Loppiaisaatto eli Miten mielitte. Уильям Шекспир
TOPIAS.
Kiimassako? Minä annan kiimalle hemmetin. Siellä on joku ulkona.
OLIVIA.
No niin, kuka se on?
HERRA TOPIAS. Olkoonpa vaikka piru, jos häntä haluttaa; se ei liikuta minua. Uskokaa pois vaan, sanon minä. No, se on yhtä kaikki.
(Menee.)
OLIVIA.
Mihin on päihtynyt mies verrattava, narri?
NARRI. Hukkuneeseen, narriin ja hulluun. Ensimmäisestä liikanaukusta hän narriutuu, toisesta hän hullaantuu, ja kolmanteen hän hukkuu.
OLIVIA. Hae siis ruumiinkatsoja tarkastamaan häntä, sillä hän on jo kolmannella päihtymisen asteella: hän on hukkunut. Mene ja katso häntä.
NARRI.
Hän on vasta vaan hullu, madonna, ja narrin pitää hullua katsoa.
(Menee.)
(Malvolio palajaa.)
MALVOLIO. Armollinen neiti, tuo nuori mies tuolla ulkona vannoo tahtovansa puhutella teitä. Sanoin, että olette sairas; hän sanoi sen tietävänsä ja juuri sen vuoksi tulleensa teitä puhuttelemaan. Sanoin, että nukuitte; hän sanoi senkin ennalta tietävänsä ja juuri sen vuoksi tulleensa teitä puhuttelemaan. Armollinen neiti, mitä minun tulee hänelle sanoa? Hän näyttää olevan kaikkien verukkeiden varalta varustettu.
OLIVIA.
Sanokaa hänelle, että hän ei saa minua puhutella.
MALVOLIO. Sen olen jo sanonut; hän vaan vakuuttaa, että hän seisoo yötä päivää kuin vahtikoju ovellanne, kunnes päästätte hänet puheillenne.
OLIVIA.
Minkä laatuinen ihminen hän on?
MALVOLIO.
Miehinen ihminen.
OLIVIA.
Minkä säätyinen?
MALVOLIO.
Säädytön; hän haluaa teitä puhutella, jos haluatte tai ette.
OLIVIA.
Minkä näköinen hän on, ja minkä ikäinen?
MALVOLIO. Ei kyllin vanha mieheksi, eikä kyllin nuori pojaksi; niinkuin litu, ennen kuin se tulee liskoksi, tai niinkuin raakila, ennen kuin se kypsyy omenaksi; ei vuoksi eikä luode, siinä vaan miehen ja pojan keskivaiheilla. Hän on varsin sievännäköinen ja puheissaan sangen nenäkäs. Luulisinpa, ettei hän ole vielä kuiva korvan takaa.
OLIVIA.
Tulkoon sisään. Kutsukaa tänne kamarineitsyeni.
MALVOLIO.
Kamarineitsyt, armollinen neiti kutsuu teitä.
(Menee.)
(Maria palajaa.)
OLIVIA.
Tuo huntuni; se kasvoilleni heitä.
Orsinon airut tulkoon vielä kerran.
(Viola tulee.)
VIOLA.
Missä on talon arvoisa neiti?
OLIVIA.
Minulle puhukaa; minä vastaan hänen puolestaan. Mikä asianne?
VIOLA. Helottava, valittu, verraton kaunotar! – Pyydän, sanokaa, kuka on tämän talon neiti, sillä en koskaan ole häntä nähnyt. En mielelläni tahtoisi turhaan käyttää puhettani; sillä, paitse sitä, että se on suurella taidolla sepitetty, on minulla ollut hirveä työ oppia se ulkoa. Hyvät kaunokaiset, älkäät pilkatko minua; olen kovin herkkä kaikelle, mikä vähänkin vivahtaa epäkohteliaisuuteen?
OLIVIA.
Mistä tulette, herraseni?
VIOLA. En osaa paljon muuta, kuin mitä olen ulkoa lukenut, ja tämä kysymys ei ole läksyssäni. Soma sulotar, suvaitkaa antaa minulle häveliäs vakaumus siitä, että olette talon neiti, jotta voisin jatkaa puhettani.
OLIVIA.
Oletteko näyttelijä?
VIOLA. En, pikku viekas sydänkäpyseni, ja kuitenkin vannon kaiken pahuuden paulojen kautta, ett'en ole se, jota osoittelen. Oletteko te talon neiti?
OLIVIA.
Jos en vääryydellä itseäni omista, niin se olen.
VIOLA. Jos se olette, niin, toden totta, omistatte itsenne vääryydellä; sillä mikä on omaanne niin, että voitte sen antaa pois, ei ole omaanne niin, että voitte sitä kieltää. Vaan tämä ei kuulu tehtäviini: aion jatkaa puhettani ylistykseksenne ja sitten ilmoittaa teille lähetykseni ytimen.
OLIVIA.
Suoraan vaan pääasiaan; vapautan teidät ylistyksestä.
VIOLA. Ah, ja minä kun näin niin paljon vaivaa sitä oppiakseni, ja se kun on niin runollinen!
OLIVIA. Sitä luultavampi, että se on sepitetty; olkaa hyvä, pitäkää se omiksi tarpeiksi. Kuulin, että olitte hävytön tuolla ulkona, ja sallin teidän tulla sisään, pikemmin ihmetelläkseni kuin kuullakseni teitä. Jos ette ole mieletön, niin menkää; jos olette järkevä, niin puhukaa lyhyesti; en ole nyt sillä tuulella, että voisin näin koppavaan sanakiistaan ruveta.
MARIA.
Tahdotteko nostaa purjeenne, herra? Tässä on reitti.
VIOLA. En, hyvä koksmaatti; aion tässä vielä hetken aikaa kellua. – Aarnianne sietäisi hiukan kesyttää,3 kaunis prinsessa.
OLIVIA.
Sanokaa toimenne.
VIOLA.
Olen lähettiläs.
OLIVIA. Tosiaankin teillä lienee hirveitä asioita kerrottavana, kun noin kauheasti kursailette. Sanokaa asianne.
VIOLA. Se on yksinomaan teidän kuultavaksi aiottu. En tuo mitään sodanjulistusta, en vaadi mitään uskollisuuden lupausta; kannan kädessäni öljypuun oksaa, ja puheeni on vaan rauhan kieltä.
OLIVIA.
Kuitenkin alotitte niin röyhkeästi. Ken olette ja mitä tahdotte?
VIOLA. Minussa ilmenevän röyhkeyden opin siitä tavasta, millä minut otettiin vastaan. Ken olen ja mitä tahdon, se on salaista kuin impeys: teidän kuulla, jumalallista, muiden kuulla, häväistystä.
OLIVIA. Jätä meidät yksiksemme. Tahdomme kuulla tuota jumalallista. (Maria menee.) No, herraseni, mikä on tekstinne?
VIOLA.
Armahin kaunotar, —
OLIVIA. Lohdullinen oppi, josta olisi paljon sanottavaa. Missä on tekstinne luettavana?
VIOLA.
Orsinon povessa.
OLIVIA.
Hänen povessaan! Ja missä hänen povensa luvussa?
VIOLA.
Vastatakseni kaavanmukaisesti: hänen sydämmensä ensimmäisessä.
OLIVIA.
Oi, sen olen lukenut; se on harhaoppia. Onko teillä muuta sanottavaa?
VIOLA.
Hyvä madonna, suokaa minun nähdä kasvonne.
OLIVIA. Onko herranne antanut teille toimeksi hieroa kauppaa kasvojeni kanssa? Nyt olette joutunut pois tekstistänne. Vedän kuitenkin syrjään tämän verhon ja näytän teille maalauksen. Katsokaa,