Kevät ja takatalvi. Aho Juhani
ilkiö ulos omasta linnastaan, sitten saatte mäkirinteilläkin rauhan.»
–Se olisi ehkä todellakin oiva keino.
–Se on ainoa keino! Mutta maailmassa on aina niin, että juuri tuo ainoa keino jätetään koettamatta.—»Hyvähän on Kontolan rikkaan rovastin», sanovat, »ei ole meillä niitä varoja.» Mutta sitä kapitaalia, mikä siihen tarvitaan, makaa korkoa kantamatonna kuinka paljon tahansa joka tuvan pankolla, pitkin joka pirtin penkkejä Suomen suurilla saloilla. Olen puhunut siitä joka tilaisuudessa, kotona, pitäjällä, kinkereillä, jopa saarnastuolistakin, mutta sen sijaan, että tottelisivat ja tekisivät, niinkuin neuvon, haukkuvat minua »rimpirovastiksi», sanovat: »Taas se soistaan saarnaa.» Mutta sainpas Snellmaninkin samasta asiasta saarnaamaan—muuten erinomaisen älyävä ja monipuolinen mies, vaikkei näy olevan hyvä mennä sitä sanomaan langolleni ja muille Helsingin herroille. Puhuin siitä kerran hänelle poikia kouluun viedessäni, ja annapas, kun alkoi miettiä ja kirjoitti artikkelin Saimaan, pitkän ja perinpohjaisen. Hallituksen pitäisi antaa ojitusapua suurten soiden kuivattamiseksi, kirjoitti. Mutta mitäs meidän hallitus! Lankoni veli, senaattori Hartman, hänen kaikkitietäväisyytensä, oli sanonut: »Kaivaa valtion varoja Suomen pohjattomiin soihin—mikä säästölaatikko»! Mutta on se sekin finanssipolitiikkaa: kasata rahoja kirstujen pohjalle ruostumaan, kunnes tulee joku ja korjaa koko kassan! Minä panisin valtion varat, joka kopekan, maahan.—Katsos tätä ruokamultakerrosta!—Rovasti seisoi ojassa ja sai Anteronkin sinne hyppäämään.—Se on kuin tunkion pohjaa! Ja semmoisia soita on Suomessa yhtä paljon kuin järviä!
–Pappa hoi! huudettiin ylhäältä harjun rinteeltä.
–Hoi! hoi!
–Saadaanko kaataa tämä petäjä?
–Mikä petäjä?—Ei! ei! Vai se pienempi! Kaatakaa vain!
–Mennään tästä kautta!
Päästyään harjun laelle, jossa kokko oli yhä isontunut, jatkoi rovasti kannon päähän istuutuen:
–Jaa, jaa, nuoret miehet, hyvä on kaikki homma Suomen maan ja kansan hyväksi, mutta sen sanon minä, että siinä puuhassa aloitetaan väärästä päästä. Ei meidän tuleva onnemme ole rakennettava aatteiden pohjalle, ei filosofisten järjestelmäin ja sen semmoisten teoriain. Suomen kansan täytyy kaivaa maasta itselleen tulevaisuutensa: ojittaa itselleen onnensa pelto suosta ja korvesta—ei kohota kukkuloille, vaan laskeutua laaksoihin—enemmän käytännöllisyyttä, enemmän aineellista aherrusta! Suomen kansa on, jos mieli sen kansana pysyä ja suorittaa historiallinen tehtävänsä, saatava varalliseksi, rikkaaksi, taloudellisesti riippumattomaksi. Se voi tapahtua ainoastaan soita viljelemällä. Jos minä olisin keisari, niin käskisin minä … mutta kun en ole keisari enkä kuvernöörikään, niin—puhumme näistä asioista toiste!—minun täytyy taas mennä saarnaani kirjoittamaan.
–Se on komea tuo pappa, kun se noin puhuu ja innostuu, sanoi Robert, saapuen siihen risukimppua vetäen. Vahinko vain, ettei kansa enemmän kuin herratkaan tahdo ymmärtää hänen tuumiaan ja hyviä tarkoituksiaan.
–Ja vahinko, että sen suoviljelykset tuottavat vain tappiota, virkkoi syvä bassoääni Anteron takana.
–Otto!—Mistä sinä tulit?
–Tuottaa tappiota sillä tavalla kuin ukko sitä harjoittaa.
–Otto! Päivää!
–Ka! Päivää! Päivää!
Se oli Otto Martin, rovastin poika, maanviljelijä, iso, parrakas, karkeatekoinen nuori mies, ryhdiltään mahtava, mutta kasvoiltaan ja silmiltään ystävällisen lempeä ja hyväntahtoinen, ja nyt ilmeisesti mielissään siitä, että oli saanut heidät yllätetyksi, ennenkuin kukaan oli hänet huomannut. Nähdessään samassa pikkupoikain yhdessä Laurin kanssa vaivaloisesti kiskovan vasta kaatamaansa petäjää rinnettä ylös nakkasi hän kontin selästään ja laski pyssyn olaitaan puuta vasten, tarttui puuhun ja kantoi sen kohona ilmassa kokolle.
–No, nyt tässä kokko syntyy, kun Otto tuli! huusi Naimi Anterolle, ja pikkupojat ulvoivat riemusta ja hyppivät kuin vasikat Oton ympärillä.– Ette, te, maisterit, mihinkään kelpaa!
Ja siitä tuli semmoista vauhtia ja voimaa kaikkiin, että pian kohosi kokko, jommoista ei oltu ennen nähty edes suurista kokoistaan kuuluisalla Kontojärven pappilankaan kokkomäellä.
8
Kohta illallisen syötyä juhannusaattoiltana oli pappilan herrasväellä tapana yhteisessä juhlasaattueessa lähteä kokkomäelle kulkemaan. Saattueen etunenään asettui vanhan tavan mukaan pelimanni, klarinetin puhaltaja ja vanha sotamies, päässä kulunut Savon jääkärien univormulakki ja kainalossa punaiseen huiviin kääritty soittokone— huivi ja kone heränneen kansan kauhuja. Soittajan perään pantiin pikkupojat, yhdellä kädessä vihreään koivunvirpaan kääritty lippu, toisella rumpu, kolmannella sytyttämätön päresoihtu, neljännellä ja viidennellä tulisia hiiliä höyryävä vanha pata, jota korennosta kantoivat. Sitten rovasti juomasarvea kantaen, professori, rouvat ja tytöt, ja nuoret herrat viimeiseksi, mikä heistä mitäkin kuljettaen: kahvineuvoja, punssimaljaa, aarakki-pulloa, millä lehmänkello, millä rautapelti. Otolla oli vanha kivääri olalla, Laurilla vanha rumpu, sota-ajoilta pappilassa perintönä kulkenut, Naimilla kannel, kaikilla käsissä tuoreita lehviä ja hatuissa vastapuhjenneita pihlajan ja tuomen kukkia.
Kun soittoniekka oli irroittanut koneen kapalosta ja sitä ruuvaillut ja siitä muutamia koeääniä ottanut, lähti saattue pyssyn pamahtaessa liikkeelle Porilaisten marssin soidessa ja rummun ja rautapellin sen tahtia merkitessä. Pihalta, huoneiden seinämiltä ja kirkolle vievän tien varrelta liittyi juhlakulkueeseen pitkä jono kirkkokansaa, ensin sen ohikulkua kummissaan katseltuaan.
Kun lähestyttiin kirkkoa, huomasi ruustinna siellä kiviaidan kupeella Helanderin ja hänen rouvansa istumassa heränneiden ryhmässä. Hän hätääntyi, hänen kasvonsa saivat aivan säikähtyneen ilmeen.
–Stop, lakatkaa!—Sanokaa sille, ettei se soittaisi kirkon kohdalla!– Lauri, lakkaa!
–Mitä varten? Antaa soittaa!
–Ei, ei, etkö näe, siellä istuu heränneitä.
–Kaikkia tässä—ja Lauri löi vain yhä uhemmin.
–Niin, mutta—! Ei kirkon kohdalla! Voi, voi! Ne tulevat juuri iltakirkosta.
–Onko mammakin tullut pietistiksi?
–Eihän tässä nyt mitään sopimatonta, mitä vielä, sanoi professorska.
Mutta ruustinna etsi Hannaa—hän oikeastaan hänen tähtensä. Mutta Hanna ei ollutkaan mukana.
–Missä Hanna on? kysyi hän tytöiltä.
–Jäi vielä hakemaan jotain—sanoi tulevansa—mutta ruustinna tiesi nyt, ettei Hanna enää tule.
Heränneet seisoivat jäykkinä kirkon aitaa vasten nojaten, vähän matkaa maantiestä, toiset selin kulkueeseen, toiset siihen päin. He eivät liikahtaneetkaan siitä asennostaan, missä kukin oli; eivät päätään kääntäneet, eivät kasvoillaan mitään ilmaisseet, olivat niinkuin eivät olisi mitään nähneet, mitään kuulleet. Antero tunsi joukosta Rajavaaran isännän ja tyttären ja vanhan emännän.
–Tulkaa mukaan, körttikansa! kuuli hän jonkun nuoren miehen takanaan heille huutavan.
–Ole!—siellä on pappi!—torui toinen.
–Pappihan tuo on meilläkin!
Kirkon perästä käännyttiin nousemaan jyrkkää polkua ylös harjulle ja tultiin kahden ikihongan alitse, jotka kuin portteina seisoivat kahden puolen polkua, sen laella. Kirkolta oli liittynyt lisää väkeä mukaan, ja toisia oli jo harjulla odottamassa, sillä kautta pitäjän oli kuulu ja kumma tämä pappilan herrasväkien juhannuskokon poltto, jossa laulettiin ja tanssittiin ja jossa tarjottiin juomaa ja makeisia jokaiselle, joka vain tahtoi, ja lopulta saatiin tanssiakin.
Harjulle saavuttua kuljettiin muutamia kertoja kokon ympäri, tehtiin piiri ja vedettiin mukaan