Erämaan kutsu. Джек Лондон
kokonaan antautuneen eteenpäin pyrkimisen vaivannäköön – ainoa, minkä hyväksi ne elivät, ainoa, joka tuotti niille jotain iloa.
Dave kulki lähinnä rekeä, hänen edellään Buck ja sitten Sol-leks, jonka edessä taas kaikki muut pitkässä jonossa aina johtajaan asti, viimemainitussa virassa Spitz. Buck oli tarkoituksella asetettu Daven ja Sol-leksin väliin oppiakseen näiltä. Hän oli tarkkaavainen oppilas, mutta toiset myös taitavia opettajia. Ne eivät koskaan jättäneet häntä asioista tietämättömäksi teroittaen opetukset terävin hampain hänen mieleensä. Dave oli rehellinen ja viisas samalla. Se ei koskaan purrut Buckia syyttömästi eikä koskaan todellisesti tarvittaissa jättänyt purematta. Ja kun François piiskoinensa tuki sen hallitusta, piti Buck viisaampana totella kuin vastustaa. Kerran erään lyhyen pysähdyksen aikana Buck sotkeutui köysiin, jonka vuoksi matkaanlähtö viivästyi. Mutta silloin syöksyivät sekä Dave että Sol-leks hänen kimppuunsa ja kurittivat hänet perinpohjin. Tästä kyllä kaikki sotkeentui vielä pahemmin, mutta Buck varoi toista kertaa saattamasta aikaan sellaista selkkausta. Ja ennen päivän loppua oli hän oppinut hoitamaan paikkansa rivissä niin hyvin, että sekä Dave että Sol-leks lakkasivat näykkimästä häntä. Yhä harvemmin kohotti François piiskaansa ja vieläpä Perrault kunnioittikin Buckia itse nostamalla tämän jalkoja niitä tarkastaakseen.
Päivän matka oli ollut vaivaloinen solan rinnettä ylöspäin Shep Campin kautta Scalesin ohi metsänrajalle, yli jäätikköjen ja satoja jalkoja syväin lumikinosten, yli mahtavan Chilcoot-ketjun, joka kohoaa suolaisen ja suolattoman veden välillä seisten ankarana vartiona synkän ja yksinäisen Pohjolan portilla. Sitten kävi kulku verrattain helposti sammuneiden tulivuorien aukkoihin syntyneen järvijonon sivuitse. Myöhään illalla saapuivat he Lake Bennettin yläpuolella sijaitsevalle leirille, missä tuhansittain kullankaivajia oli veneenteossa aina kevääseen jäiden lähtöaikaan asti. Buck kaivoi kolon lumeen ja nukkui väsyneen vanhurskasta unta, kunnes hänet hyvin varhain seuraavana aamuna ajettiin ylös pimeään ja kylmään ja tovereineen valjastettiin taas reen eteen.
Sinä päivänä he kulkivat neljäkymmentä englannin penikulmaa, tie kun ei ollut niin huonoa, mutta senjälkeisenä ja monena seuraavana päivänä täytyi heidän kulkea kiertoteitä ja työskennellä ankarammin, eivätkä sittenkään päässeet niin pitkälle. Säännöllisesti käveli Perrault kulkueen etunenässä polkien lunta leveillä, litteillä kengillään, helpottaakseen heidän kulkuansa. François, joka hoiti reen ohjaustankoa, vaihtoi toisinaan, vaikkei usein, paikkaa hänen kanssansa. Perraultilla oli kiire ja hän oli koko lailla ylpeä jäiden tuntemisestaan. Tämä tunteminen olikin välttämättömän tarpeellinen, sillä syysjää oli hyvin ohutta ja virtapaikassa ei jäätä ollut ollenkaan.
Päivä päivältä, loppumattomassa jaksossa, ponnisteli Buck eteenpäin valjaissaan. Liikkeelle lähdettiin aina kauan ennen aamunsarastusta ja päivän valjetessa oltiin jo pitkällä, monta uutta penikulmaa taakse jätettynä. Eikä milloinkaan asetuttu leiriin ennenkuin pimeän tultua, mutta silloin sai kukin kalaosansa ja jokainen kaivautui sitten lumeen nukkuaksensa. Buck oli hyvin ahne. Hänen jokapäiväinen annoksensa – puolitoista naulaa auringonkuivukalaa – näytti katoavan olemattomiin. Koskaan ei hän saanut kyllikseen ja nälän tuskat kalvoivat häntä lakkaamatta, kun sitävastoin toiset koirat, jotka eivät olleet niin suuria ja muutoin olivat tottuneita tähän ankaraan elämään, eivät saaneet enempää kuin naulan kukin ja kuitenkin pysyivät hyvissä voimissa. Buck menetti pian entisen nirsuutensa. Aluksi hän söi hitaasti, mutta huomasi pian, että toverinsa lopetettuaan ennen häntä sieppasivat itselleen hänen jälellä olevan osansa. Ei kannattanut ollenkaan koettaa puolustaa palasiansa. Hänen ajaessaan paria, kolmea käpälämäkeen, katosi ruoka toisten kurkkuihin. Päästäkseen tästä pulasta, päätti hän syödä yhtä nopeasti kuin toisetkin ja nälkä johti hänet niin pitkälle, ettei hän ollenkaan pitänyt itseään liian hyvänä ottamaan, mikä ei ollut hänen omaansa. Hän näki miten toiset tekivät ja oppi heistä. Kerran hän näki kuinka Pike, muuan uusista koirista – muuten taitava teeskentelijä ja varas – hyvin viekkaasti varasti palasen sianlihaa Perraultin kääntäessä selkänsä. Seuraavana päivänä teki Buck saman kepposen ja onnistui pääsemään pakoon koko saaliineen. Nousi mahdoton hälinä, mutta Buck vältti kaikki epäluulotkin. Muuan hänen tovereistaan – Dub – joka usein käyttäytyi kömpelösti ja aina joutui kiinni rikoksistaan, sai kärsiä rangaistuksen Buckin pahasta teosta.
Tämä ensi varkaus oli merkkinä siitä, että Buck saattoi kestää ja tulla toimeen kovassa, vihamielisessä Pohjolassa. Se toi esille hänen kykynsä mukautua muuttuneisiin olosuhteisiin, mikä pelasti hänet joutumasta pikaisen, hirvittävän kuoleman omaksi. Vielä se osoitti hänen siveellisyytensä joutuneen rappiolle, olevan murskaantumaisillaan, mutta sehän olikin vain tarpeeton painolasti olemassaolon häikäilemättömässä taistelussa. Alhaalla Etelässä, missä oli uskollisuutta ja hyvää toveruutta, saattoi hyvinkin kunnioittaa toisten omaisuutta ja persoonallisia tunteita, mutta Pohjolassa, missä väkivalta ja puolueellisuus vallitsivat, olisi aivan hullu, jos ajattelisi sellaisia. Ja jos tekisi niin, joutuisi auttamattomasti hukkaan.
Eihän Buck nyt juuri näin kirkkaasti ja selvästi arvostellut. Hän oli aivan yksinkertaisesti sopiva uuteen elämäänsä ja mukautui tietämättä sen vaatimuksiin. Koko elämässään ei hän koskaan ollut peräytynyt taistelusta, olipa se sitten koskenut mitä tahansa. Mutta punanaapukkainen mies oli karttuineen iskenyt häneen alkuperäisemmän peruslain. Sivistyneenä koirana olisi hän saattanut uhrata elämänsä siveellisen velvollisuuden puolesta, esimerkiksi puolustaakseen tuomari Millerin ratsupiiskaa, mutta että hän nyt oli täydellisesti peräytymässä sivistyksestä, sitä todisti juuri hänen kykynsä kääntää selkä siveellisille velvollisuuksille pelastaakseen oman nahkansa. Hän ei varastanut siksi, että tämä seikka olisi huvittanut häntä, vaan tyydyttääkseen vatsansa vaatimuksia. Eikä hän varastanut avoimesti; vaan viekkaasti ja salaa, koska hän kunnioitti toisten karttuja ja hampaita. Sanalla sanoen – hän teki minkä teki siksi, että oli helpompaa tehdä se, kuin jättää tekemättä.
Hänen kehityksensä – tai paremmin peräytymisensä – kävi hyvin nopeaan. Lihakset kävivät raudanlujiksi ja kaikki tavallinen tuska jätti hänet tunnottomaksi. Ja taloudelliseksi hän kävi niin hyvin sisäisesti kuin ulkonaisestikin. Hän saattoi syödä mitä tahansa, kuinka inhottavaa ja sulamatonta se olikin, ja saatuaan tämän sisäänsä, imi hänen vatsanesteensä syödystä aineesta ravinnon aina viimeiseen hiukkaseen asti, minkä jälkeen hänen verensä kuljetti sen jokaiseen etäisimpäänkin paikkaan hänen ruumiissaan, joka siitä tuli sekä lujaksi että sitkeäksi. Näkönsä ja hajuaistinsa terottuivat aivan ihmeellisesti, kuulonsa kävi niin erinomaiseksi, että hän unissaankin kuuli heikoimmankin kolinan tietäen, ennustiko se rauhaa vai vaaraa. Hän oppi pureksimaan varpaittensa väliin tarttuneen jään, ja ollessaan janoinen, paksun jääkerroksen peittäessä juotto-avantoa, osasi hän murtaa sen kohoamalla takajaloilleen ja sitten laskeutumalla jäälle etujalat jäykkinä. Hänen etevin ominaisuutensa oli osata vainuta tuulta ja laskea sen laatu edeltäkäsin. Olipa kuinka tyyntä tahansa hänen kaivaessaan itselleen koloa puun juurelle tai rantaäyräälle, löysi aamun tieneessä sattunut tuuli hänet aina suojanpuolelta.
Eikä hän oppinut vain kokemuksesta, vaan kauan sitten sammuneet vaistotkin heräsivät eloon hänessä. Sukupolvien kesyn elämäntavan tulos haihtui vähitellen. Hämärät havainnot ajalta, jolloin sukunsa vielä oli ollut nuori, versoivat hänessä epämääräisesti – ajalta, jolloin villit koirat hyökkäilivät joukoin aarniometsissä tappaen saaliinsa sen saavutettuaan. Hänen ei ollut vaikea oppia iskemään kiinni, viiltämään halki tai puremaan poikki kurkun yhtä nopeasti kuin susikin. Siten olivat hänen muinaiset esi-isänsä tehneet. Ja ne elivät nyt uudestaan hänessä. Entinen elintapa ja vanhat temput, jotka nämä olivat jättäneet perinnöksi jälkeläisilleen, olivat hänenkin. Hän harjoitti kaikkea ponnistuksetta, keksimättä siinä mitään uutta, aivankuin olisi kaikki aina piillyt hänen luonnossaan. Ja kun hän kylminä öinä kohotti kuononsa tähtiä kohti ja antoi kuulua pitkäveteisen, susimaisen ulvonnan, olivat ne hänen esi-isiänsä – jo kuitenkin kauan sitten sekoittuneet maan tomuun – jotka hänen kauttansa käänsivät kuononsa tähtiä kohti ja ulvoivat vuosisatojen takaa. Hänen