Syrjästäkatsojan tarina. Шарлотта Бронте
lapsi, käytän soveltumatonta ja huonosti kuvailevaa nimitystä – sanaa joka panee ajattelemaan mitä muuta kuvaa tahansa kuin tuota totista pikku olentoa surupuvussaan, kaulassa valkoinen kaulus, joka juuri ja juuri olisi sopinut isolle nukelle – olentoa joka nyt oli kiivennyt korkealle tuolille hyllyn viereen, jolla oli hänen valkoinen, pikkuruinen ompelulippaansa, ja piti kädessään nenäliina-tilkkusta muka päärmäten sitä. Hän lävistelikin sitä uutterasti neulalla, joka hänen sormissaan näytti miltei paistinvartaalta, pisti silloin tällöin sormeensa ja merkkasi siten palttinaan rivin pienen pieniä punaisia täpliä, hätkähti joskus kun tuo vastahakoinen ase, jota hänen oli vaikea hallita, pisti tavallista syvempään, mutta pysyi koko ajan vaiteliaana, ahkerana, työhönsä vaipuneena, naisellisena.
Graham oli siihen aikaan kaunis uskottomannäköinen kuusitoistavuotias nuorukainen. Sanon uskottomannäköinen, en siksi että hän todella olisi omannut taipumuksia petollisuuteen, vaan siksi että tuo sana mielestäni sattuvasti kuvailee hänen ulkomuotonsa vaaleata kelttiläistä (ei anglosaksista) kauneutta, hänen aaltoilevaa kastanjanruskeata tukkaansa, hänen notkeaa sopusuhtaisuuttaan, hymyä joka niin usein oli hänen huulillaan ja josta ei puuttunut viehätystä eikä oveluutta (ei missään pahassa merkityksessä). Hemmoteltu ja oikukas poika hän oli niihin aikoihin.
"Äiti", hän sanoi silmäiltyään hetkisen äänettömänä edessään olevaa pientä olentoa, kun Homen satunnainen poissaolo huoneesta vapautti hänet siitä naureskelevasta hämillisyydestä, joka oli hänen ujoutensa ainoa ilmenemismuoto, "äiti, minä näen tässä seurassa erään nuoren naisen, jolle minua ei ole esitetty".
"Arvelen että tarkoitat herra Homen pikku tyttöä."
"Totisesti, hyvä rouva", vastasi poika, "puhutte mielestäni kovin kursailematta. Minä olisin varmaan sanonut neiti Home, jos olisin rohjennut puhua tuosta ylimysnaisesta, jota tarkoitan."
"Kuule, Graham, minä en tahdo että rupeat härnäämään tuota lasta. Älä kuvittelekaan että saat pilailla hänen kustannuksellaan."
"Neiti Home", jatkoi Graham, jota äidin nuhde ei pelottanut, "saanko kunnian itse esittää itseni, koska ei kukaan muu näytä haluavan tehdä teille ja minulle sitä palvelusta. Teidän orjanne John Graham Bretton."
Tyttö katsahti Grahamiin, jolloin tämä nousi ja kumarsi täysin vakavana. Tyttö pani varovasti pois sormustimen, sakset ja käsityön, laskeutui hitaasti korkealta istuimeltaan ja teki sanomattoman juhlallisen niiauksen lausuen: "Kuinka voitte?"
"Minulla on kunnia voida täysin hyvin, olen vain jonkin verran väsynyt kiireellisen matkan jälkeen. Minä toivon, hyvä neiti, tapaavani teidät terveenä."
"Jol-ti-senkin terveenä", oli tuon pikku naisen kunnianhimoinen vastaus, ja nyt hän koetti päästä takaisin äskeiseen korkeuteensa, mutta huomatessaan ettei se ollut mahdollista ilman kiipeämistä ja ponnistuksia – säädyllisyyden uhraus, jota ei voinut ajatellakaan – ja halveksien mitä suurimmassa määrin kaikkea apua tuon oudon nuoren herran aikana, hän hylkäsi korkean istuimensa ja asettui matalalle tuolille. Tämän matalan tuolin viereen veti Graham omansa.
"Minä toivon, hyvä neiti, että nykyinen asuntonne, äitini talo, tuntuu teistä soveliaalta olinpaikalta?"
"Ei er-erit-täin, minä tahtoisin mennä kotiin."
"Luonnollinen ja kiitettävä halu, hyvä neiti, kuitenkin halu jota minä olen koettava parhaani mukaan vastustaa. Arvelen saavani teistä hiukkasen sitä kallisarvoista mukavuutta, jota sanotaan huvitukseksi ja jota äiti ja neiti Snowe eivät kykene minulle suomaan."
"Minä lähden pian pois isän kanssa, minä en jää pitkäksi aikaa äitinne luo."
"Kyllä vain, te jäätte minun luokseni, siitä olen varma. Minulla on poni jolla saatte ratsastaa, ja loppumaton määrä kuvakirjoja, joita saatte katsella."
"Tuletteko te nyt asumaan täällä?"
"Tulen. Onko se teille mieleen? Pidättekö minusta?"
"En."
"Miksi ette?"'
"Minusta olette niin kummallinen."
"Kasvoniko, hyvä neiti?"
"Kasvonne ja kaikki muukin teissä. Teillä on pitkä punainen tukka."
"Kastanjanruskea, hyvä neiti, äiti sanoo sitä kastanjanruskeaksi tai kultaiseksi, ja niin sanovat kaikki hänen ystävänsäkin. Mutta vaikka minulla olisikin 'pitkä punainen tukka'" – ja hän ravisti kuin voitonriemuisena harjaansa, jonka hän hyvin tiesi keltaisenruskeaksi ja jonka leijonankarvaisuudesta hän ylpeili – "en kuitenkaan voisi olla kummallisempi kuin teidän armonne."
"Sanotteko minua kummalliseksi?"
"Sanon, tottakin."
(Äänettömyys.) "Luulen että minun on mentävä levolle."
"Tuollaisen pikkuruisen olisi pitänyt olla levolla jo monta tuntia sitten, mutta istuitte luultavasti ylhäällä odottamassa minua."
"Enkä istunut."
"Varmaankin toivoitte saavanne iloita minun seurastani. Tiesitte että tulisin kotiin, ja tahdoitte odottaa niin kauan että näkisitte vilauksen minusta."
"Minä istuin ylhäällä isän tähden enkä teidän."
"Erittäin hyvä, neiti Home. Minusta tulee suosikki; lyönpä vetoa että minut pian pannaan isän edelle."
Tyttö toivotti minulle ja rouva Brettonille hyvää yötä. Hän näytti juuri epäröivän oliko Graham kyllin ansiokas samaan huomaavaisuuteen hänen puoleltaan, kun poika tarttui häneen yhdellä kädellään ja piti sillä häntä ylhäällä päänsä päällä. Peilistä takan yläpuolelta tyttö näki itsensä korkealla ilmassa. Teon äkillisyys ja rohkeus sekä kunnioituksen puute olivat liikaa.
"Hävetkää, herra Graham", hän huusi vihastuneena, "laskekaa minut alas!" Päästyään taas jaloilleen hän jatkoi: "Tahtoisin tietää mitä te ajattelisitte minusta, jos kohtelisin teitä tuolla tavoin, nostaisin teidät kädelläni" – hän kohotti tuota mahtavaa jäsentä – "niinkuin Warren nostaa pientä kissaa." Näin sanoen hän poistui huoneesta.
III
LEIKKITOVERIT
Herra Home viipyi talossa kaksi päivää. Vierailunsa aikana ei häntä saatu kertaakaan lähtemään ulos; hän istui kaiken päivää takan ääressä, väliin ääneti, väliin kuunnellen rouva Brettonin pakinaa ja vastaillen siihen. Rouva Brettonin suhtautuminen häneen oli soveliasta hänen sairaalloiselle mielentilalleen – ei liioitellun myötätuntoista, ei myöskään liian vierasta eikä järkeilevää, olipa siinä pieni vivahdus äidillisyyttäkin – rouva Bretton oli siksi paljon häntä vanhempi, että tuo vivahdus oli sallittua.
Mitä tulee Pauliinaan, oli lapsi sekä onnellinen että äänetön, ahkera ja tarkkaavainen. Isä nosti hänet usein polvelleen, ja siinä hän istui kunnes tunsi tai kuvitteli isän tulevan levottomaksi. Silloin kuului: "Isä, laske minut maahan, minä väsytän sinua painollani."
Ja tuo valtava taakka liukui matolle ja istahti siihen tai tuolille aivan isän jalkojen juureen. Valkoinen ompelulipas ja punatäpläinen nenäliina otettiin esiin. Tuo nenäliina oli nähtävästi aiottu muistolahjaksi isälle, ja sen piti tulla valmiiksi ennen hänen lähtöään; siispä oli ompelijattaren ahkeruus ylen tärkeätä: hän suoritti noin parikymmentä pistoa puolessa tunnissa.
Ilta, joka palautti Grahamin äitinsä katon alle (päivänsä hän vietti koulussa), toi taloon aina vilkkautta – mitä ei suinkaan vähentänyt niiden kohtausten laatu, joita aivan varmaan oli tulossa hänen ja neiti Pauliinan välillä.
Ynseä ja kylmäkiskoinen käytös oli ollut seurauksena loukkauksesta joka oli kohdannut tyttöä ensimmäisenä iltana Grahamin tulon jälkeen. Hänen tavallinen vastauksensa Grahamin puhutteluun oli: "En voi olla kanssasi, minulla on muita asioita ajateltavina." Kun häneltä kysyttiin mitä asioita, kuului vastaus: "Työtä."
Graham yritti houkutella hänen huomiotaan puoleensa avaamalla