Pariisin Notre-Dame 1482. Victor Hugo
voiman, notkeuden ja rohkeuden leima; omituinen poikkeus tuosta ikuisesta säännöstä, joka liittää voiman ja kauneuden sopusuhtaisuuteen. Sellainen oli se paavi, jonka narrit itselleen valitsivat. Olisi luullut näkevänsä rikki lyödyn ja uudelleen huonosti kokoon sovitellun jättiläisen.
Kun tämä kyklooppi ilmestyi kappelin kynnykselle hievahtamattomana, jäntteränä ja miltei yhtä hartevana kuin pitkänä, väkijoukko tunsi hänet heti hänen puoleksi punaisesta, puoleksi sinipunaisesta, hopeakulkusilla koristetusta puvustaan ja ennen kaikkea hänen rumuudestaan ja huusi yhdestä suusta:
– Sehän on Quasimodo, kellonsoittaja! Quasimodo, Notre-Damen kyttyräselkä! Yksisilmäinen Quasimodo! Vääräsäärinen Quasimodo! Hyvä! Hyvä!
Tuolla kyttyräselkäisellä ei ollut nimistä puutetta, kuten havaittiin.
– Varokaa, raskaat vaimot! huusivat ylioppilaat.
– Tai ne, jotka tahtovat tulla raskaiksi, Joannes tokaisi. Naiset peittivätkin tosiaan kasvonsa.
– Oh! tuota inhottavaa apinaa, sanoi yksi.
– Yhtä ilkeä kuin ruma, jatkoi toinen.
– Itse paholainen, lisäsi kolmas.
– Minä asun onnettomuudekseni aivan Notre-Damen vieressä; kaiket yöt kuulen hänen kiertelevän räystäillä.
– Kissojen seurassa.
– Hän on aina kattojemme yllä.
– Hän noituu meitä savupiippujen kautta.
– Eräänä iltana hän tuli irvistämään minulle ikkunaluukusta. Luulin häntä mieheksi. Säikähdin pahanpäiväisesti.
– Olen varma siitä, että hän seuraa noitia hornaan. Kerran hän jätti luudan katollemme.
– Oh, tuota iljettävää kyttyräselkää!
– Oh, tuota rumahista!
– Huh!
Miehet sitävastoin olivat ihastuneita ja paukuttivat käsiään.
Quasimodo, tämän melun kohde, seisoi yhä synkkänä ja vakavana kappelin kynnyksellä ja antoi ihmetellä itseään.
Eräs ylioppilaista, luullakseni Robin Poussepain, meni aivan hänen eteensä ja nauroi hänelle vasten kasvoja. Sanaakaan sanomatta Quasimodo tarttui häneen ja heitti hänet pallona väkijoukkoon.
Ihastuksesta suunniltaan mestari Coppenole lähestyi häntä.
– Herra paratkoon! Pyhän Isän nimessä, etkös vain olekin kaunein rumilus, mitä milloinkaan olen nähnyt. Sinun sietäisi olla paavina sekä Roomassa että Pariisissa.
Samalla hän laski rattoisasti kätensä Quasimodon olalle. Tämä ei liikahtanutkaan. Coppenole jatkoi:
– Sinä olet hauska vekkuli, ja minua himottaisi mässätä kanssasi, maksoipa se sitten minulle vaikka pari tusinaa Tours'in livreä! [Tours'issa lyöty livre oli 20 soun arvoinen. – Suom. huom.] Mitäs sanot siitä?
Quasimodo ei vastannut.
– Herra paratkoon, oletko kuuro?
Hän oli todellakin kuuro.
Coppenolen tuttavallinen esiintyminen oli jo saattanut hänet kärsimättömäksi ja hän kääntyi äkkiä häntä kohden niin uhkaavan näköisenä, että tuo flaamilainen jättiläinen vaistomaisesti Peräytyi askeleen aivan kuin verikoira kissan edestä.
Nyt syntyi pelosta ja kunnioituksesta tuon omituisen olennon ympärille ainakin viidentoista askeleen säteellä tyhjä kehä. Muuan vaimo selitti mestari Coppenolelle, että Quasimodo oli kuuro.
– Kuuro! virkkoi sukankutoja flaamilaisen leveästi naurahtaen. Herra paratkoon, mieshän on oikea mallipaavi!
– No nythän minä tunnen hänet, huudahti Jehan, joka viimeinkin oli laskeutunut alas pylväänsä päästä tarkastamaan Quasimodoa lähempää. Sehän on veljeni arkkidiakonin kellonsoittaja. Päivää, Quasimodo!
– Se perhanan mies! huudahti Robin Poussepain vielä aivan pökerryksissä lennostaan. – Hän näyttäytyy: mies on kyttyräselkäinen. Hän kävelee: hän on vääräsääri. Hän katsoo: hän on yksisilmäinen. Häntä puhutellaan: hän on kuuro. Mitä hän sitten tekee kielellään, tuo Polyfemos?
– Hän osaa kyllä puhua, kun hän tahtoo, selitti äskeinen vanha vaimo. Hän on tullut kuuroksi kellonsoitosta. Hän ei ole mykkä.
– Se on vika, Jehan huomautti.
– Ja hänellä on yksi silmä liikaa, lisäsi Robin Poussepain.
– Ei, puuttui Jehan teräväpäisesti puheeseen. Yksisilmäinen on paljon epätäydellisempi kuin sokea, sillä hän tietää mitä häneltä puuttuu.
Tällä välin olivat kaikki kerjäläiset, lakeijat ja taskuvarkaat yhdessä ylioppilaiden kanssa lähteneet joukolla parlamentinkirjurien varastohuoneeseen noutamaan narripaavin pahvitiaaraa ja viittaa. Quasimodo antoi ilman vastenmielisyyden merkkejä ja jonkinlaisella ylpeällä myöntyväisyydellä pukea ylleen narrin puvun. Sen jälkeen hänet pantiin istumaan kirjaville kantopaareille. Kaksitoista narriseuran toimihenkilöä nosti sen olkapäilleen, ja jonkinlainen katkera ja halveksiva tyytyväisyys levisi kykloopin juroille kasvoille, kun hän muodottomain jalkainsa juurella näki koko tuon kauniin, suoran ja sopusuhtaisesti kehittyneen ihmisjoukon päät. Ja nyt tuo kirkuva ja repaleinen kulkue lähti liikkeelle kiertäen vanhan tavan muka palatsin käytäviä jatkaakseen sitten matkaa kaduille ja toreille.
VI. Esmeralda
Iloksemme voimme ilmoittaa lukijalle, että koko sen ajan, minkä tämä ilveily kesti, Gringoire ja hänen näytelmänsä olivat urheasti pitäneet puoliaan. Hänen ankaran valvontansa alaisina hänen näyttelijänsä olivat keskeyttämättä jatkaneet esitystä, ja hän itse oli yhtä herkeämättä kuunnellut sitä. Melusta huolimatta hän oli päättänyt jatkaa esitystä loppuun saakka eikä suinkaan ollut vielä heittänyt toivoaan, että yleisö sittenkin lopuksi palaisi takaisin. Tämä toivonsäde yhä kasvoi, kun hän näki Quasimodon, Coppenolen ja narripaavin koko meluavan seurueen korviasärkevällä kohulla lähtevän salista. Yleisö riensi jäljestä. – Hyvä, mietti hän, sinne menevät nyt kaikki melunpitäjät. – Onnettomuudeksi olivat kaikki melunpitäjät koko yleisö. Hetkessä tyhjeni koko suursali.
Totta puhuen oli vielä joitakin katselijoita jäänyt jäljelle. Siellä täällä salissa tai pienissä ryhmissä pylväiden ympärillä näkyi naisia, vanhuksia ja lapsia, jotka kai olivat saaneet kyllikseen huudosta ja melusta. Muutamia ylioppilaita istui vielä ikkunakomerossa ja katseli alas torille.
– Mainiota, tässähän on aivan tarpeeksi väkeä kuuntelemaan loppuun kappaletta. Niitä ei kylläkään ole paljoa, mutta valittua, sivistynyttä väkeä.
Tällöin hän huomasi, että soitantoa, jonka piti tehdä yleisöön voimakkain vaikutus Neitsyt Marian saapuessa, ei kuulunutkaan. Asiaa lähemmin tutkittaessa huomattiin, että narripaavin saattue oli takavarikoinut ja vienyt mennessään hänen orkesterinsa.
– Menettelee ilmankin, mietti Gringoire stoalaisen tyyneydellä.
Hän lähestyi erästä ryhmää, joka näytti keskustelevan hänen näytelmästään. Hänen onnistui kuulla seuraava sananvaihto:
– Tunnettehan Navarran palatsin, mestari Cheneteau, sen, joka kuului herra de Nemours'ille?
– Kyllä, vastapäätä Braque-kappelia.
– Sama juuri, valtiokonttori on vuokrannut sen Guillaume Alixandrelle, historianmaalarille, kuudesta livrestä kahdeksasta sousta vuodessa.
– Kylläpä ne vuokrat kohoavat.
– Vai niin! huokasi Gringoire, mutta muut kuuntelevat.
– Toverit, huusi äkkiä yksi ikkunakomerossa istuvista veitikoista. – Esmeralda! Esmeralda on torilla!
Tämä