Aikamme kuvia I-III. Alkio Santeri

Aikamme kuvia I-III - Alkio Santeri


Скачать книгу
roisto?" Santerikin suuttui, päätti ottaa kumppaninsa oikein lujalle haukkumisesta. "Jottako minä olen roisto, häh?"

      "Sinä, sinä juuri olet roisto, junkkari… Oo hevonen lurjujen joukosta!" Mielonen sai itsensä istuimelle istumaan, tempasi ohjaksista ja sai hevosensa täyteen lentoon. Santeri oli niin silmittömästi suutuksissaan että oli vähällä unohtaa valkosensa, joka alkoi kiirehtiä toisen perään.

      "Entä repale on tuokin, vaikka niin kehutaan!" hän äänteli, kun meni rattaillensa ja rupesi siitä lakkiansa etsimään johon muisti sen äsken panneensa. Mutta sitä ei löytynyt, ei mistään, pudonnut oli ihan varmaan. Voi kun Santeri nyt rupesi kiroilemaan ja matkatoveriansa panettelemaan! Hän käänsi hevosensa takaisin ja alkoi aika kyytiä ajaa lakkiansa hakemaan. Mielonen mennä körötteli tietänsä ja hautoi mielessään äkäisiä tuumia.

      "Kun meinaa, raato, 'speijaamaan' ruveta parempiansa!.."

      "Ääh!" Hän antoi hevoselle selkään ja rääkäsi tavattomalla nautinnolla ja itseensä luottaen:

      "Ei siihen kykene paremmatkaan, kuin Harakkaisen Santtu!"

      Etäältä hän äkkäsi vastaansa tulevan pitkän jonon tervakuormia. Hän tunsi itsessään tavattoman miehuullisten tunteiden hallintoa, kun oli saanut Santerin niin miehen tavoin haukutuksi.

      … Joutaisivat ne nuokin tietää, mikä mies minä olen…

      Mielonen röyhisti rintaansa, koetti asettaa itsensä suorassa ja pönäkästi istumaan. Vaikealta se tuntui, kun juopunut veri niin itsepintaisesti tahtoi ruumista huljuttaa. Kun piti päätä kohdallaan ja kiinnitti silmänsä yhteen kohti, niin sitten tuntui paraiten pidättyvän … kun vähänkin käänsi silmiä toisaalle, niin kohta huljahti yläruumis, eikä sitä tahtonut saada enään pidättymäänkään. Jo tulivat tervakuormat lähellä … silmät kiintyivät tähtäämään hevosen korviin… Kas hullua, kuinka mukavasti ne viirailevat, nuo korvat!..

      Ja Lautamiehen koko huomio ja ajatus kiintyi hevosen korviin, niin, ettei oikeastaan huomannutkaan ketä vastaan tuli. Sen vaan äkkäsi, että kun nykäsi suitsista, hevosen korvat sitä vikkelämmin viirailivat, pää nousi pystöön ja hepo otti reiman hyppäyksen.

      "Älä aja mies! – Tpruu tpruu! – Älä aja yhteen! – Hulluko se on, tuo? … voi … tpruu!.. Katsokaa sen hullua! … ka ka, no, siinä se nyt oli!"

      Mielonen kyllä kuuli, kun miehet huusivat ja pari tyttöä parkui, mutta ei hän viitsinyt turhista hätäillä, tempoi vaan hevosta vuoroon kumpaisestakin ohjaksesta.

      … Mitä ne hulluja hätivät? … pelkäävät raukat, kun näkevät hyvällä hevosella ajettavan!..

      Mutta hevonen ällistyi tervamiesten huutamisesta, kun oma isäntä vaan yhä kärtti, ja tempasipa yhteen erään tervakuorman kanssa.

      Se oli vähän kovallainen täräys, kun häkki-rattaat kiersivät nurin ojaan, pyörät taivasta kohti, musta jäi kylelleen ojanreunalle lepäämään ja Lautamies itse onnellisesti tipahti ojanpohjaan rapakkoon.

      Tervamiehet riensivät hätäytyneinä apuun. Saivat heti selville, että Lautamies ilki-elävänä purskutteli ravassa ja teki jo alku-yrityksiä kontataksensa pois nurin käännettyin rattaidensa alta. Miehet rupesivat nauramaan, kun näkivät ettei henki ollut kysymyksessä, alkoivatpa vielä ilkeästi suutansa piestä. Ryhtyivät sitten hevosta ensimäisenä auttamaan ja antoivat Lautamiehen yksin miettiä pelastuskeinojaan.

      Kun miehet saivat hevosen pystöön ja rattaat ylös ojasta, jättivät he auttamis-tuumat sikseen. Jouten vaan katselivat ja puheillaan viiltelivät Mielosen sydäntä, kun tämä koetti kokoilla pikku tavaroitaan, jotka olivat sinne tänne lentäneet. Ensimäisenä he rupesivat ryyppyjä vaatimaan, kun Lautamiehen viinalekkerin näkivät. Melkein tyhjäksi sen tyhjensivät, iso joukko kun oli miehiä. Tulivat hiukan hutikkaan.

      "Kuule mies, mistä sinä olet kotoisin?"

      Tuo kyseliä oli varmaankin joukon isäntä, ainakin se Mielosestakin siltä näytti.

      Mielonen oli juuri vaipunut katsomaan rikkautunutta kohtaa häkki-kärryn istuimessa.

      "Noo, mitäs se nyt tähän kuuluu? hän kurjallaisesti hymyillen vastasi.

      "Eipä mitään. Mutta onko sulla rahaa maksaa, kun ajoit rikki tuon minun rattaani pyörän? Sinun täytyy maksaa siitä 5 markkaa, kun niin sikamaisesti ajat."

      "Jos ei ole rahaa, niin takki pantiksi, onpa hänellä hyvä takki", sanoi joku.

      "Raha ei tee meillä mitään kiusaa." Ja kun Mielonen sen sai sanotuksi, niin hän röyhisti rintaansa ja rupesi näyttämään enemmän miehuulliselta.

      "En minä siitä niin paljoa maksa", hän sanoi, "se oli vahinko … tuli vähän liiaksi ryypättyä … johan te sen nyt ymmärrätte." Hän katseli surkutellen miehiä, kun eivät ne näyttäneet ymmärtävän.

      "Ryyppää kohtuudella sika!" huudettiin ja katseltiin Mielosen ryvettynyttä asua.

      Mielonen ei päässyt puuhun, ei pitkään, kun ei häntä ymmärretty.

      "Voi moukkia", huokasi Lautamies raskaasti, "kun pitää joutua tekemisiin kaikellaisten roistojen kanssa."

      "Häh, mitä piruja … mekö roistoja?" alkoi yksi kysellä. Toisetkin hörkistivät korviansa… Tuollaistako se junkkari nyt rupeaa sanomaan, kun ensin ajaa ojaan itse ja muut saavat ylös auttaa?

      Mielonen pelästyi, kun havaitsi, että muut olivat kuulleet mitä hän ajatteli. Ja miehet raivosivat, uhkasivat panna uudestaan ojaan.

      "Maksa pois, että pääsemme lähtemään", vaati isäntä jurosti käskemällä, ja koetti rauhoittaa muita vakavemmasti käyttäytymään.

      Mielonen henkäsi, rupesi sovittelemaan ja veti esiin helpottavia asian haaroja.

      "Tyytykäähän nyt kahteen markkaan kun tuli mullekin vahinko … tuota, minä olen sellainen mies jotta, ette taida arvatakaan."

      Mielonen näytti arvokkaan salamieliseltä.

      "Ole mikä olet, älä siinä joutavia jaarittele, maksa pois ja muista ettet toiste sillä lailla juo!" puheli tervamiesten isäntä.

      "No älä nyt kovin … kyllähän sitä jokainen pian sen verran juo.Olette itse jo juovuksissa joka ainoa."

      "Omasta viinastas oot juottanut!"

      Miehet nauraa räkättivät ja saivat tuosta paljon puheen ainetta. Lautamies koetti selvitellä kalujaan, mutta ei onnistunut päästä niin pitkälle että olisi saanut hevosen valjaisiin. Taas ruvettiin vaatimaan maksua ja Lautamies tarjosi kaksi markkaa.

      "Sepä nyt vasta on juutalainen!" ihmetteli muudan, ja tästä johduttiin siihen, että he joukolla rupesivat vaatimaan uusia ryyppyjä. Nyt suuttui Lautamies, luultavasti jo oikein perinpohjaisesti, sillä hän kaivoi taskun esiin, otti sieltä leveästi pienen tukon seteleitä ja antoi yhden 5 markkasen tuolle vaateliaalle.

      "No kyllä mulla rahaa on, enemmän kuin tuollaisilla!"

      Toiset nauroivat ja rupesivat kehumaan.

      "Rahaa on sillä miehellä kun roskaa … petoa, kun on rikas!" toimitti muuan suupaltti, toiset nauroivat ja säestivät. Isäntä huuteli jo matkaan lähtemään.

      "Antakaa sen miehen jo olla rauhassa", pyysi tyttö.

      "Vaiti nyt, kirkkoväärti antaa meille vielä, vanhan tutun vuoksi, lähtöryypyt."

      "Kirkkoväärti!" matkivat ja nauroivat toiset.

      Mielonen istui ojan partaalla ja nojasi päätä käsiinsä. Yksi meni töyttäämään.

      "Anna nyt veikkonen lähtö ryypyt niin pyhin takkisi savesta, ettei emäntä kovin…"

      "Ole nyt jo…" ja Lautamies rupesi kiroilemaan.

      Jo siihen tuli nurjasti katsellen Santeri Harakkainenkin, lakittomin päin. Teki mieli suorastaan ohitse ajaa, mutta ei päässyt. Kyseli tervamiehiltä mikä tuolle miehelle oli tullut, ja hänelle kerrottiin. Lautamies


Скачать книгу