Suomalaisen teatterin historia III. Aspelin-Haapkylä Eliel
oli rva Winterhjelmin, joka oli saapunut Helsinkiin. Hänen mukanaan harjotettiin Björnsonin 2-näytöksinen Taistelujen välillä, ja se esitettiin ensi kerran 25/5 näyttelijättären toimeenpanemassa iltamassa. Vieraileva taiteilijatar oli Inga, Leino Swerre kuningas, Ahlberg Halward Gjäla muita mainitsematta. Muutoin oli ohjelmassa Hardangerin harjulla ja viides näytös E. Scriben draamaa Adrienne Lecouvreur (ruotsinkielellä). Toisen kerran näyteltiin Björnsonin kappale teatterin omassa näytännössä 27/5, pieni Chiwot'in ja Darun ilveily Äiti-parat ja Saimaan rannalla jälkikappaleina. Näytäntö annettiin Leinon hyväksi ulkomaanmatkaa varten. Rva Winterhjelmiä tervehdittiin lämpimästi, ja hän puolestaan näyttäytyi entiseksi suureksi taiteilijattareksi yhtä hyvin Björnsonin draamassa kuin onnettomana Adrienne Lecouvreurina tuossa sydäntäkouristavassa loppunäytöksessä, missä hän kuolee hengitettyään myrkkyä kukkakimpusta. – Näytännöt päättyivät 30/5 Nummisuutarien esittämisellä. Sen jälkeen seurue hajaantui kesäksi; mutta jo sitä ennen (9/5) Ida Aalberg oli (saatuaan matkarahoja senaatilta 2,000 ja Pietarista 1,000 mk.) lähtenyt ulkomaille yhdessä tri Szinnyein ja hänen nuoren rouvansa kanssa, joiden vihkiminen oli tapahtunut Helsingin vanhassa kirkossa edellisenä päivänä.
Kun niissä neuvotteluissa oopperan toimeenpanemisesta (joista Emilie Bergbom 18/10 oli kirjoittanut nti Elfvingille) oli tultu siihen päätökseen, ettei ainakaan teatteri ryhtyisi asiaan, alkoivat laulutaiteilijat itse – taiteilijapari Achté, Bergholm, Hahl, Filip Försten, Elise Hellberg – miettiä sitä. Tuuma näyttää olleen, Bergbomin johtaessa ja Martin Wegeliuksen ollessa kapellimestarina, kevätkaudella toimeenpanna 10 tai 20 oopperanäytäntöä. Yrityksen taloudellisesta puolesta vastaisivat taiteilijat, mutta tietenkin nojaamalla musiikkiystävien kirjoittamaan kannatukseen. Kun Lydia Laguksen myötävaikutusta pidettiin välttämättömänä, kirjoitettiin hänelle asiasta. Emme tiedä mitä hän vastasi eikä myöskään koetettiinko saada kannatusta. Pääasia on että puuha raukesi tyhjiin; Lydia Lagus palasi Italiasta vasta myöhään keväällä.
Mutta silti oopperakysymys toisessa muodossa oli päiväjärjestyksessä koko kevätkauden. Maaliskuulla tapahtui näet että senaatti käsitellessään teatterien anomuksia uudistetusta valtioavusta jälleen palasi keväällä 1877 rauenneeseen fusiooniaatteeseen ja määräsi tutkittavaksi, miten yhteistyö ruotsalaisen ja suomalaisen näyttämön välillä oli aikaansaatavissa. Tämä alote johti sarjaan kokouksia ja neuvotteluja, joissa niinkuin ennenkin puhuttiin sekä laulu- että puhenäyttämöistä. Huolimatta kaikista ehdotuksista ja suunnitelmista, puuha nytkin raukesi ja rajotumme sentähden seuraavaan.
Suomalaisella puolella oltiin tälläkin kertaa asiaan taipuvaisia, jopa siinä muodossa että suomalainen puheosastokin otettaisiin mukaan – se oli näet, niin arveltiin, "jo kohonnut semmoiselle kannalle, ettei sen tarvinnut pelätä kilpailua ruotsalaisen puheosaston kanssa" (U. S. 31/3). Ruotsalaiselta taholta taasen H. D. oli nyt (toisin kuin edellisellä kerralla) ehdottomasti fusioonin puolella, siinä muodossa että erikielisten puheosastojen rinnalle perustettaisiin kaksikielinen (ruotsalais-suomalainen) ooppera; mutta jyrkempää ruotsinmielistä kantaa edustavat Helsingfors ja Wiborgs tidning lehdet vastustivat kerrassaan yhteistyötä missä muodossa tahansa – koko ehdotus oli muka ruotsalaista teatteria vastaan tähdätty "murhaisku". Helsingfors lehti väitti kiihkeästi, että puheosastoilla ei voisi olla mitään muuta yhteistä kuin puvusto eikä oopperaa ollenkaan tarvittu. "Oopperan harrastaminen kummassakin teatterissa on ollut kallis erehdys ja se olisi sitä nykyään entistä enemmän, kun venäläinen Aleksanterin teatteri oli hankkinut itselleen italialaisen oopperan(!)".17 Vaikka Ruotsalainen teatteri kokonaan menettäisikin valtioapunsa, on sen sittenkin kieltäytyminen yhteistyöstä. Ja tämä jyrkempi mielipide pääsi voitolle – vaikka eräässä kokouksessa18 semmoiset miehet kuin O. Donner, L. Mechelin ja M. Wegelius valittiin ajamaan H. D: n puoltamaa fusioonimuotoa.
Asian lopullisesta ratkaisusta Emilie Bergbom kirjoittaa nti Elfvingille (10/5):
"Torstai-iltana [6/5] tuli vihdoin vastaus Ruotsalaisen teatterin kannatusyhdistykseltä. Venytettyään asiaa kaksi kuukautta he vastaavat, että fusiooni ei voi tulla kysymykseen, sillä he ovat jo ottaneet intendentin Ruotsista ja suurimman osan jäsenistöäkin j.n.e. Vastaus on ehdoton, mutta kohtelias, ja jos he olisivat olleet niin rehellisiä, että olisivat kohta antaneet suoran tiedon kannastaan, niin ei siitä olisi mitään sanottavaa, mutta tämä viivytys on ollut sietämätön. Tänään jätetään meidän valtioavunanomuksemme [uudestaan] senaattiin. Saa nähdä mikä vastaus tulee? Jollemme saa samaa mitä meillä tähän asti on ollut, nimittäin 24,000 mk, niin en tiedä mitä tulevana vuonna on tehtävä."
Fusiooniehdotuksen lopullisesti rauettua senaatti 26 p. toukok. myönsi Suomalaiselle teatterille pyydetyn valtioavun, ja kesäkuulla päätös korkeimmassa paikassa vahvistettiin.
Tänä vuonna Ruotsalainen teatteri oli ilman kilpailua saanut toimeenpanna oopperanäytäntöjä, mutta ei menestys sittenkään ollut toivonmukainen.19 Näin ollen teatterin kannatusyhdistys päätti kokonaan luopua lyyrillisen näyttämön ylläpitämisestä. Luultavasti olisi päätös ollut toisellainen, jos suomalainen laulunäyttämö olisi ollut olemassa. Sillä kilpailuahan varten ruotsinmieliset oikeastaan olivat oopperansa perustaneetkin. – Vaikuttavana syynä lakkauttamispäätökseen oli muutoin sekin, että kotimaiset laulutaiteilijat yhä edelleen olivat kieltäytyneet laulamasta ruotsalaisella näyttämöllä, jollei fusioonia syntyisi. Niin oli tehnyt nti Fohström, joka loistokkaasti esiinnyttyään Italiassa palasi kotiin toukokuun keskivaiheilla, ja niin myöskin Bruno Holm, jolle tarjottiin 200 mk kuussa (venäläiset tarjosivat, hekin turhaan, 600). – Tässä sopii mainita, että tri Grefberg kävi pyytämässä nti Aalbergiakin Ruotsalaisen teatterin palvelukseen, "käskien hänen itsensä määräämään palkkansa – kuinka paljo vaan tahtoo". Vastaus oli kieltävä. Silloin toinen lausui: "Ehkä saan tulla toiste, kun olette asiaa miettinyt", johon taiteilijatar virkkoi: "Tulla saatte, mutta kyllä vastaus on oleva sama."
Ymmärrettävää on että laulukykyjemme tulevaisuus oli huolestuttava, kun oopperatuumat raukesivat, emmekä erehtyne, jos oletamme usean heistä syyttäneen Bergbomia siitä, että heidän toiveensa kotimaiseen laulunäyttämöön nähden pettivät. Kumminkin he tekivät siinä väärin, sillä kaikki he olivat itsestään ja ennen valinneet taiteilijauransa. Ainoana poikkeuksena on ehkä Hahl mainittava, jonka hänen menestyksensä Marcelina Hugenoteissa houkutteli pois yliopisto-opinnoista. – Nti Fohström yksistään jatkoi alkamaansa loistavaa taiteilijauraa ulkomaan näyttämöillä. L. N. Achté tuli 1881 kanttoriksi Helsingin vanhaan kirkkoon. Hänen puolisonsa rva Emmy Achté jatkoi 1880-81 opintojaan Dresdenissä ja perusti sitte miehensä kanssa 1883 Helsingin lukkari- ja urkunistikoulun. Oopperalaulajattarena rva Achté myöhemmin on esiintynyt vain 1891-92 näytännöissä, jotka hän itse muitten kotimaisten laulajien mukana toimeenpani. Lydia Laguksen taiteilijauran katkaisi, niinkuin alempana saamme nähdä, armoton tauti. Bruno Holmin ura tuli sitäkin lyhemmäksi, niinkuin on kerrottava seuraavassa luvussa. Bergholm oli ainoa, joka oli saanut viran – laulunopettajanviran Helsingissä (aliupseerikoulussa). Kun lisäksi muistamme, että Ida Basilier jo ennen oli mennyt naimisiin ja muuttanut Norjaan sekä että pari muuta laulajatarta jonkun ajan päästä meni naimisiin, käy nähtäväksi kuinka lyhyessä ajassa se taiteilijaryhmä hajaantui ja, niin sanoaksemme, katosi kuulumattomiin, jonka kykyyn ja innostukseen Suomalainen ooppera oli nojannut. Että useat heistä kuitenkin ovat vaikuttaneet uuden soitannollisen kevään hyväksi, se on hyvin tiettyä, vaikka se on ulkopuolella tätä kertomusta.
Arthur Lundahlissa (kts. ylemp. s. 13) puheseurue menetti lahjakkaan jäsenen, josta olisi voitu paljon toivoa, ellei hän jo teatteriin tullessaan olisi ollut taudin heikontama. Hänellä oli luontainen kyky välittömästi ilmaista tunteitaan, mutta epäselvä ääntäminen esti häntä näyttelijänä edistymästä korkeammalle asteelle. Kuitenkin hän Viuluniekassa y.m. rooleissa teatterin ensi aikoina sai paljon teeskentelemätöntä tunnustusta. – Toinenkin kuolemantapaus kuuluu tähän aikaan, nimittäin 25-vuotiaan (9/8 1855) Kaarlo Edvard Törmäsen 22/3 1880. Hän oli jo 1878 eronnut teatterista, mutta senkin jälkeen palvellut sitä samalla
Venäläisen teatterin oopperanäytännöt alkoivat 30/3 ja annettiin ensiksi Faust täpötäydelle huoneelle!
Kokous pidettiin 11/4 ja oli siinä saapuvilla noin 50 henkeä. Valmistelevat laskelmat olivat Bergbomin, Faltinin ja Saltzmanin tekemät. Enemmistö hyväksyi ehdotuksen kaksikielisestä oopperasta, jota vastaan yksityiset suomenmieliset ilmaisivat tyytymättömyytensä, heistä kun oopperan kieli olisi pitänyt olla yksistään suomi.
Vaillinki nousi yli 30,000 mk; mutta se ei tuottanut suurta huolta teatterin ystäville, sillä johtaja N. Kiseleff suoritti sen omista varoistaan.