kanssa. – Väistykää syrjään, nuoret herrat, ja sallikaa tytön sanoa minulle, mitä hän tahtoo."
Kun Irene sitten seisoi erakon edessä sekä pikaisesti ja hiljaa oli kertonut hänelle, mitä hän oli tehnyt ja että hänen sisarensa Klea odotti häntä, niin Serapion ensin nauroi ääneensä ja sanoi sitten hiljaisemmalla äänellä, mutta iloisesti niinkuin isä, joka laskee pilaa tyttärensä kanssa:
"Kahden edestä hän on syönyt ja seisoo tuossa varpaillaan kuroitellen minun ikkunaani päin, ikäänkuin hänen pukunsa ei verhoisikaan ihmislasta joka on liiaksi syönyt, vaan ainoastaan hentoa henkeä. Me kyllä saatamme nauraa, mutta Klean, tyttö paran, on kai nälkä."
Irene ei vastannut sanaakaan, mutta kuroittihe vielä entistä korkeammalle ja, kääntyen kokonaan Serapioniin päin, nyykäytti useampia kertoja vilkkaasti kaunista päätänsä, ja kun hän vielä, täynnä veitikkamaisuutta, sydämellisen rukoilevana katseli erakkoa silmiin, tämä lausui:
"Sinä tahdot, että minä annan sinulle aamiaiseni viedäksesi sen Klealle; mutta ei siitä tule mitään, sillä se on jo ollutta ja mennyttä eikä sitä voi saada takaisin; ainoastaan taatelin sydämykset ovat enää jäljellä. Mutta onhan tuolla lautasella, joka on kädessäsi, jokseenkin riittävä aamiainen."
"Se on vanhan Phibiin uhri Serapiille," tyttö vastasi.
"Hm, hm, niin oikein," vanhus jupisi. "Koska se on jumalalle – hän saattaisi pikemmin olla sitä vailla, kuin nälkäinen ihmisparka."
Sitten hän jatkoi totisena ja arvokkaan näköisenä, niinkuin opettaja, joka tahtoo korjata varomatonta puhettansa, minkä oppilas on hänen suustansa kuullut, toisella paremmalla:
"Tosin uskottuihin esineisin ei saa koskea, ja jumala ensin – sitten ihmiset. Jos vain tietäisin, miten… Mutta isäni sielun nimessä, lähettäähän Serapis itse meille, mitä tarvitsemme! Kuule jalo Scipio eli Publius, koska sinua niin saan nimittää, astu tänne ja katso tuonne akaasioihin päin. Etkö näe siellä suosikkiani, opasta, leipää ja paistetuita kananpoikia, joita orjanne ottaa nahkalaukusta? Nyt hän asettaa vielä viiniruukunkin pöytäliinalle, jonka hän on levittänyt Euleuksen suurten jalkojen eteen. Pian he huutavat teitä aterialle, mutta minä tunnen erään kauniin, nälkäisen lapsen, jolta valkoinen kissa aamulla varasti aamiaisen. Antakaa minulle häntä varten leivän puolikas ja kanan siipi ja, jos tahdotte, vielä lisäksi granaatti-omena tahi joku niistä persikoista, joihin eunukki juuri käypi käsiksi. Saisi niitä olla kaksikin sillä minä voin käyttää niitä molempia."
"Serapion!" Irene sanoi hiukan moittivalla äänellä, luoden silmänsä maahan; mutta Kreikkalainen huudahti innokkaasti:
"Enemmän, paljoa enemmän minä saatan sinulle antaa. Minä riennän heti…"
"Pysähdy," Publius häntä käskevästi keskeytti, tarttuen hänen olkapäähänsä. "Minulta Serapion pyysi, ja minä itse tahdon tehdä ystäväni mieliksi."
"Mene sitten!" Kreikkalainen huudahti nopeasti pois kiitävälle Publiukselle. "Sinä et suvaitse Memphiin kauniinten huulten kiittävän minua. Katsoppas, Serapion, mitä hän kiiruhtaa. Nyt täytyy Euleus paran nousta ylös. Niilihevonen saattaisi häneltä oppia, miten se on tehtävä oikein kömpelösti. Tuolla tapaa pitkittä mutkitta menetellään. Roomalainen ei paljon kysele, ennenkuin hän ottaa. Kas tuossa hänellä nyt on, mitä hän tarvitsee. Kuten lypsinlehmä, jolta vasikka viedään pois, Euleus häntä katselee. Kyllä kai minä itsekin paljoa mieluummin söisin persikoita kuin katselisin niitä vietävän pois. Mitäpä jos kansa saisi foorumilla nähdä tämän! Publius Cornelius Scipio Nasica, suuren Scipio Africanuksen oikea pojanpoika, kantaa aterioidessa palvelevan orjan tavoin vatia kummassakin kädessään! No, Publius, mitä Rooma voittajana tällä kertaa tuopi muassaan?"
"Makeita persikoita ja paistetun fasaanin," Corneliolainen nauroi ja antoi ikkunasta erakolle kaksi vatia. "Vanhuksellekin jäi vielä kylliksi."
"Kiitoksia, paljon kiitoksia!" Serapion lausui, viittasi Irenen tulemaan luoksensa, antoi hänelle kullan keltaista vehnäleipää, puolet Euleuksen jo kahtia jakamasta linnusta ja myöskin kaksi persikkaa ja kuiskasi hiljaa hänelle:
"Toisen Klea itse noutakoon minulta noiden mentyä pois. Kiitä nyt tätä hyvää herraa ja mene."
Hetkisen tyttö seisoi hämmästyneenä ja korvia myöden punehtuneena, puri
alahuultansa pienillä kiiltävillä hampaillaan, ollen äänetönnä
Roomalaisen edessä, ja vältti hänen mustien silmiensä totista katsetta.
Sitten hän tointui ja sanoi:
"Sinä olet kovin hyvä. Minä en osaa kauniita sanoja puhua, mutta minä kiitän sinua ystävällisesti!"
"Ja tämä ystävällinen kiitos tekee tämän suloisen aamun minulle vielä ihanammaksi," Publius vastasi. "Minä ottaisin mielelläni yhden sinun hiuksissasi olevista kukista muistoksi tästä aamusta ja sinusta."
"Ota ne kaikki!" Irene huudahti irroittaen nopeasti kukat hiuksistaan ja ojentaen ne Roomalaiselle, mutta ennenkuin tämä niihin oli tarttunut, Irene veti kätensä takaisin ja lausui totisena:
"Ne ovat olleet kuningattaren kädessä! Sisareni Klea sai ne eilen juhlakulkueessa."
Corneliolaisen kasvojen piirteet kävivät, hänen tätä kuullessaan, totisiksi ja käskevästi sekä Lyhyesti hän kysyi:
"Onko sisarellasi mustat hiukset ja onko hän sinua suurempi ja onko hänellä juhlakulkueissa kultainen seppele? Antoiko hän sinulle nämät kukat? Antoi, sanotko niin? No niin, hän sai minulta kukat, mutta vaikka hän otti ne vastaan, niin eivät ne kuitenkaan näytä miellyttäneen häntä, sillä sitä, mitä pidetään arvossa, ei anneta pois, ja sen vuoksi ne lentäköötkin matkoihinsa!"
Tätä sanoessaan Publius heitti kukat huoneen yli ja jatkoi sitten lempeämmällä äänellä:
"Sinun, lapseni, ei tarvitse kärsiä mitään vahinkoa kadottamasi pääkoristeen tähden. Anna minulle granaattikukkasi, Lysias."
"En maar," tämä vastasi. "Sinä tahdoit itse tehdä ystäväsi Serapionin mieliksi, kun äsken estit minua tuomasta persikoita, ja nyt minä tahdon omalla kädelläni antaa granaattikukkani kauniille Irenelle."
"No ota häneltä sitten kukka," Publius sanoi ja kääntyi jyrkästi selin tyttöön, jonka käsissä olevalle lautaselle Lysias pani kukkansa, ja johon vieraan ankara käytös koski kuin kova käsi. Sitten tyttönen jätti ääneti sekä kainosti hyvästi, päästäksensä heti palaamaan asuntoonsa.
Publius katseli miettiväisenä häntä, kunnes Lysias huudahti:
"Mitä tämä on? Olikohan iloinen Eros aamulla eksynyt tänne synkkään
Serapiin temppeliin?"
"Se ei olisi hyvä," erakko hänet keskeytti, "sillä pian meidän jumalamme jalkain juuressa oleva Kerberus tempaisi tuolta rajulta pojalta," ja tätä sanoessaan hän katsoi ankaran näköisenä Kreikkalaiseen, "hänen liikkuvat siipensä."
"Jos hän vain antautuu kiinni tuolla kolmipäiselle pedolle," Lysias nauroi. "Mutta tule nyt, Publius; Euleus on jo kyllin kauvan odottanut."
"No mene sitten hänen luoksensa," Roomalainen vastasi. "Minä tulen heti perästä, mutta ensin on minulla vähän puhuttavaa Serapionille."
Viimemainittu oli, Irenen mentyä, kokonaan kääntänyt huomionsa akaasialehtoon, missä eunukki yhä vain syödä ahmasi. Kun Roomalainen sitten häntä puhutteli, hän sanoi, vastenmielisesti pudistaen suurta päätänsä:
"Sinun silmäsi eivät varmaankaan ole huonommat, kuin minun. Katsoppas, miten tuo mies järsiessään liikuttelee leukojaan ja maiskuttelee huuliaan. Serapis vieköön, ihmisen luonnon laadun oppii tuntemaan, kun tarkastelee hänen syömistään. Sinä tiedät, että vastenmielisesti olen tässä häkissäni, mutta siitä olen sille kiitollinen, että se estää minua sellaisesta, jota Euleus kutsuu nauttimiseksi, sillä nautinto, sen sanon, alentaa ihmistä."
"Sinä