Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II. Dumas Alexandre

Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II - Dumas Alexandre


Скачать книгу
ei hovilainen lainkaan kaivannut, mutta nyt hänen täytyi seurata Ludvigia la Vallièren luo.

      Hallitsijan saapuessa oli nuori tyttö juuri saanut silmänsä kuivatuiksi, mutta niin hätääntyneesti, että kuningas näki hänen itkeneen. Ludvig kyseli häneltä kuin hellä rakastaja ainakin, pakottaen häntä puhumaan.

      "Ei minua mikään vaivaa, sire", väitteli tyttö.

      "Mutta olettehan itkenyt."

      "Oh, en suinkaan, sire."

      "Katsokaahan, de Saint-Aignan, olenko minä erehtynyt?"

      De Saint-Aignan ei hämillään tiennyt mitä vastata.

      "Silmänne ainakin punoittavat, mademoiselle", väitti kuningas.

      "Se johtuu tien tomusta, sire."

      "Ei vainkaan, ei vainkaan; teillä ei nyt ole sitä tyytyväistä ilmettä, joka teidät tekee niin kauniiksi ja viehättäväksi. Te ette katso minuun."

      "Sire!"

      "Mitä sanoinkaan? Te ihan vältätte minun katseitani" Hovineito oli tosiaankin kääntänyt silmänsä syrjään.

      "Mutta, taivaan nimessä, mitä nyt onkaan tapahtunut?" kysyi Ludvig, jonka veri oli alkanut kiehua.

      "Ei mitään, sanon vieläkin kerran, sire, ja olen valmis osoittamaan teidän majesteetillenne, että sieluni on niin häiriintymätön kuin vain haluatte."

      "Sielunne häiriintymätön, vaikka näen teidät hämmentyneeksi kaikessa, eleissännekin! Olisiko teitä loukattu, pahastutettu?"

      "Ei, ei, sire."

      "Haa, se pitäisi minulle ilmoittaa!" sanoi nuori ruhtinas säkenöivin silmin.

      "Mutta kukaan ei ole minua loukannut, sire."

      "No, muuttukaahan sitten jo taas niin haaveilevan hilpeäksi eli iloisen surumieliseksi, jollaisena teitä ihailin tänä aamuna. No… armosta!"

      "Kyllä, sire, kyllä!"

      Kuningas polki jalkaa.

      "En voi käsittää tätä käännettä!" valitti hän. Ja hän katseli de Saint-Aignania, joka myöskin hyvin huomasi la Vallièren synkän raukeuden, kuten kuninkaan kärsimättömyydenkin.

      Turhia olivat Ludvigin rukoukset, turhaan hän yritti taistella tuota onnetonta mielentilaa vastaan: nuori tyttö oli murtunut, kuolemankaan näkeminen ei olisi häntä horroksestaan herättänyt. Kuningas vainusi tässä kielteisessä apeudessa jotakin salaperäistä ikävyyttä; hän alkoi epäilevästi katsella ympärilleen.

      La Vallièren kamarissa sattui olemaan Atoksen pienoiskuva. Kuningas näki tämän muotokuvan, joka suuresti muistutti Bragelonnea, ollen maalattu kreivin nuoruuden päivinä, la hän loi siihen uhkaavia katseita. Ahdistuneessa mielentilassaan ja kuvaa laisinkaan muistamatta la Vallière ei voinut vähääkään arvata, mitä kuninkaan sielussa liikkui. Sillävälin Ludvig antautui hirveään muistelmaan, joka jo usean kerran oli häirinnyt hänen mieltään, joskin hän oli aina karkoittanut sen luotansa. Hän ajatteli hellää ystävyyttä, joka oli vallinnut noiden kahden nuoren välillä heidän syntymästään. Hän muisti siitä johtuneen kihlauksen, – miten Atos oli Raoulin puolesta tullut häneltä pyytämään la Vallièren kättä. Hän kuvitteli, että la Vallière Pariisiin palattuaan oli saanut uutisia Lontoosta ja että nämä sanomat olivat päässeet vastapainoksi sille vaikutukselle, minkä hän oli kyennyt saamaan tytön suhteen. Ja melkein heti hän tunsi mustasukkaisuuden vihaisen paarman pistoksen ohimossaan.

      Hän kyseli katkeroituneesti uudestaan, mutta la Vallière ei voinut vastata; hänen olisi täytynyt sanoa kaikki, – syyttää kuningatarta, syyttää Madamea. Siten hänelle olisi tullut kestettäväksi avonainen taistelu kahta suurta ja mahtavaa prinsessaa vastaan. Sitäpaitsi hänestä tuntui, että kun hän ei tehnyt mitään salatakseen kuninkaalta, mitä sielussaan liikkui, kuninkaan olisi pitänyt vaikenemisesta huolimatta tajuta hänen sydämensä tunteet. Jos Ludvig todella rakasti, täytyi hänen ymmärtää kaikki, arvata kaikki. Mitä olikaan sielujen sopusointu, ellei jumalallinen liekki, joka valaisi sydäntä ja teki tosirakastaville sanat tarpeettomiksi? Hän siis oli ääneti, tyytyi huokailemaan, itkemään, kätkemään päänsä käsiin.

      Nämä huokaukset, nämä kyyneleet, jotka alussa olivat hellyttäneet ja sitten pelästyttäneet Ludvig XIV: ttä, ärsyttivät häntä nyt. Hän ei kyennyt sietämään vastustusta sen enempää huokauksina ja kyynelinä kuin muussakaan muodossa. Hänen sanansa kävivät kauttaaltaan karvaiksi, kiivaiksi ja hyökkääviksi. Tämä tuotti nuorelle tytölle uuden tuskan entisten lisäksi. Mutta vääryydestä, jota hän katsoi rakastajansa hänelle tekevän, hän ei ainoastaan ammentanut voimaa muiden surujensa vastustamiseksi, vaan tämänkin koettelemuksen kestämiseksi.

      Kuningas alkoi suorastaan syyttää. La Vallière ei yrittänytkään puolustautua; hän kärsi kaikki nämä väitökset, vastaten vain päänpudistuksella ja lausumatta muuta kuin ne kaksi sanaa, jotka kumpuavat syvän murheen ahdistamista rinnoista: "Hyvä Jumala, hyvä Jumala!"

      Mutta tyynnyttämättä kuninkaan ärtymystä tämä tuskanhuudahdus vain kartutti sitä. Se oli kuin vetoamista hänen omaansa korkeampaan voimaan, vetoamista olentoon, joka kykeni varjelemaan la Vallièrea häneltäkin. Sitäpaitsi hallitsija huomasi saavansa kannatusta de Saint-Aignanilta. Tämä näki myrskyn nousevan; hän ei tiennyt, kuinka voimakasta rakkautta Ludvig XIV saattoi tuntea, mutta aavisti kolmen prinsessan vihan nuolten olevan uhkaamassa, tuhon kohtaavan la Vallière-poloista, eikä ollut kyllin ritarillinen syrjäyttääkseen sitä pelkoa, että hän itsekin sortuisi samaan turmaan. De Saint-Aignan siis vain tuolloin tällöin mutisi joitakin sanoja ja säesti niitä nytkähtelevillä eleillä, jotka olivat omiaan pahentamaan tilannetta ja kehittämään riitaa, jotta välien rikkoutumisesta olisi tuloksena hänen vapautumisensa hankalasta velvollisuudesta kulkea pihojen läpi keskellä päivää saattelemassa mahtavaa kumppaniansa la Vallièren luo.

      Kuningas kiihtyi kiihtymistään. Hän jo astahti ovellekin päin ikäänkuin lähteäkseen tiehensä, mutta kääntyi takaisin. Nuori tyttö ei ollut kohottanut päätänsä, vaikka askelten äänen oli täytynyt ilmaista hänelle, että hänen rakastajansa oli poistumassa. Kuningas pysähtyi hetkiseksi hänen eteensä, käsivarret ristissä rinnalla.

      "Viimeisen kerran, mademoiselle", tiukkasi hän, "ettekö tahdo puhua? Ettekö tahdo selittää syytä tähän muutokseen, tähän häilyväisyyteen, oikkuun?"

      "Mitä minun pitäisikään sanoa, hyvä Jumala?" sopersi la Vallière. "Näettehän hyvin, sire, että olen tällä hetkellä murtunut! Näettehän, että minulla ei ole tahtoa, ei ajatusta, puhekykyä!"

      "Onko siis niin vaikea lausua totuutta? Vähemmillä sanoilla kuin äsken kieltäysitte, olisitte sen voinut ilmoittaa!"

      "Mutta mistä totuuden?"

      "Kaikesta."

      Totuus nousikin la Vallièren sydämestä hänen huulilleen. Hänen käsivartensa tekivät liikkeen avautuakseen, mutta suu jäi mykäksi, ja kädet valahtivat jälleen alas. Lapsiparka ei vielä ollut tuntenut itseään kyllin onnettomaksi, uskaltautuakseen sellaiseen paljastukseen.

      "Minä en tiedä mitään", sopersi hän.

      "Oih, tuo on enemmän kuin keimailua", kivahti kuningas, "enemmän kuin oikuttelua! Se on petosta!"

      Ja tällä kertaa ei mikään häntä pidättänyt, hänen sydämensä kiivaat sykähdykset eivät saaneet häntä kääntymään takaisin, vaan hän hyökkäsi huoneesta epätoivoisin elein. De Saint-Aignan seurasi häntä, pyytämättä parempaa kuin päästä lähtemään.

      Ludvig XIV seisahtui portaille ja ähkäisi tarttuen kouristuneesti kaiteeseen:

      "Näethän, kuinka arvottomasti minua on hulluteltu?"

      "Missä kohden, sire?" kysyi suosikki.

      "De Guiche on taistellut Bragelonnen varakreivin puolesta ja tuo Bragelonne…!"

      "Niin?"

      "Tyttö


Скачать книгу