Lauri Stenbäck. Aspelin-Haapkylä Eliel
Pohjanmaa menneen vuosisadan alussa uudestaan tuli sotatantereeksi, oli Kaarle Fredrik Stenbäck kirkkoherrana Kuortaneen pitäjässä, seudulla, joka oli kesällä 1808 tapahtuvien sotaliikkeiden ja tappelujen keskellä. Pitäjän enimmin viljelty, väkirikkain osa sijaitsee näet Kuortanejärven ympärillä, jonka rantaa maantie Lapuan ja Alavuden välillä kulkee. Järven itäisimmän ja isoimman, Kirkkojärveksi sanotun ulapan itärannalla on pitäjän kirkko ja vastapäätä toisella rannalla pappila. Kun tämä on noin 20 kilometriä Lapualta, 30 Alavudelta ja ainoastaan puolitoista kilometriä Ruonan sillalta, niin tykkien jyske näiltä kolmelta samannimiseltä tappelutantereelta häiritsi sen rauhaa yhä uudestaan, vain joidenkuiden viikkojen väliajalla. – Jo tässä mainittakoon, että pappila asemapaikkaansa nähden on kauneimpia Etelä-Pohjanmaalla. Niinkuin nimikin, Haapaniemi, ilmaisee, on talo järveen pistävällä niemellä. Järven puolella asuinrakennusta on puutarha, josta kirkkoherra Stenbäckin istuttama lehtokuja johtaa alas rantaan. Näköala aukean, saarettoman järven yli oli muinoin vielä kauniimpi kuin nykyjään. Silloin näet Melliniemi vasemmalla ja Hiironiemi oikealla kädellä pappilan niemestä enimmäksi osaksi olivat metsän vallassa, samoinkuin vielä tätä nykyä vastakkainen ranta, mistä kirkon katto ja kellotapuli huippuineen kohoavat tumman havumetsän ylitse.
Kirkkoherra, joka oli syntynyt 1760, oli sodan aikana parhaimmissa miehuudenvoimissaan. Oltuaan yhdeksän vuotta koulunopettajana Pietarsaaressa oli hänet 1790 nimitetty Alahärmän kappalaiseksi viran tultua avoimeksi hänen vuotta aikaisemmin kuolleen isänsä jälkeen. Vuotta ennen sodan syttymistä hän oli päässyt Kuortaneelle kirkkoherraksi. Samana vuonna kuin hän muutti Alahärmään, hän oli nainut kauppiaan tyttären Beata Mellbergin Pietarsaaresta, mutta tämä ei ollut hänen kohtaloissaan osallinen kauemmin kuin v: een 1807. Rouva kuoli näet kuukautta ennen Kuortaneelle muuttoa. Sodan alkaessa ei siis pappilassa ollut äitiä, joka olisi hoitanut siellä kasvavia kolmea lasta. Luultavasti oli nuorempien lasten, 11-vuotiaan Susanna Sofian ja 10-vuotiaan Kaarle Fredrikin, hoito uskottu joko jollekin vanhemmalle vaimonpuoliselle sukulaiselle taikka vanhimmalle siskolle, 16-vuotiaalle Elisabet Margaretalle eli Lisettelle, niinkuin häntä kotona nimitettiin. Paitsi näitä lapsia oli kirkkoherralla ensimmäisestä aviosta ollut kolme muutakin, joista kaksi oli kuollut aivan pieninä ja poika Simon Reinhold tapaturmaisesti saanut surmansa kaukana kodista.
Koska viimeksimainitulla tapahtumalla on välillinen merkitys aineeseemme katsoen, kerrottakoon se tässä. Tuntemattomasta syystä tämä poika, tuskin lapsenkamarista päässeenä, 1805 lähetettiin pitkälle merimatkalle – arvattavasti Pietarsaaresta olevassa laivassa, jonka omistaja taikka päällikkö oli joku äidin sukulaisia. Laiva kävi Espanjassa ja oli, sinne saakka kaiken sujuttua onnellisesti, juuri lähtenyt paluumatkalle, kun nuori Stenbäck Malagan ja Gibraltarin välillä hukkui 25 p. marraskuuta mainittuna vuonna: hyökyaalto pyyhkäisi hänet kannelta mereen. Saatuansa surusanoman isä sepitti allaolevan suomenkielisen murherunon sisarusten laulettavaksi kirkossa, silloin kun tavanmukainen kiitos veljen kuolemasta tehtiin. Runo, joka sisältää lasten suuhun pantuja lohdutussanoja vanhemmille, painettiin Vaasassa varustettuna seikkaperäisellä otsakirjoituksella, jossa ilmoitetaan sepitelmän aihe. Säkeet kuuluvat näin:
Aaltoin pesä, myrskyin maja, aukko aava
Nieli veljemm siksensä;
Vaan säästä surus, äiti, isä: taivaan Isä
Sielun sulki syliinsä.
Mailman myrskyst, synnin seurast, sielun surmast
Merta tuimaa tuimemmast,
Niistä lastas säästääksensä Itsellensä,
Sanoi: tempaan Tuonelast.
Satamaan, jonk Isä sääsi, poika pääsi,
Vaaratonna vioista;
Onko syytä voivotella, valitella
Luojan laupiaan laitosta?
Jesus, lasten lunastaja, rakastaja,
Veljemm siellä kasvattaa;
Taivaan kuoriss' ihannellen, viittaa meillen:
Tänne tulkaat! toivottaa.
Toivon silmäll katsoin sinne, jäimme tänne
Murhemaalle taivaltaa,
Hyväll isäll, äidill iloks, lohdutukseks;
Ei meit Jesus unohda.
Rakas Jesu! Sielun paimen, paras paimen,
Kaitse meit näill laitumill,
Kaitse niityll runsahalla, raittihilla,
Vesill vie virvoittaviin
Pieni näytelmä, jossa pikku tytöt – arvattavasti vanhan virsikirjan n: o 278 ("Etkös ole, ihmisparka") virren nuotilla – veisasivat nämä sanat, tapahtui Alahärmän kirkossa ja antaa alkuperäisyydessään sangen omituisen piirteen isän ja perheen luonteenkuvaukseen.
Kirkkoherra ei ollut kauan leskenä. Jo 1809 v: n alussa hän meni uusiin naimisiin Lapuan kirkkoherran tyttären Eva Maria Gummeruksen kanssa, joka oli syntynyt 1774 ja siis miestään 13 vuotta nuorempi. Tästä aviosta syntyi neljä lasta, nimittäin Juhani Mikael 1809, Lauri Jakob 26 p. lokakuuta 1811, Charlotta Fredrika 1813, Maria 1814 ja Laura 1816, jotka, samoinkuin ennenmainitut kolme lasta ensimmäisestä aviosta, kasvoivat täysikäisiksi ja jäivät eloon vanhempainsa jälkeen.
Eri kirjaimilla painettu nimi on tulevan runoilijan, jonka elämäkerta tässä on kuvattavanamme. Edellinen nimi, Lauri [Kun Stenbäck Isossakyrössä ollessaan kirjoitti nimensä suomenkielisten kirjelmäin alle, käytti hän muotoa Lauri Stenbäck.] (Lars), joksi häntä aina sanottiin kodissa, oli perhenimi, jota tähän päivään saakka jokaisessa polvessa joku suvun jäsen on kantanut. Seurakunnan kastettujen kirjasta, joka ilmaisee, että poika kastettiin 3 p. marraskuuta, otettakoon tähän kummien nimet, koska ne tavallaan osoittavat, miten perhe ja sen seurapiiri olivat kansanomaisia. Kummeina mainitaan: lukkari Juhani Perander ja hänen vaimonsa Klaara Höök, talollinen Siimon Hynnilä ja hänen vaimonsa Valpuri Jaakontytär, talollinen Matti Sysilampi ja hänen vaimonsa Agneeta Matintytär, talollinen Matti Koskela ja hänen vaimonsa Maria Heikintytär sekä demoiselle Maria Forbus. Kasteen toimitti apulainen Juhani Nygren.
Tätä kirjoitettaessa [1900] on se koti, jossa Lauri Stenbäck kasvoi, ollut hajonneena noin kuusikymmentä vuotta, ja useimmat sen nuoremmatkin jäsenet ovat toinen toisensa perästä eri paikoilla nähneet elämänsä päivän laskevan. Kumminkin on vielä yksi sisar – Charlotta – elossa, [Leskirouva Charlotta Achrén (o.s. Stenbäck) kuoli 90 vuotta täytettyään 1903.] ja hänen uskollista muistiansa on pääasiassa kiittäminen niistä tiedoista, joihin seuraava kuvaus perustuu. Kun tämä sisar oli runoilijaa kahta vuotta nuorempi, ovat siis hänen varhaisimmat omat muistonsa menneen sataluvun toisen vuosikymmenen lopulta; mutta aikaisemmistakin tapauksista hän on voinut antaa tietoja, sillä ne kuuluivat perhemuistoihin.
Ensiksi muutama sana vanhemmista. Isä oli ainakin vanhemmilla päivillään jotenkin raskasmielinen ja itse perhepiirissäkin harvapuheinen. Lasten kunnioitus häntä kohtaan oli suuri, ja he varoivat huolellisesti häiritsemästä häntä hänen kamarissaan, missä hän tavallisesti istui lueskellen. Kirjat, joita hän luki, lienevät enimmäkseen olleet hengellisiä. Huolimatta suljetusta luonteenlaadustaan oli hänellä kumminkin runollisia ja tavallaan taiteellisia taipumuksia. Tuo jo mainittu, jotenkin tavaton toimi, kun hän pani puolikasvuiset tyttärensä veisaamaan omaatekemäänsä runoa seurakunnan edessä kirkossa, ei ollut ainoa laatuaan. Muulloinkin hän kuuluu osoittaneen samaa taipumusta järjestämään näytelmäntapaisia esiintymisiä. Niin esim. oli hänellä tapana jouluksi sepittää lauluja lasten laulettavaksi joulukuusen ympärillä tanssiessa. Joskus hän kuuluu itsekin niin innostuneen