Pariisin Notre-Dame 1482. Victor Hugo
kuluttua oli pöydällä ruisleipä, pala kinkkua, muutamia paistettuja omenoita ja ruukku kirsikkaviiniä. Gringoire iski kiukkuisesti ruokaan käsiksi. Siitä vimmatusta kalinasta päättäen, minkä hänen rautahaarukkansa ja fajanssilautasensa saivat aikaan, olisi luullut että koko hänen rakkautensa oli muuttunut ruokahaluksi.
Tyttö istui häntä vastapäätä katsellen häntä äänetönnä, mutta hänen ajatuksensa näyttivät askartelevan aivan muissa seikoissa, joille hän silloin tällöin hymyili, samalla kun hänen pehmeä kätensä hyväili vuohen älykästä päätä, jonka tämä oli painanut hänen polvilleen.
Keltainen vahakynttilä valaisi tätä ruokahalun ja haaveilun sekaista näytöstä.
Tyydytettyään vatsansa hiukaisevimman nälän, huomasi Gringoire hieman nolona, ettei ollut jäljellä muuta kuin yksi ainoa omena.
– Ettekö syö, neiti Esmeralda?
Tyttö vastasi vain ravistamalla kieltävästi päätään, ja hänen miettivä katseensa suuntautui kattoholviin.
– Mikä hitto häntä oikein vaivaa? mietti Gringoire ja katsahti sinne, minne hänkin katsoi. – Ei häntä voine kiinnittää tuo holvikaaren kivikääpiön virnistys. Kyllä kai minä, hitto vie, ainakin sen kanssa kykenen kilpailemaan!
Hän korotti äänensä:
– Neiti!
Tyttö ei näyttänyt kuulevan. Hän toisti kovemmin:
– Neiti Esmeralda!
Turha vaiva. Tytön ajatukset olivat muualla, eikä Gringoiren ääni kyennyt niitä tavoittamaan. Onneksi puuttui nyt vuohikin asiaan. Se alkoi hiljaa vetää herratartaan hihasta.
– Mitä tahdot, Djali? kysyi mustalaistyttö äkkiä kuin unesta heräten.
– Sen on nälkä, Gringoire sanoi, iloissaan siitä, että pääsi keskustelun alkuun.
Esmeralda pureskeli rikki leivänpalan ja syötti sen kädestään
Djalille.
Gringoire ei enää antanut hänen vaipua unelmiin. Hän teki arkatuntoisen kysymyksen.
– Te ette siis halua minua mieheksenne? Tyttö katsoi häntä päättävästi ja sanoi:
– En.
– Rakastajaksi? Gringoire virkkoi. Tyttö nyrpisti huuliaan ja vastasi:
– En.
– Ystäväksi? jatkoi Gringoire.
Tyttö katsoi taas häntä pitkään ja vastasi hetken mietittyään:
– Ehkä.
Tämä ehkä, joka on filosofeista niin rakas, rohkaisi Gringoirea.
– Tiedättekö, mitä ystävyys on? hän kysyi.
– Kyllä, vastasi mustalaistyttö; ollaan veli ja sisar, kaksi sielua, jotka koskettavat toisiaan yhtymättä, kaksi sormea samassa kädessä.
– Ja rakkaus? jatkoi Gringoire.
– Oh! rakkaus! tyttö sanoi, hänen äänensä värähti ja hänen silmänsä säihkyivät. – On kaksi ja kuitenkin vain yksi. Mies ja nainen, jotka sulautuvat enkeliksi. Se on taivas.
Katutanssijattaren kasvoissa hohti hänen tätä sanoessaan kauneus, joka teki syvän vaikutuksen Gringoireen ja joka oli täydelleen sopusoinnussa hänen sanojensa kanssa, joissa oli miltei itämainen hehku. Hänen viattomat ruusuhuulensa hymyilivät puoliavoimina; hänen valkealla ja kirkkaalla otsallaan näkyi toisinaan ajattelun pilvi kuin henkäyksen jälki peilin pinnalla, ja hänen alas luotujen pitkien, mustien silmäripsiensä alta säteili selittämätön valo, joka antoi hänen piirteilleen tuon ihanteellisen sulon, jonka Raffaello sittemmin löysi neitsyyden, äitiyden ja jumalallisuuden mystillisestä yhteydestä.
Gingoire jatkoi yhtäkaikki:
– Minkälainen miehen sitten on oltava miellyttääkseen teitä?
– Hänen pitää olla mies.
– Entä minä, Gringoire sanoi, mikä minä sitten olen?
– Miehellä on kypärä päässä, miekka kädessä ja kultaiset kannukset kantapäissä.
– Hyvä, sanoi Gringoire, ei miestä ilman hevosta. – Rakastatteko te jotakuta?
– Rakastanko?
– Niin!
Hän oli hetken vaiti, sitten hän sanoi erikoisella äänenpainolla:
– Saan sen pian tietää.
– Miksi ei tänä iltana? runoilija sanoi hellällä äänellä, miksi ei minua?
Tyttö katsahti häneen vakavana.
– Minä voin rakastaa vain miestä, joka voi puolustaa minua.
Gringoire tunsi pistoksen ja punastui. Oli selvää, että tyttö ajatteli sitä huonoa apua, joka Gringoiresta oli hänelle ollut siinä tukalassa asemassa, jossa hän pari tuntia sitten oli ollut. Tämä muisto, jonka illan muut seikkailut olivat saaneet unohtumaan, heräsi nyt uudelleen eloon. Hän löi kädellä otsaansa:
– Että saatoin unohtaa sen, millä minun olisi pitänyt aloittaa.
Neiti, suokaa anteeksi tavaton hajamielisyyteni! Miten te pääsitte
Quasimodon kynsistä?
Tämä kysymys sai mustalaistytön vavahtamaan.
– Oh! tuota kauheata kyttyräselkää, hän sanoi ja peitti kasvot käsillään; ja häntä puistatti kuin horkassa.
– Kauhea todellakin! sanoi Gringoire, joka ei hellittänyt ajatustaan; mutta kuinka pääsitte hänen käsistään? Esmeralda hymyili, huokasi ja vaikeni.
– Tiedättekö, miksi hän seurasi teitä? kysyi Gringoire, joka koetti kiertotietä uudelleen päästä kysymykseensä.
– En tiedä, tyttö vastasi ja lisäsi heti vilkkaasti: mutta te seurasitte minua myös, miksi te minua seurasitte?
– Enpä todellakaan tiedä, Gringoire vastasi.
Keskustelu katkesi. Gringoire piirteli veitsellään pöytään. Tyttö hymyili ja näytti katselevan jotakin seinän lävitse. Äkkiä hän alkoi laulaa:
Quando las pintadas aves
Mudas están, y la tierra…
[Kun helmikanoilla on sulkasato, ja maa…]
Mutta hän keskeytti laulunsa yhtäkkiä ja alkoi hyväillä Djalia.
– Se on kaunis eläin tuo teidän vuohenne, sanoi Gringoire.
– Se on minun sisareni, tyttö vastasi.
– Miksi teitä nimitetään Esmeraldaksi? runoilija kysyi.
– En tiedä.
– Jokin syy kai sillä on?
Tyttö veti esille povestaan pienen pitkulaisen, viheriäsilkkisen pussin, jota hän kantoi korallihelmiketjussa kaulassaan. Pussista levisi väkevä kamferin haju ja sen keskellä oli suuri viheriä lasinpala, joka muistutti smaragdia.
– Ehkä se johtuu tästä, hän sanoi.
Gringoire aikoi tarttua siihen. Tyttö väistyi syrjään.
– Älkää koskeko siihen! Se on amuletti. Sinä voisit vahingoittaa sen taikavoimaa tai se sinua.
Runoilijan uteliaisuus kasvoi yhä.
– Kuka on antanut sen teille?
Tyttö pani sormen huulilleen ja kätki amuletin poveensa. Gringoire koetti kysellä edelleen, mutta tyttö oli vähäsanainen.
– Mitä merkitsee sana Esmeralda?
– En tiedä.
– Mitä kieltä se on?
– Varmaankin