Jutelmia. Dilling Lars
ei päättynyt edukkaasti Olinalle, sillä Auroran rinnalla oli hän kuin mölskä, punainen pioni kauniin ruusun rinnalla.
Donnerin neiti oli hienoine ihoinensa, mustine kiharinensa ja loistavine silminensä oikea loistokukkanen kukoistuksessansa. Kenties ruusu oli liian täysin puhjennut, niin että saattoi syystä peljätä sen piankin alkavan ransistua.
"Te viivytte kai täällä koko suven?" kysyi Donnerin rouva.
"Ainoastaan neljätoista päivää," sanoi Ludvig. "Minulla ei ole pitempää virkalomaa konttorista."
"Olette kenties jo kandidaatti?"
"En vielä, mutta toivon ennen pitkää siksi pääseväni."
"Toivon, että te usein ilahutatte meitä vierailemalla Skovhöissä täällä ollessanne. Vaan minä en kärsi kankeita visiittejä. Kun tulette, jäätte koko päiväksi ja pidätte hyvänänne mitä talo tarjoo. Meidän perheet ovat liian hyvät ystävät ja tuttavat paljoa kursaillaksemme. Eikö niin, rouva Rasmussen?" sanoi Donnerin rouva, kääntyen vanhan matamin puoleen.
Tuo salamielinen piika oli nimittäin kutsunut talon rouvan ulos kyökkiin jonkun tärkeän asian johdosta.
"Olkaa hyvä, älkää sanoko minua rouvaksi," sanoi vanha Rasmussenin matami karmeasti. "Minä olen vaan matami, mutta olen tyytyväinen asemaani. Ajattelen aina näin: parempi kylläinen matami kuin nälkäinen rouva. – Olkaa hyvä, suvaitsetteko leipää?" sanoi hän ja ojensi Donnerin rouvalle leipäkorin.
"Kiitoksia, minulla ei ole nälkä," sanoi Donnerin rouva katkera hymy huulilla.
Kotvasen kuluttua sanoivat he jäähyväiset, ja Donnerin rouva kysyi, eikö ylioppilas tahtoisi saattaa heitä kappaleen matkaa tielle nähdäksensä missä Skovhöi oli.
Ylioppilas tietysti tahtoi mielellään.
"Olina ottakoon myöskin yllensä ja seuratkoon mukana, niin ei Ludvigin tarvitse yksin palata," sanoi Rasmussenin rouva. "Pidä vaan varalta, ettei Donnerin neiti liian paljon jää kahden kesken hänen kanssansa," neuvoi hän tytärtä hiljaa.
Vanha Rasmussenin matami oli myöskin kotia menossa, ja kaikki seurasivat yksissä alas tielle päin.
Ludvig Möller ja Donnerin rouva tyttärineen kävivät edellä; Rasmussenin matami ja Olina seurasivat jälestä.
"Tietysti on äitisi aikomus, että sinusta ja Möllerin Ludvigista tulee pariskunta," sanoi vanha Rasmussenin matami yht'äkkiä.
Olina säpsähti ja loi punastuen silmät maahan.
"Luulen niin olevan," sanoi hän.
"Pidätkö enemmän hänestä kuin Rasmus Nielsenistä?".
Rasmus Nielsen oli eukon veljenpoika. Hän oli pehtorina ja isännän sijaisena Granholtissa.
"Hän näyttää paljoa paremmalta ja hienommalta kuin Rasmus," sanoi Olina ujosti.
"En konsaan usko, että hän on pitävä sinusta niin paljon kuin Rasmus."
"Rasmus et konsaan ole sanonut pitävänsä minusta."
"Tiedäthän sen, että hän pitää," sanoi eukko. "Jos olisit nähnyt kuinka hän kävi pahoille mielin kuullessansa, että tähän taloon oli kosija tullut. Eilen oli meillä lihakeittoa – se on hänen lempiruokaansa, mutta hän ei voinut pelkästä surusta saada kulumaan muuta kuin yhden lautasellisen, ja muutoin syö hän tavallisesti kolme."
Olina näytti liikutetulta tästä hänen lempensä osoitteesta.
"Voisiko sinulla todellakin olla sydäntä saattaa hänet onnettomaksi?" kysyi muori.
Olina näytti olevan kahden vaiheella. "Ludvig on kuitenkin sekä hienompi että kauniimpi," sopersi hän.
Vanha Rasmussenin matami pusersi kokoon huulet ja hänen viiksensä nousivat hirveästi koholle.
"Tämä kihlaus täytyy estää. Heistä ei konsaan tule onnelliset," ajatteli hän.
Hänen katseensa harhaili hajamielisesti pitkin avaruutta, kunnes kiinnittyi Donnerin rouvan kookkaasen, jäykkään vartaloon.
"Hän on auttava minua kihlauksen estämisessä," ajatteli eukko. "Ei kukaan ole siihen soveliaampi."
Mutta Ludvig kulki iloisena tietä eteenpäin Auroran rinnalla.
Neiti nauroi ja laski leikkiä, heitti häneen loistavan katseen, loi sitten maahan silmänsä näyttääksensä pitkiä silmäripsiänsä ja availi silloin tällöin punaisia huuliansa, jotta ylioppilas vilaukselta saisi nähdä hammasten valkoisen rivin.
Ludvig oli ihastuksissaan.
Hän näki ainoastaan Auroran ja unhoitti Granholtin ja Grönlidin, Olinan ja vanhan Rasmussenin matamin.
Silloin kuului viimeksimainitun kolea ääni ja saattoi hänet takaisin todellisuuteen.
"Te käytte liian kiireesti," huusi hän.
He seisahtivat.
"Luulenpa että on parempi että me kaksi vanhaa käymme jälestä, niin nuoret voivat juosta edeltä," sanoi hän.
Donnerin rouva antausi vastenmielisesti Rasmussenin matamin seuraan, ja Olina käveli Auroran ja Ludvigin rinnalla.
"Heistä tulisi kaunis pari," sanoi eukko yht'äkkiä, kun nuoret olivat kerjenneet kappaleen matkaa edelle. Donnerin rouva säpsähti.
"Heistä?"
"Ylioppilaasta ja tyttärestänne."
"Miniänne on varmaankin aprikoinut paria toisin," sanoi Donnerin rouva.
"Kuulkaapa, rouva Donner," sanoi Rasmussenin matami suoraan, "me kaksi emme konsaan ole ollut erittäin hyvät ystävät."
Donnerin rouva heitti niskaansa.
"Mutta kun on kysymyksessä asia, joka suuresti koskee meitä molempia, luulen voivamme tehdä rauhan."
Donnerin rouva alkoi kurolla korvin kuullella.
"Nähkää," jatkoi eukko, "Ludvig Möller on nuori, kaunis ja kelpo mies, niin että tyttärenne voisi pitää itseään onnellisena saadessaan hänet mieheksi."
Donnerin rouva arveli, että hän voisi pitää itseään yhtä onnellisena saadessaan Auroran vaimoksi.
"Mutta nyt on miniäni päähän pistänyt, että hänen pitää saada Olina, ja luulenkin, että Ludvig aikoo kosia. Minä taasen tahdon tytön naimisiin veljenipojalle Rasmus Nielsenille. Heidän avioliittonsa tulisi paljoa onnellisemmaksi, sillä Rasmus sopii paremmin Olinan säätyyn, hän voi paremmin hoitaa hänen talojansa ja omaisuuttansa, ja hän pitää sydämmen pohjasta tytöstä. Jos ylioppilas nai hänet, niin ottaa hän hänet vaan rahain vuoksi, joten ei olisi laita, jos hän kihlaisi teidän tyttärenne."
Donnerin rouva puri huuliinsa.
"Sillä," jatkoi eukko parantaakseen sanojansa, "eihän Olina ole laisinkaan niin kaunis kuin teidän tyttärenne, ja jollei silmäni petä, on hän jo hyvällä alulla rakastua Aurora neiteen."
Donnerin rouva arveli, ettei se taitanut olla niin epätodenmukaistakaan.
"Minä esittelen siksi, että me kaksi teemme liiton ja koemme kaikin voimin saada ylioppilas ja Aurora neiti pariksi. Mitä teihin tulee, hyvä rouva Donner, en laisinkaan epäile, että te olette parastanne koettaneet ilmankin minun kehoitustani."
Donnerin rouva puri taas huuliinsa. Vanhalla Rasmussenin matamilla ei ollut juuri hyvää aistia sanojansa valitessa.
"Mutta minä ajattelin, että me voisimme saada enemmän toimeen, jos yksissä toimimme. Minä olen tekevä mitä suinkin voin peloittaakseni häntä naimakaupoista Olinan kanssa. Olemmeko siis yksimieliset?"
Donnerin rouva nyökkäsi päällään osoittavasti.
"Teiltä en vaadi muuta kuin annatte minulle tiedon heti kun olette saaneet hänet pauloihinne takertumaan."
Taasen epäaistikas lausetapa, jota Donnerin rouva ei kuitenkaan ollut