Kalevala / Калевала. Элиас Лённрот

      emäntäsi astumille,

      veljesi veräjän suulle,

      sisaresi sillan päähän

      ennen päivän päätymistä,

      auringon alenemista."

      Mitä huoli Lemminkäinen!

      Sanan virkkoi, noin nimesi:

      "Oisi akka ammuttava,

      koukkuleuka kolkattava."

      Laski virkun vieremähän;

      ajavi suhuttelevi

      ylimäistä tietä myöten

      ylimäisehen talohon.

      Siinä lieto Lemminkäinen

      lähetessänsä taloa

      sanovi sanalla tuolla,

      lausui tuolla lausehella:

      "Sule, Hiisi, haukun suuta,

      Lempo, koiran leukaluuta,

      laita sulku suun etehen,

      haitta hammasten välihin,

      ettei ennen ääntä päästä

      miehen mentyä sivutse!"

      Niin pihalle tultuansa

      lyöpi maata ruoskallansa:

      utu nousi ruoskan tiestä,

      mies pieni u'un seassa;

      sepä riisui rinnuksia,

      sepä aisoja alenti.

      Siitä lieto Lemminkäinen

      itse korvin kuuntelevi

      kenenkänä keksimättä,

      kunkana havaitsematta:

      kuuli ulkoa runoja,

      läpi sammalen sanoja,

      läpi seinän soittajoita,

      läpi lauan laulajoita.

      Katsahti tupahan tuosta,

      pilkisteli piilokkali:

      tupa oli täynnä tuntijoita,

      autsat täynnä laulajoita,

      sivuseinät soittajoita,

      ovensuu osoavia,

      peripenkki tietäjiä,

      karsina karehtijoita;

      lauloivat Lapin runoja,

      Hiien virttä vinguttivat.

      Siitä lieto Lemminkäinen

      tohti toisiksi ruveta,

      ruohti muuksi muutellaita;

      meni nurkasta tupahan,

      sai sisähän salvoimesta.

      Itse tuon sanoiksi virkki:

      "Hyvä on laulu loppuvasta,

      lyhyestä virsi kaunis;

      miel' on jäämähän parempi

      kuin on kesken katkemahan."

      Itse Pohjolan emäntä

      liikkui sillan liitoksella,

      laahoi keskilattialla.

      Sanan virkkoi, noin nimesi:

      "Olipa tässä ennen koira,

      rakki rauankarvallinen,

      lihan syöjä, luun purija,

      veren uuelta vetäjä.

      Mi lienetki miehiäsi,

      ku ollet urohiasi,

      kun tulit tähän tupahan,

      sait sisähän salvoksehen

      ilman koiran kuulematta,

      haukkujan havaitsematta?"

      Sanoi lieto Lemminkäinen:

      "En mä tänne tullutkana

      taioittani, tieoittani,

      mahittani, maltittani,

      ilman innotta isoni,

      varuksitta vanhempani,

      koiriesi syötäväksi,

      haukkujen hakattavaksi.

      "Pesipä emo minua,

      pesi piennä hutjukkana,

      kolmasti kesäisnä yönä,

      yheksästi syksy-yönä,

      joka tielle tietäjäksi,

      joka maalle malttajaksi,

      kotonani laulajaksi,

      ulkona osoajaksi."

      Siitä lieto Lemminkäinen,

      itse kaunis Kaukomieli,

      jop' on loihe loitsijaksi,

      laikahtihe laulajaksi:

      tulta iski turkin helmat,

      valoi silmät valkeata

      Lemminkäisen laulaessa,

      laulaessa, lausiessa.

      Lauloi laulajat parahat

      pahimmiksi laulajiksi;

      kivet suuhun syrjin syösti,

      paaet lappehin lateli

      parahille laulajille,

      taitavimmille runoille.

      Niin lauloi mokomat miehet

      minkä minne, kunka kunne:

      ahoille vesattomille,

      maille kyntämättömille,

      lampihin kalattomihin,

      aivan ahvenettomihin,

      Rutjan koskehen kovahan,

      palavahan pyörtehesen,

      virran alle vaahtipäiksi,

      kosken keskelle kiviksi,

      tulena palelemahan,

      säkehinä säykkymähän.

      Sinne lieto Lemminkäinen

      lauloi miehet miekkoinensa,

      urohot asehinensa;

      lauloi nuoret, lauloi vanhat,

      lauloi kerran keskilaaun;

      yhen heitti laulamatta:

      karjapaimenen pahaisen,

      ukko vanhan umpisilmän.

      Märkähattu karjanpaimen,

      hänpä tuon sanoiksi virkki:

      "Oi sie lieto Lemmin poika!

      Lauloit nuoret, lauloit vanhat,

      lauloit kerran keskilaaun:

      niin miks' et minua laula?"

      Sanoi lieto Lemminkäinen:

      "Siksi en sinuhun koske,

      kun olet katsoa katala,

      kurja koskemaisittani.

      Vielä miesnä nuorempana,

      karjanpaimenna pahaisna

      turmelit emosi tuoman,

      sisaresi siuvahutit;

      kaikki herjasit hevoset,

      tamman varsat vaivuttelit

      suon selillä, maan navoilla,

      ve'en liivan liikkumilla."

      Märkähattu karjanpaimen

      tuosta suuttui ja vihastui.

      Meni ulos usta myöten,

      pellolle pihoa myöten;

      juoksi Tuonelan joelle,

      pyhän virran pyörtehelle.

      Siellä katsoi Kaukomieltä,

      vuottelevi