Rautatie. Aho Juhani
vanhan miehen … mutta otti sitten kuitenkin ryypyn, niinkuin oli aina ennenkin ottanut. Rovasti pisti taas pullon ja pikarin piiloon, lukitsi lahvin, solahutti avaimet taskuunsa ja istuutui keinumaan.
Puheltiin minkä mitäkin, pidettiin vähän väliäkin ja tupakoitiin.
Tuli siihen sitten rovastin ruustinnakin Mattia kättelemään ja haastattelemaan…
Kysyi ruustinna, mitä Matille kuuluu ja mitenkä Liisa jaksaa.—Eihän Matille mitään erinäistä … ja hyvinhän Liisakin jaksaa—mikäpä sillä jaksaessa, kun on leipää ja lämmintä…
–Pitäisi toki Matin tuoda Liisa useammin kirkkoon … kun ei Matti käytä Liisaa kirkossa kuin moniaan kerran talvessa, sanoi ruustinna.
–Ei toki ole milloinkaan yhteen kertaan jäänyt … saisihan se käydä pari kolmekin kertaa, jos tahtoisi.
–Eikö se tahdot?
–Ei tuo hyvin tahdokaan, kun sai lasit, että näkee kirjaa itsekin katsella.
–Vieläkö Matti näkee ilman laseja?
–Minäkö?—Ei, hyvä ruustinna, en minä ole pitkään aikaan nähnyt … lautaksi lyöpi, en näe mitään vaikka kuinka koettaisin…
–Matin pitäisi ostaa silmälasit.
–Silmälasitko?—Ei … olen minä koetellut, vaan ei ole ollut käypiä…
Matti ei uskaltanut katsoa rovastiin. Rovasti keinui ja puhalteli savuja kattoon. Katasti vilkaisemalla Mattiin … hän tiesi, että Matti oli huonolukuinen, hyvin huonolukuinen.
–Kukapa niitä elukoita ruokkisi, jos Liisa joka pyhä kävisi kirkossa, sanoi Matti.
–Matin pitäisi ottaa piika Liisalle avuksi … onhan Matti varakas mies…
–Mikä varakas mies minä? … ei toki, hyvä ruustinna—kunhan leivässä pysyy—
–Jolla toki kuuluu olevan rahoja velkanakin…
–Ne on niitä maailman puheita … hyvä, kunhan leivässä pysyy.
–Niin, vaan pitäisi sitä Matin kuitenkin käyttää Liisaa rautatietä katsomassa. Tokko lie Matti vielä itsekään käynyt…?
–En oo käynyt … onko se missä kaukana?
–Ei se ole kaukana täältä. Me kun lähdimme aamiaisilta, niin oltiin puolen päivän aikana rautatiellä … huru långt ä' de' nu heller, pappa, ti' järnvägen?
–Tietäähän Matti Lapinlahden kirkon? kysyi rovasti.
–Kyllähän minä sen tiedän, vaikken ole käynyt.
–Rautatie kulkee aivan lähitse Lapinlahden kirkon.
–Vai sieltä se kulkee?
–Kun lähtee yhtenä aamuna ajamaan, niin on jo toisena Helsingissä.
–Vai niin sukkelaan … viipyyköhän kauan, jos menee ulkomaille? … kuuluuhan sillä sinnekin pääsevän.
–Se on sitä myöten, minne menee … Ranskanmaalle ennättää viidessä päivässä, jos tiukkaan ajaa.
–Entäpäs Amerikkaan?
–Sinne ei pääse rautatiellä, kun on meri välissä. Matti katsoisi … tässä kartalla näkyy, että on tämmöinen aava meri välissä, Atlantin meri…
–Niinpähän näkyy.
–Mutta sukkelaan se menee ja siinä on toista kulkea kuin meidän kärryillä kolistellen.
–Mahtaapa olla.
–Ei tärise … ja menee sellaista vauhtia, että silmissä vilisee.
–Mahtaapa kyllä vilistä. Ruunuko sen on laittanut?
–Ruunu.
–Ruunuhan se semmoisia—tottahan sen pitää mennä hyvää kyytiä, kun ruunu panee oriinsa eteen.—Vaan sitä minä tässä vähän kuitenkin, että onkohan se totta, kun puhuvat, että ne rautatien hevoset syövät halkoja … ei mahda olla, taisi vaan pehtori minua narratakseen?…
Rovasti ja ruustinna, vaikka itse viisasta väkeä, eivät milloinkaan kuitenkaan nauraneet, jos joku heidän mielestään sattui tyhmemmästikin puhumaan… Ja mistäpä Matti sen niin tiesikään ja taisikaan tietää? Ja kun ruustinna oikein ajatteli, niin olihan hänellekin alussa tullut hevoset mieleen, kun oli kuullut rautatiestä puhuttavan,—oli hän myöskin ajatellut: rautatie? tottahan se on tie, joka on raudasta, niinkuin maantie maasta ja mullasta…
Rovasti oli jo ylioppilaana ollessaan nähnyt Helsingin rautatien eikä hän enää muistanut, mimmoiseksi hän lie sen ensiksi ajatellut. Hänen suunsa meni vähän nauruun, mutta sitten hän rupesi hiljaisesti ja maltillisesti selittämään…
–Se, näetsen, on sillä tavalla, ettei siinä hevosia tarvita … vaunut kulkevat höyryn voimalla … onhan Matti nähnyt vaunujas?
–Tokihan minä toki olen vaunuja nähnyt!
–Ei ne ole samanlaisia kuin meillä on … ne pitää olla erilaisia, jotka höyryn voimalla kulkevat.
–Kai ne pitää olla erilaisia.
–Ne on kuin huoneita ikään…
–Vai niinkuin huoneita … ei nyt kiitetä!
–Ja niitä panee höyry liikkeelle niinkuin höyryvenheitä … onhan Matti nähnyt »Suomelan»?
–Näinhän minä tuon mennä kesänä tuossa kirkon salmella sätkättävän.
–Niin no, sen panee höyry liikkeelle vettä myöten, ja lokomotiivin eli veturin, joka vaunuja vetää, sen panee kanssa höyry liikkeelle. Siipien sijasta pitää vain olla pyörät, kun se kulkee maalla.
–Niinpä kai—eihän se miten siipiensä varassa mahtaisi maata myöten kulkea.—
Kyllä Matti nyt ymmärsi sen täydelleen, minkälainen se oli … semmoinen, joka oli kuin höyryvenhe ja nostettuna pyörien päälle.
… Mutta kyllä se oli kuitenkin vähän kumma laitos … vaan tottapahan rovasti tiesi, kun oli itse nähnyt.
–Ymmärtäähän Matti sen nyt?
–Kyllä minä nyt, kyllä minä nyt!…
–Niin, semmoinen se on, sanoi ruustinna.—Matti ottaisi kahvia … ja leipää kanssa. Kyllä Matin pitää käydä sitä katsomassa ja ottaa Liisa mukaan.
Matti joi kahvia eikä vastannut mitään.
–Eikö tuota pitäne uskoa katsomattakin … mitäpä tuota enää vanha mies kaikista lysteistä … tiedänhän minä, minkälainen se on, kun rovasti on selittänyt.
–Ei sitä osaa kukaan oikein toiselle selittää, sanoi ruustinna,—omin silmin se nähdä pitää … kyllä sitä täytyy käydä katsomassa!
–Suur' kiitosta!—Jokohan pitänee käydä—?
–Kyllä … ihan varmaan, ja ottaa Liisa mukaan.
–Mahtaa kai sen mieli ruveta sinne tekemään, kun kuulee.
Ruustinna lähti askareilleen, mutta rovasti ja Matti juttelivat vielä minkä mistäkin. Siitä juttelivat, kuinka paljon se ihmisjärki ajattelee ja laittelee ja mihinkä se vielä meneekin.
Ja rovasti sanoi, että »kunhan se ei vain menisi yli voimainsa rimpuilemaan…»
–Ja reistailemaan, sanoi Matti.
–Kyllähän se on hyvä, että ihminen järkeänsä käyttää, joka sille on luomisessa annettu … jos se ei vain siitä ylpeilemään rupeaisi eikä unohtaisi kaiken antajaa,—sanoi rovasti ja lisäsi, että Jumalan töitähän ne on rautahöyryt ja rautatietkin.
–Eipähän ne kenenkään muunkaan liene, myönsi Matti.
Ja häntä kovin ajattelutti se